Matkalla pohjoiseen – Polkupyöräseikkailu Sodankylän elokuvajuhlille, osa 7

Matkapyörä Oulun Hupisaarten maisemissa. Kuvat: Juho Hakkarainen

Pääset sarjan ensimmäiseen osaan tästä ja edelliseen osaan tästä. Seuraavaan osaan pääset tästä.

* *

Juho Hakkarainen, teksti

8.6.2024 – Rantsila–Liminka–Oulu, 84 km.

Heräsin teltasta seitsemän maissa. Yön sain tiristeltyä unta nuppiin jotenkuten, ei ollut kylmä, kun oli pipa päässä ja kerros merinovillaa makuusäkin ja ihon välissä. Uutukaisessa retkipatjassa oli hyvät ilmat sisällänsä. Kaikesta tästä huolimatta oli olo ylösnousun aikaan jokseenkin kehno: nilkkaan kävi kipeästi heti kun jalalle vähänkin astui ja muutenkin tuntui omituisesti päässä heittävän. Tasapaino oli hukassa, katse ei seurannut pään liikkeitä ja tuntemukset olivat kaikkineen hontelot.

Vaikutti pahaenteiseltä: jotakin kummallista oli kehossa meneillään, mutta uskottelin sen olevan vain pitkien kilometrien tuomaa normaalia uupumusta. Sillä saattoihan se olla niinkin. Mutta takaraivossa kolkutti sellainenkin ikävä skenaario, että nyt sai seikkailuni näin surkean lopun…

Talon yläkerran keittiössä tekaisin näissä alakuloisissa mietteissä puuron ja kahvin ja tempaisin ne eleettömästi naamariin. Olin yksin tyhjässä suuressa talossa, koira haukkui pihamaalla, ja minä koetin juonia peliliikkeitä, mutta aivo oli tavallistakin hitaampi. ”Järkeni on tommessa”, kirjoitti Haanpää Oulussa, tosin se oli humalan seurausta. Mutta mikä kuume minuun oli noussut?

Eniten kai huoletti nilkka, joka teki jo kävelystäkin yhtä tuskaa, ja edelleen piti jalka outoa rutinaa ja napsetta. Miten se kestäisi polkemista seuraavat sadat kilometrit? Ouluun kai nyt kuitenkin ajaisin, ja siellä lääkäriin, joka voisi antaa parempia vastauksia kuin minä itse tahmeine ajatuksineni.

Arvatenkin tuli ajopäivästä vaivoista johtuen raskas. Pääsinpä siitä huolimatta etenemään. Eniten jalkaan koski tauoilla tai heti taukojen jälkeen polkimiin totutellessa, joten kai oli paras vain pysyä liikkeessä. Siikajokea seuraillen kiersin nelostietä lännen puolelta. Aivan mukavaa yhdystietä 8090 ajelin kohti Tyrnävää, tuota Jolly Jumpersin, Väinö Kirstinän ja siemenperunain paikkakuntaa. Osa hiekkapintaisesta väylästä kulki Suomen sodan aikaisen venäläisten rakentaman tykkitien linjoja.

Tarkoitus oli vilkaista Temmeksen vuonna 1767 valmistunutta vanhaa kirkkoa, jonka portin pielestä kerrottiin löytyvän Suomen suurin vaivaisukko, pituudeltaan kaksi metriä. Mutta niin oli kirkko ja ukko hupun peitossa ja ympäristö sekaisessa ortningissa. Opaste kertoi, että siellä remonteerataan kirkon ja porttihuoneen paanukattoja, uusitaan eristeitä ja kunnostetaan ovia, ikkunoita ja luukkuja marraskuulle saakka. Jäi siis kirkko tältä erää näkemättä.

Temmeksen kirkko ei ollut tällä kertaa edustavimmillaan.

Pilvet pukkasivat reippaan sateen maahan saakka. Pahimman raekuuron ajan vietin Ala-Temmeksen Seolla. Join kokiksen ja kahvin, jotka piristivät mieltä. Pilvien välistä pilkisti pian aurinko, ja sateen tauottua päästelin pyöräteitä pitkin Liminkaan. Tummaa taivasta siinteli edessä, mutta sentään hyvien etäisyyksien päässä. Haaransillan kohdilla pysähdyin vaihtamaan muutaman sanan toisen pyöräilijän kanssa, joka neuvoi hyvät tiet Ouluun. Kerroin kuitenkin aikovani Liminkaan ensin. Sieltä hän oli tulossa, Ouluun menossa. Toivotti hyvät kesät ja kevyet loppukilometrit.

Liminganportissa sain kunnollista kotiruokaa ensimmäisen kerran sitten Kinnulan. Maistuvathan toki pitsat, hampurilaiset ja muu moska näillä reissuilla, mutta sittenkin parasta on tavallinen ihmismäinen sapuska. Muutama viikko takaperin istuin samassa Liminganportin ravintolassa – en sentään aivan samassa pöydässä – työporukan kanssa ja tuumin epäuskoisesti pian ajelevani näille seuduille polkupyörällä. Nyt olin ajanut. En nyt kuitenkaan liikuttunut juhlalliseksi, vaan jatkoin matkaa, taas tuntien jalassa ikävän kivun.

Limingassa poikkesin Vilho Lampi -museoon, joka oli ensin vaikea löytää ja jonka aukioloaikojakaan en meinannut saada mistään selville. Mutta paikan päällä oli suuret osviitat, ovi auki ja vieraanvarainen vastaanotto. Vaikka luulin ajaneeni Limingan keskustasta syrjään, olinkin keskeisillä sijoilla: Vanhassa Limingassa, kulttuurihistoriallisesti arvokkailla maisema-alueilla, jotka vuosikymmeniä sitten toimittivat toisia, tärkeitä tehtäviä. Liminganjoen mutkia mukaileva Rantatie oli ennen Limingan valtaväylä ja palveluiden keskus.

Vilho Lampi -museossa oli Lammen töiden lisäksi esillä oululaisen Riikka Soinisen maalauksia. Tässä Metsätähti.

Vilho Lammen Pitäjän keisari vuodelta 1930 lienee yksi tunnetuimmista taiteilijan omakuvista.

Taulujen lisäksi näytillä oli myös muuta esineistöä.

Vilho Lampi: Äidin haudalla (Öljyväri vanerille, 1934).

Sain perusteellisen perehdytyksen Vilho Lammen (1898–1936) elämään ja taiteeseen. Seinillä riitti runsaasti mielenkiintoista nähtävää. Monet olivat suhteellisen nuorena eli 37-vuotiaana kuolleen maalarin taiteelliset vaiheet. Muistui mieleen teini-ikäisenä lukemani, suuren vaikutuksen tehnyt Paavo Rintalan teos Jumala on kauneus. Lakeuksien maalarilla ei omilla maillaan ollut helppoa: 17. maaliskuuta 1936 hyppäsi hän Oulujoen rautatiesillalta Merikoskeen. Ruumis löydettiin jäiden lähdettyä toukokuun viidentenä.

Museoalueella pääsin tutustumaan myös liminkalaissyntyisen oopperalaulaja Abraham Ojanperän (1856–1916) robustiin olemukseen. Runsasta maailmanmainettakin saanut taiteilija oli paikallinen erikoisuus, joka kyläyhteisössä hyväksyttiin ja joka myös piti liminkalaisten puolia aina kun mahdollista – vaikka jotkut olivatkin sitä mieltä, ettei Ojanperän tarvitsisi kotinsa parvelta niin usein tai ainakaan niin äänekkäästi aarioitaan esittää. Ojanperän muistokoti Aappola koostui kahdesta osasta, ja etenkin tornimainen, 1900-luvun alussa rakennettu uusi puoli vaikutti erikoisella ulkonäöllään ja värikkäällä interiöörillään – eksoottinen pilkahdus näissä Suomen lakeuksien kylämaisemissa.

Kotiseutumuseon puolella sain tietoja Limingan mielenkiintoisesta paikallishistoriasta. Ennen näyttivät nämäkin seudut hieman erilaisilta, kun alue oli vieläkin puuttomampaa. Otin opikseni asioita myös muun muassa Limingan ihmeestä – vuoden 1918 rauhansopimuksesta, jonka punaiset ja valkoiset tekivät sisällissodan alkumetreillä.

Museo-opas Raine Körkkö tarinoi erinomaisesti muun muassa muhkeaviiksisen Abraham Ojanperän elämästä.

Vanhan Limingan museoalueen Kotiseutumuseosta löytyi monenlaisia vanhan ajan esineitä, joiden käyttötarkoitusta kaupunkilaispoika saattoi vain arvailla.

Jätin museoalueen ja läksin eteenpäin. Kempeleessä pysähdyin kauppaan. Oulun kauniiseen kaupunkiin saavuin seitsemän korvilla. Ajopäivä oli ollut jokseenkin hidas, mutta nousujohteinen: alun epätoivoisista tunnelmista matkanteko rakentui mukavammaksi, ja lopulta, vaikeuksista huolimatta, selviydyin kilometreistä aivan mallikkaasti. Mikäpä oli ajellessa, kun jostakin sieltä Temmeksen kulmilta saakka oli alla priimakuntoista pyöräkaistaa ja tienpielissä niin perusteelliset osviitat, ettei tällainenkaan tohelo saattanut harhautua.

Muun muassa tältä näytti Oulu lauantai-iltana.

Majoitukseni löytyi Tuirasta, tai ehkä pikemminkin Laanilasta, kuten nimi kertoo: asetuin Design Guesthouse Laanila -nimiseen paikkaan, jonka kaksi muuta huonetta olivat vielä tyhjillään, mutta niihinkin oli odotettavissa majoittujia.

Guesthouse toivotti monikielisesti ja nimen kanssa tervetulleeksi.

Majapaikan viihtyisät yleistilat.

Vierastalo vaikutti mukavalta. Poikkesin suihkun alla seisoskelemassa ja polkaisin takaisin keskustaan vakavilla asioilla: kävin nimittäin näyttämässä koipeani lääkärille. Tämä tutki jalan perusteellisesti: käänteli ja väänteli, makuutti selällään ja mahallaan, kumarrutti ja hyppyytti. Kengätkin tutki kuin mestarietsivä, ja määräsi vielä sormenpäästä nirhaistavaan verikokeeseen, jonka tuloksia kävin odotusaulaan odottelemaan. Siinä ei kauaa nokka tuhissut, eikä tuloksissa kait näkynyt mitään perin juurin huolestuttavaa. Rasitustilan lisäksi epäili lääkäri mahdollisesti alkavaa ruusua tai jotakin muuta tulehduksellista ja määräsi parin-kolmen päivän mahdollisimman totaalisen levon lisäksi kymmenen päivän antibioottikuurin.

Aurinkoinen Oulu Merikosken voimalaitoksen liepeiltä.

Hupisaarten vihreyttä ja vehreyttä.

Totta kai se harmittikin, mutta sikäli olin huojentunut, että olin jo tummassa mielessäni valmistautunut keskeyttämään koko seikkailun. Nyt vielä toivo eli: saisin jatkaa, mikäli levon jälkeen tuntuisi jalka paremmalta. Päätin että tuntuisi. Suuntasin oitis apteekkiin hakemaan rohdot ja aloitin kuurin. Kävin kuljeskelemassa Oulun keskustan kujilla. Jotakin söinkin. Väkimäärästä ja kanssakulkijoiden käytöksestä huomasin ehtoon olevan lauantai. Ajelin viivytellen ja ilman matkatavarain painoa takaisin Laanilan kortteeriini Hupisaarten valkoisten siltojen saariston kautta, josta paikalta kirjoitti tähänkin päivään sopivasti Pentti Haanpää heinäkuun yhdeksäntenä vuonna 1928:

”Taasen lepäilen minä Hupisaaren vihreällä ruoholla juoksevien vesien partailla. Ja maa on kesäisen iloinen katsella, lämpö hyväilee pintaa. Päivä paistaa, lienteässä tuulessa heiluvat puitten lehdet kimmeltävät tinan tavoin. Koski kohisee. Kaupungissa laulaa kirkonkellon malmiääni. Nurmikolla, puitten katveissa lepäilee värikäspukuisia neitiä. Mutta puhelinmiehet tekevät töitä: paksu, kuparinen lanka pingoittuu ilmaan. – Kuinka onkaan ihmisen kesällä hyvä olla, rahamiehen, joka osaa järjestää. Jopa pennittömän jätkänkin toista kuin jäisen petäjän juurella tammikuussa.”

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua