Marginaalinen popmusiikki tänään #4: Kaikki tiet johtavat Lasten hautausmaalle – ei mitä tahansa paskiaisia Kouvolasta

Kuva: Mikko Hovi

Eros Gomorralainen, teksti

Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa. Lue kaikki artikkelisarjan jutut täältä.

Vuonna 2013 taipaleensa aloittanutta Lasten hautausmaata on vailla kunnon perustetta yritetty toisinaan typistää yksiulotteisen melankoliseksi synkkisbändiksi. Toki melankoliakin on sen musiikissa vahvasti läsnä. Vähänkin tarkemmin kuunneltuna uuden aallon ja suomirokin pohjalta ponnistavan ryhmän vaivattomasti kulkevasta soitannosta löytyy kuitenkin kosolti muitakin ulottuvuuksia niin suomalaisesta kuin pohjoisamerikkalaisestakin perinnemusiikista lähtien – ja pohjoisamerikkalainen traditio paiskaakin kättä iskelmällisen suomalais-slaavilaisen melankolian kanssa yhtyeen ajoittain esapulliais-henkisessä kitaroinnissa.

Tämä artikkeli sai alkusykäyksensäkin jo Tampereen Klubilla 28.2.2020, jossa Lasten hautausmaa soitti levynjulkaisukiertueensa toiseksi viimeisen keikan. Reilut pari kuukautta myöhemmin piti bändin akustisella kiertueella olla etappi Tampereella G Livelabissa ja minun tavata ryhmä kasvokkain; kabinetti paikallisesta ravitsemusliikkeestä oli jo varattu sitä varten.

Niin keikka kuin sen myötä juttutuokiokin on sittemmin siirtynyt koronarajoitusten vuoksi noin puolentusinaa kertaa. Koska halusin Lasten hautausmaan mukaan tähän juttusarjaan, päätimme lopulta pitkin hampain tavata atk-avusteisesti etänä. Osallistumaan pääsi rumpali Mikko ”Kärsä” Kärkkäistä lukuun ottamatta koko yhtye: laulaja Kristiina Vaara, kitaristi-laulaja Tuomo Mannonen, soolokitaristi Touko Arhosalo, kosketinsoittaja Niko Saarinen ja elokuussa mukaan liittynyt basisti Ville Puustinen.

Lasten hautausmaa on toiminut nykyisessä kokoonpanossaan elokuusta 2020. Kuva: Mikko Hovi

Nuotiokitaraa ja kuumailmapalloja

Lasten hautausmaa on viettänyt viime aikoina ymmärrettävästi hiljaiseloa ja keskittynyt esimerkiksi perhe-elämään. Treeneissä on kuitenkin käyty, ja uutta musiikkiakin on syntynyt. Levy tulee sitten joskus; ensin treenataan. Uudet kappaleet ovat vielä ”vaiheessa”.

Mannonen lupaa, että on tulossa ”samanlaista ja erilaista” musiikkia.

– On vähän diskookin mukana.

Diskoa ei Lasten hautausmaalta vielä ole kuultukaan, vaikka monen musiikinlajin kanssa on ennätetty flirttailla ja toisinaan mennä pidemmällekin. Mannonen esittelee Landola-kitaraa, jolla hänen sävellyksensä yleensä syntyvät kotioloissa nuotiokitaraversioina. Kappaleen runko muotoutuu treeneissä yhdessä musisoitaessa.

– Sitten kun käydään soittaan bändin kanssa, niin siit tulee semmonen iso kuumailmapallo, joka seilaa vähän minne sattuu.

Kappale siis saattaa kehittyä koko yhtyeen käsittelyyn päästessään yllättäviinkin suuntiin. Black Sabbath -pastissina lopulta äänitetty Susien lauma esimerkiksi sävellettiin pianolla.

– Yhdellä sormella, Vaara tarkentaa.

Mannonen pohtii kappaleiden kehittymistä.

– Biisihän on monestikin lähtenyt muotoutuun vasta siinä, kun Touko on laittanut kitarapedaalit päälle. Esimerkiksi Suomenlinna-biisi, niin sehän vast sai sen…

– Iskelmän? ehdottaa soolokitaristi Arhosalo.

– Niin. Tai Pink Floydii, tai semmosta. Tosiaan aika paljon muotoutuu ihan siinä, että mitä Touko ja Niko ottaa sieltä soimaan.

Iskelmää ja miksei Pink Floydiakin; tämän artikkelin kirjoittaja kuvittelee kuulevansa Suomenlinnan kitaroissa paikoin Dire Straits -viittauksiakin.

Joskus Lasten hautausmaan kappaleet muuttuvat vielä studiossa äänitysvaiheessa esimerkiksi rakenteidensa osalta, ja toisinaan siellä saatetaan vielä kirjoittaa puuttuvia sanoituksiakin.

– Ainakin omalta osalta ne sovitukset nyt aina lukkiutuvat yleensä vasta siellä studiossa, kun äänittäjä sanoo, et ”toi on hyvä, pidetään toi”,  Saarinen lopettaa.

Kosketinsoittaja Niko Saarinen äänityksissä. Kuva: Arto Tommiska

Ramones, Sabbath, Springsteen, Scorpions…

Mannosen vilauttama Landola on sama instrumentti, joka hänet alun perin musiikin pariin johdatteli.

– Isoveli antoi sen joskus kolmetoistavuotiaana ja opetti soittaan perus-rokkenrollikaavan. Sit kävin sillä opetteleen kappaleita ja kirjastosta lainasin Beatlesii ja soittelin Beatlesin kirjaa läpi.

Löydöt isoveljen ja -siskon levyhyllystä, hevit ja Ramonesit, vaikuttivat nuoreen Mannoseen. Sweet-yhtyeen kuunteleminen on yksi ensimmäisistä mieleen jääneistä muistikuvista.

Ensimmäisen bändinsä, pääasiassa lainakappaleita soittaneen Negaation, hän perusti Lasten hautausmaassakin yhä mukana olevan Kärkkäisen kanssa 15-vuotiaina, kun oli jo saatu sähköisiä instrumentteja ja rummut. Parikymppisinä siirryttiin punkiin. Punkiin olennaisena kuuluva itse tekemisen ajatusmaailma myös kannusti omien kappaleiden säveltämiseen.

– Ei oikein osattu soittaa muuta, niin sitten sillä mentiin, tehtiin ite.

”Jonkinlaisella Landola-viritelmällä” muistelee myös Arhosalo ensimmäisiä säveliään tapailleensa. Hän on käynyt myös klassisen kitaran soittotunneilla. Sähkökitaraan nuori kepittäjä pääsi kajoamaan ensimmäistä kertaa 11–12-vuotiaana. Hän kävi tuolloin 4H-kerhossa, jonka nuoren ohjaajan instrumentilla sai kokeilla, miltä tuntuu polkaista särö päälle ja nostaa volyymia. Se oli sitten menoa.

– Kyllä Black Sabbathin Paranoid-riffi tais olla ensimmäinen, minkä tää kerhonvetäjä opetti. Sit mä rupesin kinuamaan sähkökitaraa.

Arhosalo muistaa 1980-luvulta Black Sabbathit myös ensimmäisiksi vinyylilevyhankinnoikseen, The Doorsin ohella. Serkulta sai lisäksi kopioitua c-kasetille hevirokin tuoreimpia virtauksia.

Sukulaisilla oli osuutensa myös urkuri Saarisen musiikkiharrastuksen käynnistymisessä. Hän sai ala-asteikäisenä lahjaksi digitaali-kosketinsoittimen. Innostuksen herättyä Saarinen kävi hetken aikaa musiikkiopiston tunneillakin, mutta motivaatio loppui opettajan vaihduttua aiempaa tiukkapipoisempaan. Sen jälkeen soittelu on sujunut hänellä omin nokkinensa.

Taustatukijat saavat Saariselta kuitenkin kiitosta.

– On osunut vaan tosi hyviä musiikinopettajia, jotka ovat sitten tsempanneet eteenpäin yläasteella, kun jotain ekoja bändejä viriteltiin. Ja iskä jakso aina ajella minua treeneihin ja keikoille milloin minnekin.

– Teidän iskä ajelee sinua vieläkin keikoille, pistää Vaara väliin kaikkia naurattaen.

Saarisen isä toimii tosiaan nykyään Lasten hautausmaan keikkakuskina. Bändin jäsenet vertaavat yhtyettään usein perheeseen, joten ehkä tämäkin siitä jotain kertoo.

Isällä on ollut tärkeä rooli basisti Ville Puustisenkin musiikkiharrastuksen heräämisessä. Tämän vinyylihyllystä hän on aikoinaan kaivanut kolmena keskeisimpänä Bruce Springsteenit, Scorpionsit ja ZZ Topit. Yläasteelle mennessä kuvaan astui merkittävänä sekä skeittaus-harrastus että punkin kuuntelu.

– Joskus teininä sain kitaran, mut kun ei heti oppinut, niin tuli semmonen, et antaa olla. Olin varmaan täysikäinen, kun rupesin uudestaan kokeileen, et voisko sitä kitaraa soittaa. Kaveri kysyi, et tuutko soittaan bassoo bändiin. Mä sanoin, et mä en ole koskaan koskenutkaan bassoon. Se sanoi, et ei se mitään, kyllä se siitä. Läksin, ja hyvä että lähdin, koska aika paljon oon kokenut sen jälkeen kaikenlaista.

Tarina on tuttu: punk kannustaa tekemään, tekemällä oppii ja sitä rataa. Puustinen on tosiaan ehtinyt puuhata yhtä sun toista. Juuri pari päivää juttutuokiomme jälkeen hänen toiselta yhtyeeltään, hardcore-punkia soittavalta Violent Spiritiltä, ilmestyi ep-levy. Siinä bändissä Puustinen laulaa.

Myös Vaaran isä on aina ollut musiikkiin suuntautunut.

– Hirveesti se musan kuuntelu jotenkin liittyi autoon, kun ajettiin jonnekin mökille tai jonnekin.

Isän autokaseteilta kuunneltiin aikansa suosikkeja, kuten Leevi and the Leavingsia.

– Tietysti Dingo oli silloin aluks tosi tärkee, ja joskus viisvuotiaana oon ollut Dingon keikallakin.

Yhtyeen merkityksen voi havaita myös Lasten hautausmaan musiikissa. Esimerkiksi kappaleessa Kirjoituspöytämurhaaja saattaa kuulla kelpo annoksen dingomaisuutta.

Musiikin kuuntelemisen lisäksi Vaara on myös aina laulanut mielellään ja ollut ala-asteella kuorossakin. Bändihommiin hän kuitenkin kertoo olleensa liian ujo.

– Mä vaan istuin teini-ikäisenä jossain treenikämpällä ja katoin, kun pojat soittaa. Mä oon jälkikäteen miettinyt, et miks mä en ite jotenkin uskaltautunut. Mä en vaan uskaltanut. Mä olisin halunnut laulaa kyl silloin jo, mut mun piti sit vielä vähän kerätä rohkeutta.

Parikymppisenä Vaaralla oli ”olohuonekokoonpanoja”, mutta ensimmäinen oikea bändi oli Vaarallista, joka soitti pääasiassa Mana Mana -yhtyeen kappaleita. Mana Mana -vaikutteista tavataan mainita säännöllisesti mediassa myös Lasten hautausmaan musiikin yhteydessä. Jos niitä jostain löytyy, niin ensimmäisen ep-levyn Kiputyttö-kappaleesta. Muuten Mana Manan vaikutusta yhtyeen musiikkiin on liioiteltu.

Aika monella Lasten hautausmaan jäsenistä on siis kokemuksia rankemman musiikin, kuten punkin eri alalajien hardcorea myöten, soittamisesta. Siihen se ei kuitenkaan jää. Kitaristi Arhosalolla nimittäin on taustaa ammattimaisena iskelmämuusikkona. Hän on kiertänyt niin sanotuissa humppabändeissä 2000-luvun alkupuolella. Tämähän kenties selittääkin ainakin osan Lasten hautausmaan kaihoa soivista kitaramelodioista. Jos noilta vuosilta on arvokasta oppia tarttunutkin, ei ammattimaisen iskelmämuusikon arki kuitenkaan varsinaisesti kadehdittavalta kuulosta.

– Siinä maailmassa oli tapana, että bändi itse roudaa oman pikku-PA:n ja soittaa viis kertaa 45 minuuttia illassa. Silloin vielä piti vääntää joidenkin keikkajärjestäjien kanssa, että ”ettekö nyt soita sitä kuudetta settiä, kun on näin paljon maksettukin”. Kyllähän siihen tuli hienoja Suomi-iskelmäklassikoita sitten opeteltua. Niitä on nykyään ehkä mukavampi kuunnella kuin ammatikseen tehdä sitä raskasta työtä, eikä siinä nyt semmosia kiksejä saa kuin tässä hommassa, missä tehdään itse kappaleita.

Pieniä piirejä Kouvolassa

Mikä sitten johti punkista ja iskelmistä Lasten hautausmaan perustamiseen? Kuten monessa muussakin paikassa, olivat piirit pienet myös Kouvolassa.

Puheissaan toisinaan värikkäisiinkin vertauksiin yltävä Mannonen miettii:

– Bändien perustaminen oli jotenkin luonnollista, kun kaveriporukassa monet soittivat ja hengattiin treeniksillä joutilaana. Jos maaseudulla toimettomat nuoret kokeilevat kusemista sähköpaimeneen, niin Kouvolan kokoisessa kaupungissa perustetaan bändejä tekemisen puutteeseen. Sama periaate, että kunhan jossain tuntuisi. Jännittävää puuhaa nuorelle miehelle.

Meidän Lasten hautausmaan kuuntelijoiden onni siis on, että Kouvolassa oli enemmän treenikämppiä kuin sähköpaimenia. Jo iskelmämaailman taakseen jättänyt Arhosalo soitti A. Takalo & Takavalot -yhtyeessä, ja siinä oli samaan aikaan mukana myös Lasten hautausmaan rumpaliksi myöhemmin päätynyt Kärkkäinen. Mannonen tuli tutuksi juuri yhteisen treenikämpän myötä.

Vaaran Vaarallista-ryhmä taas oli samalla keikalla A. Takalo & Takavalot -yhtyeen kanssa. Mannonen muistuttaa, että Takavalojen Antti Takalo myös soitti Lasten hautausmaan ensimmäisellä ep-levyllä kitaroita ja bassoa. Kun Vaarallista vielä soitti omaa versiotaan Mannosen ja Kärkkäisen Kivesveto Go Go -yhtyeen kappaleesta Äiti hei, oli väistämätöntä, että hekin tutustuivat.

– Sekin johti Lasten hautausmaahan; kaikki tiet johtavat hautausmaalle! keksii Vaara vahingossa otsikon tälle artikkelille.

Mannosen ja Vaaran tapaaminen sijoittui Kivesveto Go Gon keikan jälkimaininkeihin, ja tarinaan liittyy lauluntäyteinen matka jatkoille Helsingin Kallioon ilman kenkiä ja lopulta uuden yhtyeen, Lasten hautausmaan, perustaminen.

Muistoihin vajonnut Mannonen puhkeaa laulamaan Kari Peitsamo & Aku Ankkulin Uskon Beatleksiin -kappaletta:

– ”Hei postimies, onko kirjeitä?” Ei siihen mennyt kuin viikko, ja me oltiin Kouvolassa treeniksel, et ”kukahan se on se tyyppi, joka tänne tulee”.

– Jonkun kanssa on nyt perustettu bändi, se oli se Mannonen vissiin, Vaara nauraa.

Varsin pystymetsästä lähdettiin liikkeelle, kuten Mannonen yhtyeen alkumetrejä luonnehtii.

– Se oli joku kesä vai kevät, ja käytiin tekeen biisiraakileita. Meil on sellanen treenis-studio Kouvolassa Kivesveto Go Golla, niin niit käytiin sitten äänitteleen. Kärsä tuli rumpuihin, ja Takalo soitti bassoa.

Vaara kuvailee yhtyeen perustamisen olleen hänelle iso käänne. Hän olin ollut poissa Kouvolasta viitisentoista vuotta, ja suhde kotikaupunkiin oli hatara.

– Bändin myötä aloin käydä siellä tiiviimmin ja sain taas aktiivisen kosketuksen Kymenlaaksoon sekä liudan uusia parhaita ystäviä, joista sitten muodostui jotakin perhettä muistuttavaa.

”Ihminen ei huuda hukkuessaan
se tahtoo hengittää
mä en halua täältä muuttaa mihkään vitun etelään”

(Lasten hautausmaa: Karhupuisto)

Vaara ei myöskään ollut aiemmin ollut mukana aktiivisesti keikkailevassa bändissä.

– Oli vihdoinkin motivaatiota (eli pakko) selättää se helvetin halvaannuttava esiintymisjännitys, joka oli pitänyt panttivankina mun rakkautta laulamiseen. Siinä avautui mun elämään tärkeä osa-alue, joka oli siihen asti puuttunut. Tuntui, että ihmisenä siinä jotenkin täydentyi.

– Olin niihin aikoihin aika omissa oloissani viihtyvä, niin oli ihan upeeta, kun se senaikainen erakkominä löysi oikeessa porukassa yhdessä tekemisen riemun (ja tuskan). Ja mikä tärkeintä, pääsi vihdoin tekemään aktiivisesti musiikkia niin, että asioita alkoi tapahtua ja levyjä ilmestyä. Kyllä se oli sellainen ennen ja jälkeen -kokemus, joita elämään mahtuu muutama.

Lasten hautausmaan tuolloinen nelikko äänitti demon ja laittoi sen internetin Soundcloud-palveluun. Arhosalo kuuli demon sieltä.

– Se kiinnitti huomiota sen verran, että kuuntelin useammankin kerran niit biisejä. Sitten sanoin jossain baarin pöydässä Tuomolle, että olin tykännyt. Tuomo vaan kysyi, että jos tätä bändiä kysytään keikoille, niin lähdetkö soittamaan. Sanoin, että joo. Ja sitten sitä kysyttiin keikoille.

Lasten hautausmaa siis aloitti toimintansa tavanomaiseen verrattuna jokseenkin käänteisessä järjestyksessä. Ensin äänitettiin ep, ja sitten vasta alettiin harjoitella ja soittaa keikkoja. Koska Takalolla oli omia keikkojaan, hän ei ehtinyt mukaan. Lasten hautausmaan basistiksi tuli Jussi Järvinen.

Sittemmin yhtye on ehtinyt julkaista neljä pitkäsoittolevyä. Basisti on vaihtunut matkan varrella vielä pari kertaa. Kahdella viimeisimmällä pitkäsoittolevyllä soitti Topi Teinilä, ja nyt siis mukana on Puustinen. Aiemmin yhtyeen autokuskina toiminut Saarinen siirtyi ratista urkuihin toisen pitkäsoittolevyn kohdalla.

– Nämä halus soittaa Dingoo Flowssa, niin sit ne tarvi kosketinsoittajan siihen. Sitten päätettiin, että jos mä nyt aina oon mukana, niin pakkaan sen urun sinne takapaksiin myös.

– Sä palkkasit faijas kuskiks, ja rupesit itte rokkimuusikoks, Vaara summaa.

Mannonen muistelee välivaihetta, kun liikuttiin kahdella autolla. Saarinen oli hankkinut niin paljon urkuja ja muuta, että ne eivät enää mahtuneet yhtyeen kulkupeliin, ja niinpä tämän piti matkustaa kamoineen muiden perässä omalla pakettiautollaan.

– Vermeit tuli heti aika paljon lisää silloin, kun Niko tuli, Vaara vahvistaa.

– Niin, saundi painaa, kuittaa Saarinen.

Sanoja pyykinpesukoneen ohjelmasta

”En ole lapseni lintu tästä maasta
vain paskiainen Kouvolasta”

(Lasten hautausmaa, Kiputyttö)

Lasten hautausmaan sanoitukset tunnetaan varsin tarinallisina. Teksteistä voi löytää yllä olevan esimerkin tavoin intertekstuaalisia viittauksia, ja toisinaan aiheita on otettu todellisista tapahtumista tai ihmisistä. Onpa yhtye käyttänyt myös runoilijoiden, kuten Saima Harmajan (Sidottu) ja Kaarlo Sarkian (Kaarlo Sarkia 29), valmiita tekstejäkin. Muutama lainakappalekin on levytetty; heti ensimmäisellä ep-levyllä julkaistiin yhtyeelle nimenkin antanut Aapeli Kissala & Antipatian kappale Lasten hautausmaa. Kaikki mitä on tehty, on kuitenkin aina kuulostanut Lasten hautausmaalta.

Yhtyeen omien tekstien kohdalla syntyy vaikutelma, että niitä on pohdittu keskimääräistä pop-lyriikkaa enemmän. Kappaleet ovat stimuloineet kuuntelijoiden ajatuksia jo ensimmäiseltä ep-levyltä lähtien, esimerkiksi kenties hienoin suomalainen murhaballadi viime vuosikymmenten ajalta, Iho, hiukset ja luut.

Mannonen tunnustaa miettivänsä tekstejä harva se päivä. Lukeminen antaa hänelle ideoita ja herättelee ajatuksia enemmän kuin elokuvat tai televisiosarjat. Kaikki pitää kirjoittaa muistiin.

– Kirjoitan ylös muistiinpanoja eri teksteistä, oli ne kirjoista, sanomalehdestä tai pyykinpesukoneen ohjelmasta. ”Siliävät”, mitä se tarkoittaa, voisiko sitä käyttää toisessa yhteydessä? ”Meil on siliävät sydämet, puhki pestyt…”

– Mä oon alkanut Tuomon opetuksesta tekeen tuota samaa, et mul koko ajan tulee puhelimeen kaikkii muistiinpanoja, sanoo yhtyeen toinen sanoittaja Vaara.

Kristiina Vaara ja Tuomo Mannonen kirjoittavat Lasten hautausmaan sanoitukset. Kuva: Arto Tommiska

Aluksi kaksikolla saattaa olla aihe, jossa voi olla jotain totuuspohjaa. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi Tove Jansson tai jotkin sotakertomukset. Aiheen ympärille aletaan sitten miettiä tarinaa.

Mannonen kuvailee prosessia.

– Kristiinan kans mietitään, että nyt tää alkaa jostain, ja se päättyis jonnekin, et siin ois joku punainen lanka. Sit kun sitä tehdään ja mietitään, niin se muuttuu alkuperäisestä suunnitelmast ihan täysin, ja siit tulee yleensä paljon parempi, kun sattuma saa valtaa siihen. Et semmosta sanaristikkomaista mietintää se monesti on.

Vaara korostaa sitä, miten hän ei laulajana voisikaan esittää mitä tahansa tekstiä.

– On tosi tärkeetä, et se on sellast, mihin on joku suhde. Jo siit ensimmäisest Kivari-coverist saakka silloin aikoinaan olen ihaillut Tuomon sanoittajanlahjoja ja kokenut, että minun on helppo samaistua hänen kirjoittamiseensa.

Vaara kertoo, että Lasten hautausmaalle Mannonen kirjoittaa häntä enemmän tekstejä.

– Paljonhan me tehdään yhdessä sitä sellaista, et kehitellään niit tarinoita ja mietitään niit hahmoja.

Vaikka tarinat ovat Lasten hautausmaan teksteissä suuressa osassa, jää niissä myös tilaa kuuntelijan tulkinnalle ja mielikuvitukselle. Tarina saattaakin tapahtua joskus enemmän rivien välissä. Kaksikko sepittää teksteilleen taustatarinoita, eikä kaikkea ei kirjoiteta auki. Nämä taustatarinat saattavat Vaaran mukaan kuulua tekstissä tai sitten ei, mutta ainakin tekijät uskovat niiden tuovan siihen jotain lisää.

Sanoittajan arvio osuu oikeaan. Vaikka teksti olisi tuokiokuva-tyyppinen, on siihen usein saatu sellaista syvyyttä ja elävyyttä, että ainakin tämän artikkelin kirjoittajalla riittää mielikuvitusta nähdä se ikään kuin elokuvan tavoin mielessään.

”Veljesten tielle nousee sininen laulu
minä haluan kuulla sen

Jasu ajaa ja Mikko on hiljaa
minä en saa sitä ikinä kii”

(Lasten hautausmaa: Susien lauma)

Lasten hautausmaan jäsenten kanssa keskustellessa nousee monta kertaa tavalla tai toisella esille autolla ajaminen. Autossa matkustetaan bändin kesken ja samalla vaikkapa pidetään levyraateja. Autoilu aiheena toistuu tavalla tai toisella myös useammassa yhtyeen kappaleessa. Bändi on liikkuva yksikkö, joten on luontevaa, että autoileminen heijastuu teksteihinkin.

”Nää tiet vie vain pimeään kylmään etelään
synti mustia verkkojaan laskee pinnalle maan”

(Lasten hautausmaa: Tiet vie pimeään)

– Lähdön tunnelmassa on jotain taikaa; nousee pienesti arjen yläpuolelle, kun liikutaan johonkin, niin se myös jotenkin hyökkää niihin teksteihin, arvelee Mannonen.

– On siin ehkä jotain sellasta lähtemisen kaihoa myöskin, Vaara lisää.

Mannonen jatkaa:

– Auto on myös hyvä paikka miettii tekstejä. Tai juna. Siin on jotenkin se liike, kun siihen ei voi kiinnittyä, mut sitä voi seurata. Siin jotenkin aivo lähtee työskenteleen helposti.

Nurmio ja Röyhkä

Teksteihin vaikuttaa tietysti kaikki kuunneltu musiikki. Mannonen pohtii, että erityisesti parikymppisenä soinut musiikki on ollut tärkeässä osassa. Hän mainitsee Tuomari Nurmion sekä Kauko Röyhkän, jonka teksteissä on paljon tarinoita. Molemmat sanoittajat korostavat, että kaikki lukeminen vaikuttaa.

– Lukeminen oli lapsuuden itsestäänselvää ajanvietettä, muistelee Vaara kasvamistaan kirjallisuuden pariin kannustavassa ilmapiirissä.

Hän myös opiskeli myöhemmin kirjallisuutta, ja kaanon tuli tutuksi. Sittemmin on Vaara työskennellyt kustannustoimittajana ja suomentajana, joten lukeminen on alati läsnä. Työn vuoksi omaehtoinen lukeminen on kuitenkin hänen omaksi harmikseen vähentynyt jonkin verran. Lomilla sitäkin ehtii onneksi tehdä enemmän.

– Viimeksi tykkäsin Ottessa Moshfeghin My Year of Rest And Relaxationista, ja Sinuhe egyptiläisen luen tietenkin säännöllisin väliajoin. Charles Bukowski oli nuoruuden rakkaus. Suomalainen runous viehättää myös, esimerkiksi Kaarlo Sarkia, Saima Harmaja ja Uuno Kailas.

Vaikutteita vanhemmasta musiikista

Jos Lasten hautausmaan teksteistä löytyy intertekstuaalisia viittauksia, niin myös vastaavanlaisia musiikillisia nyökkäyksiä voidaan havaita – ja hyvinkin erilaisiin suuntiin. Yhtyeen jäsenet kuuntelevat laajasti musiikkia, ja vaikutteita otetaan selkeästi ennakkoluulottomasti omaankin ilmaisuun.

– Yksittäisiä biisejä tulee fanitettua enemmän, voi miettiä, et ”täs on niin siisti biisi, vois tehdä samanlaista maailmaa jotenkin”, kuvailee Mannonen.

– Lasten hautausmaa voi tehdä vähän kaikennäköistä, mikä on kivaa. Se voi olla iskelmää tai vähän punkimpaa tai hevimpää tai rokimpaa tai sellasta, että voi vähän kokeilla ja mennä tonne suuntaan mettätielle ja ajella sitten vähän moottoritietä ja käydä huoltoasemalla ja…

– Taas ajellaan! huomaa Vaara.

Aika harvasta yhtyeestä puhuttaessa voidaankin mainita samassa virkkeessä vaikkapa iskelmä, punk ja doom metal. Lasten hautausmaan tuotannossa näitä vaikutteita kuitenkin kuullaan sulassa sovussa.

Vaaran edellä mainitsemat runoilijasuosikit eivät varsinaisesti edusta tuoreinta nykyrunoutta. Saarinen arvelee, että myös musiikin saralla vanhempi materiaali toimii jonkinlaisena yhtyeen jäsenten vaikutteita yhdistävänä tekijänä. Näkemys saa muilta osakseen hyväksyvää nyökyttelyä. Musiikilliset suosikit löytyvät pääasiassa vuosikymmenten takaa.

Arhosalo on samaa mieltä.

– Viimeisimmät virtaukset ei ehkä kyllä kuulu missään meidän musiikissa. Vai kuuluuko jotain, mitä 2000-luvulla on tapahtunut?

Kysymys jää hieman leijumaan ilmaan. Ilmeisesti kukaan ei ainakaan keksi yhtyeen musiikista 2000-luvun vaikutteita. Ehkä sellaisia kuitenkin löytyy Lasten hautausmaan jäsenten omista tekemisistä. Osalla bändin jäsenistä on nimittäin yllin kyllin myös muita aktiivisia yhtyeitä.

Puustisella on jo mainittu Violent Spirit ja sen lisäksi Maailmanloppu-niminen yhtye, joka ei tosin ole treenannut lähes vuoteen. Saarisella bändiprojekteja on muidenkin edestä. On americana-henkinen Mellow Waves ja Vesilinja-progebändi. Juuri ennen haastattelua hänellä on ollut makaaberisti nimetyn Olli Koivisto ja Saattohoitajat -iskelmäpumpun harjoitukset.

– Kyl siin tekemist riittää. On täs treeneis saanut ravata, vaikka ei keikkoja ookaan, kun kaikil bändeil on nyt vimma tehdä uutta. Kyl täs aika monet treenit per viikko on ollut viime aikoina.

Lisäksi Saarinenkin vaikuttaa nyttemmin Mannosen ja Kärkkäisen Kivesveto Go Gossa, jonka väellä on myös studio ja levy-yhtiö Kalansilmä. Kärkkäinen äänittää studiossa paljon eri yhtyeitä ja on haastatteluhetkelläkin tekemässä miksauksia. Huomaan Kalansilmä-nimessä Noitalinna huraa! -yhteyden.

– Oliks niillä joku semmonen? onnistuu Mannonen ainakin kuulostamaan yllättyneeltä ja vakuuttaa nimen tulevan kameroissa käytettävästä kalansilmä-objektiivista.

Saarinen valistaa Noitalinna huraa! -yhteydestä.

– Niillä on sen niminen levy. Mä oon joskus kysynyt sitä; kukaan ei tiennyt, että niillä on sellanen levy.

Niin tai näin, Noitalinna huraa! on yksi niistä vaikutteista, jotka Lasten hautausmaasta puhuttaessa tavataan säännöllisesti nostaa esille. Sen lisäksi Kollaa kestää -yhtye on toinen näistä useimmin mainituista, jonka vaikutuksen olen itsekin kouvolalaisryhmän musiikista tunnistanut.

Muiden juttuja kuunnellut Vaara herkeää vielä pohtimaan, josko hänelläkin pitäisi olla toinen bändi.

– Mä oon jotenkin niin perheytynyt teihin, et en mä osaa, en mä osaa olla muitten kaa.

– No sithän on Kylmä etelä, siinähän on Hautuumaa, sama porukka, muistaa Mannonen vielä Vaaran itsensäkin unohtaman kokoonpanon.

Mannonen tarkentaa vielä, että Antti Takalo soittaa Kylmässä etelässä bassoa, muuten ryhmä on sama. Perheestä löytyy siis toinenkin yhtye. Kylmä etelä on tehnyt tähän mennessä yhden kahden kappaleen julkaisun, mutta jatkoa on suunnitteilla.

Lasten hautausmaan perhettä lavalla. Kuva: Petri Anttila

Kaikki on ihan hyvin

Lasten hautausmaa on jäsenilleen selkeästi tärkeä. Juuri ”perhe” on kuvaava sana joka toistuu puheissa.

– Minut se on tehnyt onnelliseksi monella tasolla, et on saanut perhemäisen ryhmän, jonka kans tehdään asioit ja on kivaa, iloitsee Vaara.

– Tsempataan ja koetaan kaikkee, ja selvitään erilaisist tilanteist yhdessä. Sit se yhdessä tekeminen on jotenkin ihan tosi onnellistuttava asia parhaimmillaan, plus sit tietenkin keikkailu. Siihen tulee yleisökin mukaan elementiks, et sen saa viel esittää heille, ja sit hekin toivottavasti saa siit jotain. Kyl siin tapahtuu paljon vuorovaikutusta eri suuntiin. Tulee hyvä mieli.

Tosiaan, mitä yhtye toivoo yleisön saavan?

– Suuria tunteita tietenkin, Mannonen tiivistää.

On sellaisia saatu todistaakin. Yhtye kertoo keikasta, jolla on nähty samalla hetkellä jonkun itkevän, jotkut paritanssin pyörteissä ja joku yleisön käsien päällä kuljetettavana.

Puustinen ei soittanut Lasten hautausmaassa vielä reilu vuosi sitten yhtyeen levynjulkaisukiertueen aikaan. Hän muistelee tuolloin näkemäänsä rundin päätöskeikkaa Kouvolassa.

– Se näkyi hyvin, et kaikilla on jotenkin sairaan hyvä meininki. Muistan, et hymyilin koko keikan, koska se oli vain niin hyvä, sellainen hyvän mielen meininki.

Yhtyeen keikoilla tosiaan henkii tietynlainen hyväntuulisuus, joka ei näyttäydy ristiriitaisena melankolisen musiikin kanssa. Esiintyminenkö sen tekee?

– Niin, ja ehkä just se melankoliakin tekee ihmisille hyvän tuulen, Mannonen pohtii.

– Perimmäinen viesti vois olla, että kaikki on ihan hyvin. Jos meidän keikalt lähtee pois, ja tuntuu, et kaikki on ihan hyvin, niin sit se on siinä.

Lasten hautausmaasta välittyy vaikutelma, että he kokevat myös oman tilanteensa olevan ”ihan hyvin”. Vaikka yhtyeeltä on nähty listasijoituksiakin, ja niin sanotut valtamediatkin ovat heistä kirjoittaneet, voidaan ryhmän tekemää musiikkia pitää silti marginaalisena. Tähteydestä ei kenties unelmoida, eikä yhtye koe mainosradioiden soittolistoille pääsemistä varsinaisesti tavoiteltavana asiana.

– Miksei, sinne vaan, saa soittaa! nauraa Mannonen toisaalta.

– On tosi kivaa, että voidaan mennä soittamaan keskisuuriin kaupunkeihin, ja siellä on aina ihmisiä paikalla ja hyvät bileet, se lämmittää. Jos menee Savonlinnaan soittamaan, ja siel on 150 ihmistä, niin se on tosi kova juttu. Ja tietysti festarit. Kun sitä aurinkoo nyt on se pari kuukautta, niin sit on ihanaa, jos pääsee johonkin festareille soittaan.

Lasten hautausmaa soittaa kernaasti festivaaleilla. Kuva: Petri Anttila

Lasten hautausmaa harmittelee monen muun yhtyeen tavoin, miten keikkojen loppuminen on johtanut myös siihen, että mahdollisuudet tavata kavereita ovat vähentyneet. Artikkelin alussa mainittu Tampereen G Livelabin keikka on siirtynyt viimeksi ensi heinäkuun ensimmäiseen päivään, ja alkuperäisestä akustisen esiintymisen ajatuksesta on luovuttu.

Lasten hautausmaa haluaa esittää mieluummin vuoden aikana syntynyttä uutta musiikkia kuin uusia versioita vanhoista kappaleistaan. Toivottavasti keikka toteutuu. Nähdään siellä, kun kaikki on ihan hyvin.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua