KIRJOITUSKILPAILU | Emmi Papinniemen novelli Yhteys sai kunniamaininnan Kulttuuritoimituksen lyhytnovellikilpailun nuorten sarjassa. Raati kehuu novellia kaikkineen napakasti rakennetuksi kokonaisuudeksi. Korona-aika nähdään tekstissä globaalistakin näkökulmasta eikä vain oman kodin piiristä.
Lisää kilpailusta voit lukea täältä. Kaikki tähän mennessä julkaistut lyhytnovellit voit lukea täältä.
* *
Yhteys
Näin unta koronaviruksesta. Taas sama painajainen, jonka olin nähnyt joka yö mummin kuoleman jälkeen. Tunsin suunnatonta vihaa virusta kohtaan. Olin myös peloissani. Mitä jos isälleni käy kuten mummille pari kuukautta sitten? Mitä jos menetän lopunkin perheestäni? Katsoin yöpöydälläni olevaa kuvaa, jossa istuin puistossa keinussa. Mummi antoi vauhtia, ja molemmilla oli punaiset posket ja aurinkoinen hymy. Tirskahdin lähes itkuun, kun muistelin kaikkia niitä kertoja, kun olin ollut mummilla hoidossa isän ja äidin riitelyn takia. Mummista oli tullut minulle kuin toinen äiti, joka oli nyt taivaassa. Samalla mieleeni muistui äiti, johon en ollut pitänyt yhteyttä muutamaan vuoteen. Ajattelin heti, että voisin kysyä hänen vointiaan ja jutella ajan kuluksi tänä poikkeuksellisena aikana. Ehkä puhuminen lievittäisi myös omaa pahaa oloani.
Lähdin ulos Lilo-koirani kanssa. Oli hämmästyttävää nähdä leveät, kahdeksankaistaiset tiet tyhjillään. Missään ei näkynyt autoja, pyöriä eikä jalankulkijoita. Ilma oli varsin piristävä kaiken korona-ankeuden keskellä. Taivas oli kirkkaan sininen ja aurinko näyttäytyi Wuhanin yllä ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen. Saasteet olivat hävinneet kirjaimellisesti kuin tuhka tuuleen. Pilvenpiirtäjätkään eivät kuhisseet ihmisiä kuten yleensä. Missään ei kerta kaikkiaan ollut ketään. Liikkeessä olivat vain tuulen heiluttamat puiden oksat.
Kolmen kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme samaan puistoon, jossa olin pienenä leikkinyt mummin kanssa. Päästin Lilon vapaaksi, ja se löysi heti nurmelta vihreän pallon. Lilo toi sen luokseni, ja pian heitin sen kohti autiota liukumäkeä. Tuuli oli yltynyt ja riuhtoi nyt takkini huppua joka suuntaan. Katsoin taivaalle kohti nopeasti liikkuvia pilviä. Yhtäkkiä näin jotain, mitä en voinut uskoa. “Mummi”, henkäisin haltioituneena. Pilvestä oli muodostunut selvästi mummini kasvot. Lempeä katse, jota kehystivät hopeaiset reunat. Lilo oli palannut pallon kanssa jalkojeni juureen ja tuijotti myös taivaalle. Nostin sen syliin. Kun katsoin taivaalle uudelleen, mummin pilvi oli kadonnut. Räpytin silmiäni monesti, mutta tuloksetta. Pilvi ei palannut eikä mummi näyttäytynyt.
Olin hämilläni, mutta iloinen siitä, että mummi oli ottanut yhteyttä. Koko matkan takaisin kotiin vilkuilin taivaalle siinä toivossa, että saisin vaihtaa vielä yhden hymyn mummin kanssa. Normaalisti käytin hissiä, mutta nyt olimme Lilon kanssa virtaa täynnä ja juoksimme portaat neljänteentoista kerrokseen. Isä oli poikkeuksellisesti jo kotona ja oli ovella vastassa. “Kuulin teidät,” hän sanoin hengityssuojan takaa silmillään hymyillen. Hilpeys katosi kehostani silmänräpäyksessä. Olin hiljaa ja tuijotin maskia. Isä huomasi sen ja sanoi surullisesti ja hiljaa: “Meidän täytyy jutella”. Tiesin heti mistä on kyse. Isä, joka oli minulle nyt läheisempi kuin koskaan, oli vaarassa. Kyyneleet täyttivät silmäni enkä pystynyt sanomaan mitään. Lähdin vain juoksemaan portaita alas.
Emmi Papinniemi
* *
VIDEO: Tampereen Teatterin näyttelijä Ola Tuominen lukee Kulttuuritoimituksen lyhytnovellikilpailussa palkittuja tekstejä.
