Islakin (Kalle Tarikka) elämä muuttuu painajaisten hallitsemaksi. Kuva: Melina Kantanen

Anne Välinoro
Toimittaja kirjoittaa sarjaa Taiteen edistämiskeskuksen (TAIKE) työskentelyapurahalla.

”Irrota kadusta katsettani en/ Älä tule liian lähelle/ Ahdistustani siedä en/ Aurinko paistaa yhä kirkkaammin/ Takki paahtaa päällä/ Ajatukset ahtaammin/ kuin pitkään aikaan”

Näin kuvaa nuori mies tuntemuksiaan Tampereen Nuorten Oopperantekijöiden pienoisoopperassa Hävinnyt.

Hepokatin lavatansseistaan tutussa salissa Mustanlahdenkadulla Tampereella nähtiin elokuun viimeisen viikon tiistaina jotakin aivan uutta. Modernistiselle sävelkielelle perustuva musiikkiteatteriteos ei ole ihan helppo vastaanotettava.

Hepokatin salista on saatu pienin keinoin oopperakatsomo ja -näyttämö. Viisihenkinen orkesteri Riku Miettusen johdolla on asettunut etuvasemmalle lattiatasoon.

Akustisesti ratkaisu on erinomainen. Elävä musiikki kantaa puulattian kautta ja korkeassa salissa erittäin hyvin. Kaisu Tanskanen vaihtaa klarinettinsa välillä bassoklarinettiin, minkä jyhkeä kuviointi sekin resonoi tilassa puuroutumatta. Klarinetti on tämän oopperapartituurin sielu, sen ilmeikkyydessä ja ilkkuvuudessa on Islakin mielen lepatusta ja suuri joukko kysymyksiä.

Tanskanen on yksi tämän oopperatulkinnan monista tähdistä. Hän pitää soinnin sielukkaana kautta linjan.

Huilisti Jenni Halonen on täyteläisellä huilusoinnillaan kvintetin tukipilari. Ei niin, etteivätkö kaikki kannattelisi Tatu Piitulaisen partituuria omalla instrumentillaan. Kaikilla heillä on myös yhtä paljon sanottavaa.

Viulisti Maria Ikonen ja sellisti Katri Antikainen tasapainottavat rikasta satsia äärettömän varmoina ja linjakkaina muusikkoina. Pianisti Lotta Colloridin tällä kertaa sähköpianolla tuoma lisä kokonaissaundiin ei juuri eroa flyygelin vaikutelmasta.

Säveltäjä Tatu Piitulaisella on partituurissaan paljon sanottavaa yksittäisten instrumenttien soinnillisesta venyttelystä ja tehokeinoista runsaisiin rytmisiin vaihteluihin ja harmoniseen monimuotoisuuteen.

Kapellimestari Riku Miettunen on erittäin selkeä kapellimestari. Sointikuva muuntuu raikkaasti kunkin kohtauksen tarpeisiin ja elää.

Alun preludi on pitkä ja kertoo paljon kokonaisuudesta. Saamme ymmärryksen siitä paineesta, jonka alla päähenkilö Islak, nuori opiskelija, parhaillaan on. Häntä vetää yhä syvemmälle simpukkaansa oma turhautuminen.

Ohjausratkaisu, jossa Islakin matematiikan kokeessa käymä tuskailu näyttäytyy alkukuvana musiikin rinnalla, selkeyttää teoksen ymmärtämistä jatkossa.

Runoutta ja puhekieltä

Kapellimestari Riku Miettunen, ohjaaja Veera Aaltonen, Islakin roolissa esiintyvä Kalle Tarikka ja Hävinnyt-oopperan tuottaja ja laulaja Anette Raukola ovat täysillä uuden tuotannon takana. Harjoituspaikka löytyi TAMKin salista. Kuva: Anne Välinoro

Jonna Aholan ja työryhmän libretto on osittain puhekieltä, osittain runoutta. Se on nuorten keveää keskustelua iltamenoista ja vaatteista, mutta siinä on varsinkin huolta samanikäisestä, sivuraiteille ajavasta kaverista.

Sitä leikkaa Kalle Tarikan tulkitseman Islakin itseä ruoskiva puhe, oopperan selkeä puheosuus. Ratkaisu on jännittävä.

Nuori puhuu ilman korukuvioita ja alleviivauksia. Toisaalta Islakin kaverit, Sanna Korven Kamilla, Fanni Palmannon Alli ja Anette Raukolan Saaga, kaikki sopraanoja, sekä baritoni Wille Enckellin esittämä shakinpelaajakumppani Miso kertovat vahvana ensemblenä Islakin omista tuntemuksista tämän painajaisissa.

Ne nousevat hallitsevaan asemaan loppupuolella. Unessa kaikki tuntuvat syyttävän, uhkaavan ja kiusaavan Islakia. Shakinpelaajakumppani on ylivoimainen narri, joka painaa jalallaan Islakin rintakehää kuin unihalvauksessa.

Islak on pitänyt omana vahvuutenaan shakinpelaajataitojaan, loogista päättelykykyä ja etenemistä, mutta nyt nekin osoittautuvat heikoiksi.

Vaikka Hävinnyt jättää Islakin ongelman ratkaisematta, se herättää ison kysymyksen. Miten voisi katkaista nuoren ahdistuksen kierteen?

Onko tässä maailmassa jo liian kiire tietää tulevaisuutensa? Suunnitelmathan muuttuvat ja epävarma maailmantilanne luo omat synkät rajansa pohdinnoille.

Libretisti Jonna Ahola kirjoittaa etupäässä runoja ja sanoituksia. Hän on muusikko ja laulaja rockbändissä sekä nuoriso- ja yhteisöohjaaja. Nyt hän opiskelee sosionomiksi. Aholalla on konkreettinen ote nuorten maailmaan ja se näkyy Hävinnyt-oopperan nuorten keskusteluissa.

Hävinnyt-oopperalla ehtii olla kantaesityksen jälkeen vain kolme esitystä, viimeinen Nokian Kerholassa 31.8.2023.

Kun esitys on tehty keikkamuotoon, jokainen uusi esityspaikka tuo omat haasteensa. Hepokatin lava on korkealla ja valaistus jätti osittain kasvoja pimentoon eturampissa.

Esityksen loppuun suunniteltu video, joka selkiyttää Islakin ja shakkikumppanin suhdetta, jäi teknisten ongelmien vuoksi näkemättä Tampereen esityksessä.

Mutta nämä ovat pieniä puutteita vahvassa kokonaisuudessa.

Loistokkaat sopraanot

Islakin (Kalle Tarikka) maailma ajautuu kaaokseen, kun koulu menee huonosti eivätkä opinnot miellytä. Kuva: Melina Kantanen

Koulukavereina Korven Kamilla ja Palmannon Alli saavat leikkisyydessään ja upeasti kimmeltävine sopraanoineen loistokkaat hetkensä. Heillä on lavalla olon rohkeutta, volyymia ja äänellistä rikkautta haasteellisiin tehtäviin. He muuntuvat notkeasti myös siihen pahaan, jonka Islak aistii ympärillään.

Sopraano Anette Raukolan Saaga, tanssijaksi opiskeleva tyttöystävä, on valoisa hulmahdus Islakin elämässä. Raukola onnistuu luomaan hahmostaan eräänlaisen keijun, Illusian, Islakin Pessille.

Hän haluaa eteenpäin, eikä täysin tajua Islakin tuskaa. Hänenkin hahmonsa vääristyy Islakin mielessä. Saagan toteamus ”en jaksa että tapitat/ viet mehut minusta ja valitat” on Islakin tahmean mielen tuotetta. Saagasta on tullut osa syyttävää ihmisketjua.

Kalle Tarikan puherooli Islakina on osittain hänen itsensä kirjoittama. Kaksi monologia eroavat tyylillisesti muusta libretosta. Ne kuitenkin puhdistavat kerrontaa ja tuovat suvannon musiikilliseen virtaan.

Rooli muodostuu herkemmäksi, kun Tarikka malttaa laskea lataustaan ja poistaa liikkeistään turhaa tyhjäkäyntiä.

Baritoni Wille Enckellin Miso on tarinan narri ja totuudenpuhuja. Onko hän myös lopulta Islakia auttava terapeutti, ehkä. Hän on myös julman päällekäyvä, mutta niin on pakko olla, jos aikoo saada ihmisen tajuamaan mahdollisuutensa myös tervehtymiseen.

Kuten oopperan lopussa Miso, Kamilla ja Alli toteavat:

”Aallot sua kuljettaa/ Paikkaan valoisampaan
Sinä itse valitset/ Lähdetkö matkaan vai et”

Kuka tarvitsee oopperaa?

Tuottaja-laulaja Anette Raukola innosti ison joukon klassisen musiikin opiskelijoita mukaan Hävinnyt-oopperan tuotantoon. Kuva: Anne Välinoro

Anette Raukola on tuottaja Hävinnyt-oopperan takana ja koko Tampereen Nuorten Oopperantekijöiden taiteellinen johtaja.

Hän on ollut huolissaan suomalaisen oopperayleisön ja samalla laulajien tulevaisuudesta. Jos laulajat haluavat laulaa oopperassa, kuka heitä tahtoo kuunnella?

Hänen tarmostaan ja visioistaan lähti alulle tunnin mittainen Hävinnyt-ooppera, jonka tavoite on herättää nuori yleisö.

Raukola syvin toive on, että ooppera nousisi lajina trendiksi. Raukolan mielestä niin on käynyt jo tanssiteatterille tanssitaiteen puolella. Miksi oopperan pitäisi olla mörkö, jolla on vaikean ja elitistisen leima.

Hävinnyt-oopperan teemaksi valikoitui nuoren miehen pahoinvointi, tuttu ja liian yleinen ongelma.

Raukola on myös yksi kolmesta sopraanosta, jotka teoksessa laulavat. Hänen vastaparinsa Islakin rooli on puherooli. Vaikka teos on tekstilähtöinen eikä pitkien linjojen musiikillinen jatkumo, Raukolan mielestä puhe ja laulu ovat solahtaneet hyvin tukemaan toisiaan.

Sekä säveltäjä Tatu Piitulainen että Raukola ovat suorittaneet jatko-opintoja Eestin musiikki- ja teatteriakatemiassa. Raukola innostui Tallinnassa Piitulaisen tyylistä ja pyysi tätä Hävinnyt-oopperan säveltäjäksi.

Raukolalla on kolmikymppiseksi vankka kokemus musiikkiteatterista. Hän on laulanut ja ollut puherooleissa sekä ohjaajan assistenttina lähes parissakymmenessä ooppera- ja operettituotannossa Mustalaisruhtinattaresta Aidaan.

Oopperaelokuva äidin runoista

Saaga (Anette Raukola) haluaa edetä tanssijan uralla elämässään. Kuva: Melina Kantanen

Solistitehtävien lisäksi Raukola on laulanut Savonlinnan oopperajuhlakuorossa ja muissa oopperakuoroissa ja tuottanut kaksi pienoisoopperaa, vuonna 2019 Menottin Meedion ja korona-aikana 2021 oman äitinsä, Tuula Raukolan runoihin pohjautuvan Äidille–oopperan.

Äidille-ooppera muokkautuikin lopulta verkosta katsottavan puolituntisen lyhytelokuvan muotoon, koska se oli järkevin tapa saattaa esitys katsojille.

Raukola nauttii, kun saa perehtyä oopperan tuotantoon exceleitä myöten.

Vaikka hän on täysverinen laulaja, hän ei tunnu ajattelevan vain omaa uraansa. Hänen suurin toiveensa on tällä hetkellä se, että Tampereen Nuoret Oopperantekijät saisivat jatkaa uusilla tuotannoilla.

Hävinneessä ovat vastuuta jakamassa kaikkiaan viisi tuottajaa, jotka eivät saa palkkaa, näin on yhdessä sovittu.

Muille tuotannon valmistajille maksetaan palkkaa saaduista apurahoista ja tuista. Hävinnyt-oopperaa ovat rahoittaneet Suomen Kulttuurirahasto, Parkanon Säästöpankki ja Tampereen kaupunki.

Kaikkiaan tuotannon budjetti on noin 23 000 euroa.

Tiedän tuon tunteen

Kalle Tarikka kirjoitti puherooliinsa kaksi monologia. Kuva: Anne Välinoro

Kalle Tarikka sanoo kokeneensa jotakin samaa mitä roolihahmonsa Islak. On pitänyt löytää väylä ulos pahasta olosta.

Mutta esittävä taide ei ole terapiaa. Lavalta pitää kyetä nousemaan ylös ja nauramaan päälle, vaikka olisi hetkeä aiemmin kieriskellyt siellä tuskassaan. Siinä on vastakkain kaksi ulottuvuutta, joiden välillä pitää kyetä hyppäämään. Jos jäät siihen väliin, olet pulassa, miettii Tarikka.

Kalle Tarikan on Islakin puheroolissa vahvistettava elävällä tekstillä ja liikekielellään paikkansa näyttämöllä.

Hän myös itse kirjoitti kahden monologinsa tekstit. Tarikka ei itse pelaa shakkia. Hän opetteli pelin termit ja strategiat oopperaa varten, ja ujutti tekstiin shakin käsitteistöä selkeässä muodossa ja vertauskuvina.

Tarikan mielestä Islakin ongelma on se, miten päänsisäiset vaikutelmat alkavat viedä häntä epätoivoon.

Nuorukaisten ongelmia ovat aiemmin käsitelleet vaikkapa oopperat Werther ja Alban Bergin Wozzeck vuodelta 1922. Näytelmänä etupäässä tunnettu Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin käsimykset muokkautui Jules Massenet’n oopperaksi 1892.

Näihin verraten Hävinnyt-ooppera vain raottaa Islakin pahaa oloa eikä hänen elämästään synny kaarta.

Mutta mikä on Tarikan oma unelma?

Kalle Tarikka on valmistunut vuosi sitten TAMKin musiikkiteatterilinjalta. Tällä hetkellä hän hakee töitä eri puolilta Suomea ja osallistuu koe-esiintymisiin.

Saako tässä karjua?

Alli (Fanni Palmanto) ja Kamilla (Sanna Korpi) ovat ystävyksiä ja huolissaan Islakista. Kuva: Melina Kantanen

Hävinnyt-pienoisoopperan ohjaaja Veera Aaltonen on täysverinen muusikko ja laulaja, joka lukee sujuvasti partituuria. Hän lähtee ohjauksissaan aina säveltäjän jäljiltä, partituurista.

Hän lukee partituurista iskuja ja selkeitä merkkejä tapahtumakäänteistä. Se on hänelle helpoin tapa lähestyä teosta. Aaltonen on TAMKin esittävän säveltaiteen linjan ja musiikkipedagogian kasvatteja.

Kolmen sopraanon osuudet ovat laulullisesti oopperan vaikuttavinta antia. Kamillaa tulkitseva Sanna Korpi kertoikin ohjaajalle, että nyt hän saa laulaa instrumenttinsa kaikilla tulkinnan keinoilla, mukaan lukien nasaalisti ja takaisesti laulamisen, riippuen siitä mikä karaktääri on menossa.

Mitä ohjaaja sitten kuulee Hävinnyt-oopperan musiikissa?

Aaltosen mielestä Piitulainen on leikitellyt kaikella sillä, miten musiikki elää yhden hahmon, Islakin, kanssa. Niin Islakin mielessä kuin elämässä kaikki tuntuu olevan vähän kaaosta.

Aaltonen ei ole halunnut antaa päähenkilön mielen avaamiseksi tälle jotakin tiettyä diagnoosia.

Islakilla on tuntemuksia, joita kenellä hyvänsä voisi olla.

Aaltosen mielestä tämä ooppera haluaakin muistuttaa, miten tärkeää on kysyä lähellä olevalta ihmiseltä yksinkertaisesti ”mitä sinulle kuuluu, miten voit”.

Uutuusoopperan maaliin saattaminen on kaikkien osatekijöiden hyvää yhteispeliä. Siksi Aaltonen ja kapellimestari Riku Miettunen ovatkin pallotelleet solistien tulkintaan liittyviä ideoita yhdessä.

Saako tässä karjua, on yksi kysymys, jonka Aaltonen heitti kapellimestarille. Ja sai selkeän vastauksen: saa.

Tarkkaa laskemista

Kapellimestari Riku Miettunen sai ison haasteen uudessa oopperassa. Se aukesi partituurin hartaan tutkimisen kautta. Kuva: Anne Välinoro

Hävinnyt on kapellimestari Riku Miettuselle ensimmäinen ooppera, jonka hän johtaa. Miettunen opiskelee Tampereen ammattikorkeakoulussa kuoronjohtoa ja toimii palkittujen mieskuoro Alvarin ja Seim Ensemblen taiteellisena johtajana.

Miettunen soittaa useita instrumentteja, vahvimpina viulu ja piano. Lisäksi hän on kokenut kuorolaulaja ja opiskellut klassista laulua.

Kapellimestarin työ vaatii käytännössä näkemyksellisyyttä eri instrumenttien mahdollisuuksista. Miettunen on kysynytkin Hävinnyt-oopperan harjoitusten aikana oopperan musiikista vastaavan kvintetin jäseniltä, miten nämä jonkin tietyn osuuden hoitaisivatkaan.

Minkälaisia saundeja saat aikaan? Soitapa yksin tuo kohta!

Kokeilemaan houkuttelu voi tuoda kokonaisuuteen sellaisia värejä, joita muuten ei olisi mahdollista saada.

Tatu Piitulaisen oopperapartituuri oli Miettuselle kova haaste. Kun on tottunut kuoronjohtajana pitkiin laulullisiin linjoihin, partituurin monitasoisuus ja rytmiikan vaihtelu saivat kapellimestarin hetkeksi ymmälleen.

Varsinkin teoksen polyrytmiikka pisti Miettusen laskemaan tahteja metronomin kanssa. Kapellimestari itsekin voi kokea olevansa lopulta metronomi pitääkseen paketin kasassa.

Elokuun lopun harjoitusviikolla oli jo mukavalla tavalla varma olo.

Miettuselle tärkeintä on luoda varma olo ei vain itselle, vaan koko työryhmälle.

Miettusen ansioiksi oopperan saralla kaudella 2022–2023 voidaan laskea kuoromestarina toimiminen Sibelius-Akatemian tuottamassa Taikahuilussa sekä TAMKin tuottamassa Suor Angelica –oopperassa. Kesän 2023 Tampereen Sävelen kuorokatselmuksessa hänet palkittiin kuoronjohtajapalkinnolla.

Uuden oopperan synty

Islakin (Kalle Tarikka) kaverit ja tutut (Sanna Korpi, Fanni Palmanto, Anette Raukola ja Wille Enckell) ovat mukana painajaisissa ahdistamassa. Kuva: Melina Kantanen

Tatu Piitulainen pääsi jatkamaan pari vuotta sitten musiikkiopintojaan Eestin musiikki- ja teatteriakatemiaan Tallinnaan pääaineenaan piano. Opintoihin kuului myös laulajien säestämistä. Laulajien joukossa oli myös Anette Raukola, jolle Piitulainen näytti yksinlaulujaan.

Kun Raukola halusi Piitulaisen pienoisoopperan säveltäjäksi, tämä pohti ensimmäiseksi, minkälaiselle orkesterikokoonpanolle sävellys kannattaa tehdä. Piano siinä ainakin pitäisi olla, koska pianistina hän tuntee pianon mahdollisuudet parhaiten.

Hän päätyi Pierrot-kvintettiin, jossa jouset, viulu ja sello sekä puhaltimet, klarinetti, bassoklarinetti, huilu ja piccolo luovat ilmettä ja vahvuutta.

Pierrot-kvintetti tulee Arnold Schönbergin vuonna 1912 säveltämästä vapaatonaalisesta Pierrot Lunaire –melodraamasta, jossa commedia dell’artesta tuttu klovnihahmo kokee monenlaista kiellettyä kuun valossa. Tarina perustuu pariinkymmeneen Albert Giraud’n runoon.

Tässä sävellyksessä Schönberg käytti edellä mainittua soitinyhdistelmää sellaisenaan.

Ooppera alkaa klarinetin tarttuvalla soololla, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole wagneriaaninen johtoaihe, joka antaisi myöhemmin jollekin solistille oman sisääntuloteemansa. Säveltäjä pikemminkin halusi, että musiikki käyttäytyy tietyllä tavalla jonkin tietyn hahmon ollessa lavalla.

Saagan joitakin osuuksia Piitulainen vahvisti huilulla, joka tuplaa näitä oktaavia korkeammalta. Kuulokuvaan tuli näin lisää hehkua.

Tietyt motiivit ja aiheet kyllä putkahtelevat ja toistuvat pitkin matkaa. Alun klarinetin kaunis melodia siirtyy viululle siinä kohtaa, kun Saaga kertoo lähtevänsä elämässään eteenpäin, pois Islakin luota.

Piitulainen on valinnut myös mikrointervalli-C:n, neljäsosasävelaskeleella alennetun C:n tuomaan harmoniaan sinne tänne pistävyyttä.

Saagan loppupuolella laulama kaunis aaria syntyi sävellyksenä ensimmäisenä. Aarian tietyt sävelaiheet löytyvät myös joko sellaisina tai käänteisinä myös alkupuolen kudoksesta.

Tunneilmeeksi ja –kuvaksi Piitulainen haki alakulon ja ahdistuneisuuden vuorottelua päähenkilö Islakin mielenmaisemasta. Toisaalta säveltäjä halusi kuulokuvaan keveyttä ja huumoria, mitä varsinkin koulukaverien Kamillan ja Allin sekä shakkivastustaja Mison laulussa on.

Piitulaisen lempioopperoita ovat Richard Straussin Salome, György Ligetin Le Grand Macabre ja Kaija Saariahon Kaukainen rakkaus sekä Innocence. Saariahon partituureja hän käy läpi nuotti nuotilta.

Toisaalta inspiraatiota saattoi hakea vaikkapa Mozartin oopperoista.

* *

Tampereen Nuoret Oopperantekijät: Hävinnyt

• Sävellys Tatu Piitulainen
• Libretto Jonna Ahola sekä työryhmä
• Ohjaus Veera Aaltonen
• Kapellimestari Riku Miettunen
• Rooleissa Kalle Tarikka, Anette Raukola, Sanna Korpi, Fanni Palmanto, Wille Enckell
• Korrepetiittori Lotta Colloridi
• Orkesteri Jenni Halonen (huilu), Kaisu Tanskanen (klarinetti), Maria Ikonen (viulu), Katri Antikainen (sello) ja Lotta Colloridi (piano).
• Kesto 60 min.

Lisätietoa TNO:n verkkosivuilta.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua