Matkalla pohjoiseen – Polkupyöräseikkailu Sodankylän elokuvajuhlille, osa 6

Leskelään on pystytetty patsas Suomen keskipisteen merkiksi. Kuvat: Juho Hakkarainen

Pääset sarjan ensimmäiseen osaan tästä ja edelliseen osaan tästä. Pääset seuraavaan osaan tästä.

* *

Juho Hakkarainen, teksti

7.6.2024 – Kärsämäki–Piippola–Rantsila, 102 km.

Sijainti: Kärsämäen pitäjä, jonne Pentti Haanpää toukokuun yhdeksäntenäkolmatta vuonna 1928 ajeli kotimökistään Leskelästä, peninkulmien päästä, seitsemässä tunnissa: ”Ne olen kulkenut uuden Olympiani selässä ja sen peräpuolessa telinejousien pihdeissä on kellunut matkareppuni. Ja povitaskussa on rahaa yli kolmen tuhatlappusen. Sopiipa kesän iloja etsiä.”

Pentti Haanpään pyöräkarttoja museon kokoelmista.

Haanpään ylpeys, edellä mainittu uusi Olympia, oli tietysti yksivaihteinen ja raskas polkea. Minun vaatimattomampi ajoreissuni alkaa nyt, näitä rustaillessa, olla puolivälissä. Kulkuneuvonani on keveästi rullaava kymmenvaihteinen Pelago, allani pääosin erinomaiset tiet, mutta sentään on ikävuosia melkein puolet enemmän kuin Haanpäällä retkensä aikoihin, ja painoakin on pyörääni vyötettynä monin verroin runsaammin.

Sitäkin tämä pyöräily teettää, että unohdin pankkikorttini tunnusluvun ja jouduin maksamaan yöpymiseni kahdessa erässä lähimaksulla. Ei ollut Haanpään mainitsemia tuhatlappusia povitaskussa, mutta onnistui se näinkin. Aamiainen tarjoiltiin kynttilöin koristellussa suuressa salissa, jossa yltiörauhallinen pianomusiikki erottui juuri ja juuri linjastokoneiden hurinan alta. Tuntui kuin äsken nukkumani syvä ja hyvä uni olisi salissa vielä jatkunut. Lisäkseni oli jokunen muukin aamiaistaja. Ikkunoihin oli vedetty verhot, jotka lienevät aina kiinni: vähissä on maisemallinen silmänilo tässä Juustoportin varjossa, asvaltin keskellä, isojen rekkojen ympäröimänä.

Lähtö sujui rivakasti, kun vain talutin täyteen kuormitetun pyöräni ulos hotellista ja lähdin tielle. Alkumetrit tarkkailin vasenta nilkkaani, jonka tunsin kipeäksi, mutta annoin olla ja mennä.

Läksin ensin kulkemaan isoa tietä nro 28 eli Kajaanintietä itään päin saavuttaakseni tien nro 8000 eli Saviselkä-Piippola-tien, Kärsämäen ja Siikalatvan kuntien alueella kiemurtelevan museotien. Tämä reilun parinkymmenen kilometrin mittainen hiekkapätkä oli Haanpäälle tuttu monilta reissuilta. Se olikin mukava ajaa. Opastaulusta luin, että museotieksi se oli saatettu vuonna 1982. Historiaselvityksen mukaan oli se jo 1700-luvulla hyvinkin nykyisenkaltaisella hahmollaan, ja pitäjien yhdystie siitä tehtiin senaatin päätöksellä 1825. Valtio ryhtyi tietä hoitamaan vuonna 1920, ja vuoteen 1953 saakka se oli vielä osa nelostietä.

Saviselkä–Piippola-tietä, joka opaskyltin mukaan ”muodostaa suuntaukseltaan ehjän kokonaisuuden alkuperäistä nelostietä, jossa ei ole suoria osia juuri ollenkaan”.

Pyörämatkailija Lamunkylän maisemissa.

Vähä Lamujärven rantamilla.

Lamun kylässä Vähä-Lamujärven rannalla pysähdyin juomaan. Kissa tuli tietä pitkän ylpeän oloisena kohti, mutta kun houkuttelin sitä silitettäväksi, kiersikin se sivusta ohitse ja puikahti jonkin talon pihaan. Järven rannassa onki muutamia kalastajia. Jatkoin matkaa ylöspäin kohti Piippolaa. Lopputaipaleella tuli tien päälle asvalttipinta. Sitä liukuen pääsin uinuvalle kylänraitille ja sen myötä kirjaston kohdille. Istahdin suihkulähteen ääreen syömään banaanin. Siikalatvan asukas- ja kulttuuritalon seinässä komeili Timo Tyynismaan toteuttama Pentti Haanpää -muraali, josta totesin, että ihan Haanpäältä se näyttää. Toisella seinällä luki isoin kirjaimin toimeliaan miehen miete: ”On mitättömyyden merkki antaa asioiden kehittyä omalla painollaan.”

Timo Tyynismaan näkemys Piippolan hurjasta.

Yhden aikoihin pääsin sovitusti sisälle kirjastoon. Minua oli vastassa Siikalatvan kulttuurisuunnittelija Taina Jordan. Palvelu Piippolan kirjastossa oli erinomaista. Kiittelin vilpittömän vuolaasti vierailun järjestymisestä aukioloaikojen ulkopuolelle. Museo-osasto sijaitsi kirjaston perällä, ja komea se olikin: kahden huoneen täydeltä sieltä löytyi muistivihkoa, valokuvaa, kirjaa, kirjettä, piippua, shakkinappulaa, kynää, matkamuistoa ja muuta tähdellistä tavaraa jos jonkinmoista. Kaikesta tästä muodostui hyvä kuva kirjailija Haanpäästä, joka oli sangen tarkka, säästäväinen ja epäilemättä omalaatuinen persoonallisuus. Hyllyn päällä komeili vaimolle joltakin pyörä- tai uhkapelireissulta kenties lepytykseksi hankittu monikielinen ja suurikokoinen kantele. Oven pielessä lojuivat isokokoiset pitkävartiset saappaat kuin valmiina kulkemaan taas, ja vieressä koirannahkakintaat… Vitriinin takaa löytyi Kiinan matkan tuliaisia lukemattomin määrin.

Kirjailijan pöytä aikalailla sen näköisenä kuin silloin joskus, ikkunalaudalla olevaa patenttipulloa myöten.

Haanpäätä mainostettiin ”jätkänä, joka kirjoittaa jätkistä”. Työpöydällä jätkän kansainvälistä lehtivalikoimaa, muistikirjoja ja muuta kirjailijan tarpeistoa.

Järjestyi vielä niinkin komeasti, että lähellä asuva Seija Hankonen, eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja ja Pentti Haanpään seuran aiempi sihteeri, oli kutsuttu minulle esittelemään museon antia. Läpikotaisen hyvin tunsi hän kokoamansa museon esineet ja Haanpään elämänvaiheet ja kertoili niistä minulle perusteellisesti ja elävästi. Pääsin syynäämään myös pyöräkarttoja, joihin oli Haanpää merkinnyt kulkemiaan reittejä. Muutenkin olivat runsaat muistivihot mielenkiintoisia: tunnollisesti ja erinomaisella tarkkuudella kirjailija oli niihin merkinnyt milloin mitäkin tarpeellista: kalansaaliitaan, ajan- ja rahankäyttöään, shakkisiirtoja, novellinkehikoita…

Seija Hankonen esitteli Pentti Haanpään Ylemmän kansakoulun päästötodistusta, joka vilisee kymppejä ja yhdeksäisiä. Laulusta vain on annettu välttävä 6, ilmeisesti koska Haanpää ei kertakaikkiaan suostunut laulamaan.

Esimerkki Haanpään muistiinmerkinnöistä: tähän vihkoon on Haanpää merkinnyt kalansaaliitaan.

Seija Hankonen esitteli Pentti Haanpään Korpisotaa-teosta (1940), joka palautti kirjailijan kunnian ja nosti hänet kotimaisen kirjallisuuden huipulle.

Hartaan ja perusteellisen museohetken jälkeen istahdin aterioitsemaan Piippolan Seolle, jolla paikalla – tai jossakin siinä likellä – ennen kuulemma sijaitsi talo, jossa Haanpää kävi korttia lyömässä ja pontikkaa naukkimassa. Nyt minä oman pöytäni ylhäisessä yksinäisyydessä panin vaikutelmia muistiin ja kuuntelin kylänukkojen reheviä puheita. Kirkkomaalla kävin Haanpäiden haudalla. Siinä oli komea paasi kunniapaikalla. Sitten läksin taas jatkamaan matkaani.

Taukohetki Piippolan Seo-huoltamolla.

Piippolasta painelin pientä mukavaa seututietä numero 800 Lamujokea seuraillen Leskelään. Pysähdyin ihmettelemään Kairanmaa-taloa – Kairanmaa on Haanpään luoma käsite, jolla hän tarkoitti Suomenselän vedenjakaja-alueen karua soista seutua Piippolan, Pulkkilan, Pyhännän, Haapaveden, Kestilän, Kärsämäen ja Rantsilan alueilla – ja Suomen Keskipisteen merkiksi vuonna 1958 pystytettyä patsasta. Suomen Kuvalehti näet selvitti aikoinaan Maanmittauslaitoksen avulla Suomen maarajojen keskipistettä, ja näiltä kohdin se löydettiin.

Kairanmaa-talo Leskelässä.

Jouduin hetkeksi nelostielle, ylitin Lamujoen ja jatkoin kohti pohjoista. Kuljin Uljuan tekojärven rantaan, jonka järven synkät laineet näyttivät epätodellisen muovisilta: siitäkö se vain johtui, että nimestä tiesin järven tekojärveksi? Pian tuli pyörätaivalluksesta raskasta: Lehtolantieltä käännyin onnettoman pienille ja paikoin mahdottoman pehmeille kärripoluille, joista pahimpia pätkiä jouduin kulkemaan jalan, kun en ajaessa pysynyt pystyssä.

100 km Ouluun.

Kurjat tiet johdattelivat lopulta Haapavuoren uimarannan kautta ja nelostien ylityksen jälkeen Jylhänrannantielle. Siellä päin oli sadellut, ja hiekkatietä – joka retkeilykartassa oli merkitty asvalttitieksi – oli tahmea ajaa. En mennyt Terskanperän kautta, josta olisi löytynyt Hesburger, vaan Pussilan ohi, oliko sieltä kotoisin Haanpään Pussisen akka? Hyttikosken rautasillan kautta vaihdoin itäpuolelle Siikajokea – johon Lamujoki oli Sipolan kohdilla yhtynyt – ja katsoin hetken lokkien liitelyä kivikossa.

Hyttikosken rautasilta.

Kosken partaalla ränsistyi toimettomana Hyttikosken tanssilava. Lienee paikan päällä ollut aikoinaan monet hyvät tanssit. Jatkoin Keräläntietä kohti Rantsilaa. Joen sille puolelle muutettuani oli alla sen sorttista terävää kiveä, että pidin pienenä ihmeenä, ettei tullut rengasrikkoa.

Rantsilaan saavuttuani kävin illastamassa pizzeriassa, jonka suunnattoman suuri pizza ei millään mahtunut valtavalle lautaselle, vaan pursui kaikilta reunoiltaan pöydän puolelle. Hyvä pizza se oli, mutta niin runsas, että sudennälästäni huolimatta oli sitä pakattava folioon evääksi huomista varten.

Astetta modernimpi Toni Iskulehdon veistämä vaivaisukko Rantsilan kirkon pihassa.

Kahdeksan-yhdeksän seuduissa saavuin Kuuselantien pihaan, jonne oli tarkoitukseni majoittua. Talossa ei ollut ketään kotona, paitsi koira, joka haukkua räksytti minua outoa vierasta. Perustin telttaleirin pihamaalle koivun alle tasaiselle paikalle. Hyttysiä jälleen riitti. Avainboksista sain avaimen, jolla pääsin taloon sisälle suihkuun. Sinne valmistautuessani huomasin vasemman nilkan melko pahoin turvonneen. Lisäksi se piti outoa narinaa ja napsetta, kun kääntelin jalkaa. Huolestuin totta kai entistä enemmän matkan jatkosta, mutta toppuuttelin murhetta, että mitäpä sitä vielä hätäilemään, katsotaan nyt yön yli rauhassa.

Ja kymmeneltä kävin telttaan makuupussin sisälle lepoon. Telttakankaan läpi kuului kuovin laulu.

Yösija Rantsilassa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua