Pyöräillen Pirkanmaalla, osa 2 – Rönni

Sahalahden Krouvi. Kuvat: Juho Hakkarainen

LUE MYÖS: Pyöräillen Pirkanmaalla -sarjan muut osat | Päijänteen vieriltä ja vähän muualtakin kesältä 2021 ja Hämeen Härkätietä, Raumlaissi jaarituksi ja rengasrikkoja kesältä 2022.

* *

2.7.2023

Tampere–Sahalahti–Kuhmalahti–Eräjärvi, 68 km.

Tänään roikkuvat pilvet matalalla. Pääsen pyörän selkään vasta vartin yli 12. Ajelen Kangasalantietä kohti Kangasalaa. Viime kesänä tällä tiellä harmitti, että sandaalit jäivät kotiin: nyt ovat kumisaappaat sopiva pukine.

Käännyn oikealle Kaarina Maununtyttären tielle. Yritän muistella, kukas olikaan hän, ja taukopaikalla lunttaan: suomalaisten omima kuningatar, joka toimitti kuningattaren virkaa 87 vuorokautta, minkä jälkeen hänet suljettiin Turun Linnaan vuosiksi, kunnes vapautettiin 1577. Tämän jälkeen oli Kaarina Kangasalla sijaitsevan Liuksialan kartanon asukki kuolemaansa saakka, 35 vuotta.

Hänen tieltään käännyn Finnentielle, joka lienee puolestaan nimetty Kangasalan oman pojan Jalmari Finnen mukaan. Huutijärven hautuumaan jälkeen ajan muutaman kymmenen metrin pätkän lempikantatietäni nro 58. Lähetän terveiset kulkemaan tietä pitkin pohjoiseen.

Sadevarusteet ovat tarpeen jo lähtiessä.

Sahalahdentiellä – siis seututiellä 325 Huutijärveltä Kuhmoisiin – tuulee puuskittain, mutta pyörätiellä on silti aivan mukava ajella ja ihailla metsäisiä maisemia tien molemmin puolin. Vastaan tulee Pelisalmi ja Matinsaaren komea taukopaikka, jossa en kuitenkaan pysähdy. Pelisalmi on ilmeisesti saanut nimensä siitä, että tukkijätkät aikoinaan löivät tällä paikalla korttia tukkilauttoja odotellessaan.

Päästelen siitä reippaasti ohi ja pysähdyn evästämään Sahalahden Krouviin. Kotoisan oloinen paikka, jossa on pehmeät purppuratuolit, seinillä Elviksen ja Marilynin kuvia, ystävällinen palvelu, ruoka hyvää ja sitä on riittävästi.

Sahalahden Krouvi toimii mukavana olohuoneena myös pyöräilijälle. Evästystapahtuman ohessa ehtii raapaista muutaman merkinnän muistikirjaan.

Sahalahden jälkeen päättyy pyörätie ja alkaa ajo pientareella, joka on paikoin ihan olematon. Tie on muutenkin pintarikkoinen, joten tarkkaan saa ajaa. Lisäksi panen merkille, että kello on laukannut odotettua nopeammin. Ei sillä muuten olisi väliä, mutta päämääränäni on ehtiä Rönnin kesäteatterin Jäniksen vuosi -näytökseen kello seitsemäksitoista. Lisään siis vauhtia.

Ylämäet, joita tuntuu piisaavan enemmän kuin alamäkiä, tuntuvat kirpeästi jaloissa. Kuhmalahden kirkonkylällä pysähdyn Taidepappilaan, vaikka siihen ei nyt varsinaisesti olisi aikaa. Pysähdys kuitenkin kannattaa: paikka on ainutlaatuisen hieno ja näyttely mielenkiintoinen, kuten jo Katri Kovasiiven Kesänäyttelykatsaus-jutusta saimme lukea.

Teemu Luodon eläinveistokset toivottavat tervetulleeksi Taidepappilaan.

Eräässä Teemu Luodon veistoksessa on pupu mennyt pöksyyn.

Harmittaa saakelisti, että tylsän tiukan aikataulun vuoksi joudun ottamaan pappilan haltuun sutjakalla museoaskeleella. Taiteilija Aaron Helo, taidepappilan toiminnanjohtaja ja kesänäyttelyn kuraattori, toivottaa minut lämpimästi tervetulleeksi ja tarjoutuu auliisti esittelemään näyttelyä. Myös Taidepappilan perustaja ja isäntä Teemu Luoto tulee juttusille. Taiteentäyteiseen pappilaan jos minne ei kiire sopisi lainkaan. Herrat kyselevät verkalleen mistä olen tulossa, minne menossa, ja kertovat kuulumisia: vieraita heillä käy mukavanlaisesti, joukossa enenevissä määrin myös meitä matkapyöräilijöitä.

Kierrän sisätilojen näyttelyn nopeasti läpi. Katariina Sourin Käärijä-teos Sydänten ritari herättää totta kai huomiota, ja nopealla katselmuksella silmää miellyttävät erityisesti Karin Strohmin ja Milla Kuisman kookkaat maalaukset. Myös Aaron Helon mielenkiintoinen väripaletti jää mieleen.

Milla Kuisma: Yövieraat, akryyli kankaalle.

Karin Strohm: Millet Field, öljyväri kankaalle.

Aaron Helo: Kukkia äidille ja Liljat, akryyli pellavakankaalle.

Pappilan isäntien kanssa tulee puhetta myös tulevista tapahtumista, muun muassa Taiteiden yöstä, jota vietetään lauantaina 19.8.2023. Silloin Kuhmalahden kulttuurimiljöö täyttyy entistäkin tiiviimmin taiteesta ja pappilaan saapuu musisoimaan Jaakko Laitinen & Väärä Raha. Muitakin esiintyjiä on luvassa. Siellä nähdään, sovitaan, kun minun pitää jo taas kiiruhtaa: Rönnin lavalle on vielä kahdeksisentoista tuskallista kilometriä, joten tarjottu kahvikin jää hörppimättä.

Kuhmalahden kirkonkylän jälkeen käännyn vasemmalle Maljastentielle ja pistän polkimiin vauhtia. Kiroan kiirettä ja niitä muutamaa napakkaa ylämäkeä, joista Taidepappilan isännätkin mainitsivat. Vilkuilen kelloa ja ajan kuin hullu. Tätäkö se on kesäloman leppoisa matkapyöräily? Lennosta muutan alkuperäissuunnitelmaa ja päästelen pysähtymättä Eräjärven ohi: jos aikaa olisi enemmän, olisin kirjautunut sisään yöpaikkaani Eerolaan ja pudottanut ylimääräiset kantamukseni sinne! Mutta ei, täyttä häkää kohti Rönniä.

Eräältä pellolta lasken viisitoista kurkea. Enempää en ehdi laskea. Sen sijaan lasken minuutteja, että ehdinkö teatteriin. Pari minuuttia yli viiden olen Rönnillä. Olihan ajo!

Jätän pyöräni parkkiin kahvion seinää vasten ja kiiruhdan takakautta teatterikatsomoon. Siellä jo näytös pauhaa estradilla. Hetkisen tasaan hengitystäni ja yritän päästä tilanteen tasalle: näyttelijät kohkaavat lavalla täyttä päätä, enkä ymmärrä mistään mitään. Pian alkaa kuitenkin tarina vetää ja huomaan viihtyväni.

Vatanen ja jänis ihmettelevät eläinlääkärin touhuja.

Rönnin versiossa Arto Paasilinnan tunnetuimpaan romaaniin perustuva, Esa Leskisen, Sami Keski-Vähälän ja Kristian Smedsin dramatisoima näytelmä on tuotu rohkeasti tähän päivään. Kesäteatteriklassikon on ohjannut Anne Helminen. Kaiken kaikkiaan rönniläisten projektissa näkyy riemukas yhdessä tekemisen meininki, ja niinhän pitääkin olla, kun yleisön silmien eteen tuodaan tämä datanomi Vatasen ja puhuvan jäniksen sekopäinen odysseia, surrealistinen roadtrip, jossa tapahtuu vaikka mitä ja vielä enemmän.

Eräjärvellä harrastajateatteritoiminnalla on pitkät juuret: kesänäytelmiä on vuosien saatossa tehty jo seitsemisenkymmentä. Puitteetkin ovat hyvät: nousevan katsomon tukevat puupenkkirivit ja vankka katos takaavat sen, etteivät haastavatkaan sääolot pilaisi teatterielämystä. Nyt ei sentään sada, mutta tuuli tuntuu viileältä viimepäivien täyskesäkeleihin verrattuna. Sepäs olisikin klassikko vilustua kesäteatterissa! Siitä ei sentään vaaraa, semminkin kun hörppään väliajalla Kesäravintolassa lämpöisen kahvin. Toisella puoliajalla näyttäytyy jo Rönninsalmen suopea aurinkokin ja vilauttaa keltaista hymyään.

Mitäpä itse näytelmästä? No, Rönnin kesäteatterin ensikertalainen Juha-Matti Parkkamäki hyppää datanomi Vatasen rooliin varmoin ja osaavin ottein. Sanna Voimasen esittämä Jänis on juuri sopivan hömelö ja tohelo. Kertojien vuorosanat muutaman kerran hiukan takeltelevat ja pieniä teknisiä haasteitakin langattomien mikrofonien kanssa on, mutta eipä se pahemmin haittaa, kun on paljon hyvääkin: Reijo Kahelinin näyttelemä yltiöhenkistynyt lääkäri Kärkkäinen on hyvin tehty sketsihahmo ja myös Taavi Simosen näyttelemät lukuisat roolit (sijoitusneuvoja, liikemies, karaokeisäntä, korppi jne.) toimivat hienosti. Myös Kahelinin ja Simosen esittämät savolaispoliisit kirvoittavat hymyn huulille.

Kuten kesäteatteriin sopii, Rönnin Jäniksen vuodessa ryypätään holtittomasti…

…ja vedetään savun keskellä Paranoid suomeksi.

Paljon on kesäteatteriin sopivaa perustavaraa, kuten mopolla päristelyä, holtitonta ryypiskelyä, Paranoidin laulamista suomalaisin sanoin ja totta kai kortsuja syövä jänis, mutta on hauskuutustarkoituksissa tehtyyn hullutteluun siilattu mukaan myös vakavampaa sanomaa. Jäniksen vuosi on itseksi tulemisen ja vapautumisen kuvaus, jossa myös ympäristö- ja yhteiskuntateemat ovat vahvasti läsnä. Toivoakin annetaan ja muistutetaan: jos onkin moni asia täällä huonosti, toisenlainen maailma on mahdollinen.

Esityksen päätyttyä ajelen rauhallisella tahdilla takaisin Eräjärven kylänraitille. Kiireaikataulu aiheutti senkin, etten ehtinyt teatterinäytöstä ennen käydä kaupassa, joten iltapalaksi saavat kelvata ne muutamat energiapatukat, joita olen Tampereelta saakka mukanani kuljetellut.

Eräjärven Eerola toivottaa tervetulleeksi.

Saavun Eräjärven Eerolan pihaan, jossa minut ottaa vastaan sukutilan majoituspuolta yhdessä tyttärensä Jasminin kanssa pyörittävä ruokailu-, majoitus- ja juhlapalveluyrittäjä Hannele Eerola-Jämsén. Hän esittelee pihapiirin paikkoja ja kertoo tilan historiasta. Sukutila on ollut saman suvun hallussa vuodesta 1721. Nykyisin Eerolassa järjestetään juhlapalvelutoimintaa, brunsseja, hyvinvointitapahtumia ja konsertteja.

Pääsen majoittumaan pihan idylliseen aittaan. Melko pian sinne asetuttuani alkaa sade ropista kattoon. Sen ääni rentouttaa, joskin välillä pisarointi yltyy melkoiseksi pauheeksi, johon lopulta onnellisesti nukahdan.

Juho Hakkarainen, teksti ja kuvat

Pyörä yöpyy aitan edustalla.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua