Maria Lindbergin mielikuvituksellinen novelli Jumissa labyrintissa voitti jaetun ykkössijan Kulttuuritoimituksen lyhytnovellikilpailun alle 16-vuotiaiden sarjassa. Raati kehuu Lindbergin tekstiä koskettavuudesta ja vahvasta emotionaalisuudesta. Teksti on myös hieno vertauskuva eristyksestä. Novellin perästä löydät kirjailijan haastattelun.
Lisää kilpailusta voit lukea täältä. Kaikki tähän mennessä julkaistut lyhytnovellit voit lukea täältä.
* *
Jumissa labyrintissä
Huomasin että labyrintti ei ollut sellainen kuin luulin sen olevan. Labyrintin seinät olivat lasia. Laseissa oli pelottavia olentoja, mutta joistain saattoi löytyä myös verta, lepakoita sekä synkkiä puita, kuin metsä. Lattia oli puuta. Kummaa oli se, että se tuntui kuin olisi vajonnut syvälle maan alle. Sydämeni alkoi lyödä kovempaa. Mitä jos oikeasti eksyn? En ikinä pääse ulos labyrintistä! Nyt olen seonnut, kuinka tyhmänä pidän itseäni, että tulin tänne.
Joka puolella näytti olevan lasia, mutta jossain oli aina pieni ahdas aukko, mistä pääsi jatkamaan matkaa. Minusta alkoi tuntua oudolta vatsassa. Pääsin vähän matkaa eteenpäin. Pysähdyin hetkeksi ja suljin silmäni. Menin omiin ajatuksiini, enkä kuullut mitä ympärilläni tapahtui. Avasin silmäni ja huomasin että minua alkoi pelottaa enemmän. Sanoin, itselleni että jään tänne vielä.
Kaikkialla oli pimeää. En meinannut nähdä eteeni. Ketään ei näkynyt lähipiirissä. Istuin alas kosteaan lattiaan. En pystynyt jatkamaan hetkeen. Kyyneleet alkoivat valua pitkin kasvojani. Painoin pääni polveeni. Kehossani tuntui oudolta. En pystynyt puhumaan tai liikkumaan. Ainoa keino, miten pääsisin pois, olisi soittaa muille tai huutaa apua. Onkohan poissaoloni huomattu?
Kyyneliä alkaa tulla enemmän. Nostan pääni ja katselen ympärilleni. Olisiko joku, joka voisi auttaa minut ulos. Ei ole ketään. Olen aivan yksin. Pelkoni kasvaa. Sydän lyö kovempaa ja kovempaa. Mietin hetken mitä tekisin. Jatkaisinko matkaa? Tunsin olevani yhä enemmän ansassa. Labyrintissä rupesi haisemaan kummalliselta. Minä mietin, mistä haju on peräisin. Haju pahentuu. Nyt pelottaa. Alan itkeä enemmän. Huomasin kuvani yhdessä peilissä, mutta siihen heijastuikin jokin kummajainen. En jaksa enää kauan, haluan pois!
Silmäni sulkeutuivat, olin tajuton hetken. Vähän ajan kuluttua silmäni aukenivat. Mitä juuri äsken tapahtui? Pitääkö paikkansa, että olin tajuton äsken? Haju oli hiipunut, oli hiukan helpompi hengittää. Huusin: ”Onko täällä ketään? Kuuletteko minua?” Vastausta ei kuulunut. Nousin ylös ja yritin ottaa pari askelta eteenpäin. Kaaduin maahan, jalkani pettivät minut. Otin puhelimeni taskusta ja yritin laittaa viestiä. Lähetin sen. Ei vastausta. Missä kaikki ovat? Miksi kukaan ei ole tullut etsimään minua?
Laitoin puhelimesta taskulampun päälle, että tuntisin oloni hiukan turvallisemmaksi. Heijastin valoa, että näkisin, onko jossain tie ulos. Huomasin aukon vähän matkan päässä. Yritin nousta ylös. Jalkani eivät pettäneet minua tällä kertaa. Menin aukon läpi ja pääsin jatkamaan matkaa. Oloni alkoi helpottua hiukan. Sydämeni lyönti tasaantui. Edessäni näkyi valoa. Onko tuo uloskäynti?
Kävelin valoa kohti. Pääsen vihdoinkin pois täältä. Helpotuin. Tunnen itseni iloiseksi. Nyt olen turvassa kaikelta pelottavalta. Tajusin, että ihmiset, jotka rakensivat labyrintin, joutuivat demonin vallan alle. Jos ihmiset eivät totelleet demonin käskyjä, heistä tehtiin labyrintin kummajaisia sekä olentoja. Mitäköhän olisi tapahtunut, jos en olisi päässyt ulos? Olisikohan demoni napannut minut ja tehnyt minusta labyrintin olennon?
Maria Lindberg
Kaikki tähän mennessä julkaistut lyhytnovellit voit lukea täältä.
* *
”Kun alan kirjoittaa, en pääse tekstistä irti”
Kaisa Järvelä, teksti
Kuka olet ja mistä tulet, Maria Lindberg?
– Olen 15-vuotias kahdeksasluokkalainen. Asun Ilolassa Porvoon lähellä.
Miten ja miksi innostuit ottamaan osaa Kulttuuritoimituksen kirjoituskilpailuun?
– Rakastan tarinoiden kirjoittamista, ja kirjoitan vähintään pari tuntia joka päivä. Kun kouluavustajamme kertoi, että Kulttuuritoimitus järjestää kirjoituskilpailun, tiesin heti, että haluan osallistua.
Miten kauan olet kirjoittanut?
– Aloin kirjoittaa jo kolmannella luokalla, mutta viime vuonna harrastus vahvistui ja aloin kirjoittaa joka päivä. Nykyään käy usein niin, että joku yrittää käskeä minua jo lopettamaan ja tekemään jotain muuta, mutta minun on saatava kirjoittaa niin kauan, että tunnen itse olevani valmis.
Mitä kirjoittaminen sinulle merkitsee?
– Kirjoittaessa oppii vaikka mitä erilaisia asioita. Hienoa on myös se, että omilla teksteillä pystyy inspiroimaan muita ihmisiä ja tuottamaan heille iloa. Välillä minulta kestää hetki miettiä, mistä haluaisin kirjoittaa, mutta kun pääsen alkuun, en enää pääse tekstistä irti.
Onko sinulla esikuvia ja jos, niin keitä?
– Kouluavustajani Teresa Ackalin, joka kannusti minua osallistumaan tähänkin kilpailuun, ja oma isosiskoni, joka kirjoittaa myös todella paljon.
Millaisia suunnitelmia sinulla on kirjoittamisen suhteen?
– Jatkan kirjoittamista innolla. Vaikka joku joskus sanoisi, että en pysty kirjoittamaan riittävän hyvin, en aio kuunnella. Kirjoittamisesta voisi hyvin tulla jonain päivänä jopa ammattini. Aion osallistua ehdottomasti myös muihin kirjoituskilpailuihin. Tämän kilpailun kanssa tuntui välillä, että teksti ei onnistu ja haluan luovuttaa, mutta päätin jatkaa ja nyt sain nähdä, että se kannatti.
Miten oma korona-aikasi on sujunut?
– Ihan hyvin, varsinkin koulutehtävien osalta. Kurjinta on se, että monia tärkeitä ihmisiä ei näe ollenkaan nyt, kun kouluun ei pääse.
Mitä teet, kun eristys lakkaa?
– Jatkan ainakin edelleen kirjoittamista. Syksyllä olen menossa yhdeksännelle luokalle, ja odotan, että silloin pääsemme myös tet-harjoitteluun. Olisi hienoa suorittaa se esimerkiksi koulussa äidinkielen opettajana tai hevostallilla.
* *
VIDEO: Tampereen Teatterin näyttelijä Ola Tuominen lukee Kulttuuritoimituksen lyhytnovellikilpailussa palkittuja tekstejä.
