Lukupäiväkirja 2023 – osa 8: Ernaux, mahjong, runot ja kauhu

Kuva: Mikko Saari

Lyhyemmälle matkalle kannattaa ottaa matkalukemiseksi runoja. Runokirjalla tai parilla saa nollattua matka-ajatukset oikein mainiosti. Kirjastosta tulleesta uusimmasta runokirjapinosta tartuin ensimmäisenä Pekka Kytömäen Historian pienmiehiä -kokoelmaan (Aviador, 2023).

Kytömäki on tuttu nimeltä, ei teoksistaan; tiedän vain palindromirunot ja niistäkin lähinnä sen, joka koristaa Tampereen ratikoiden ikkunoita. Historian pienmiehiä oli nimensä mukaisesti aika pienen ja arkisen tason runoutta, mutta osuipa jotenkin mukavasti. Kytömäki kirjoittaa oivaltavasti, mukavasti ja läheisistä asioista. Runominästä välittyy sellainen tunne, että olisipa kiva olla tuon tyypin kaveri. Ilahduttava kokoelma!

Ilona Tomin Tapahtukoon sinulle sinä (Warelia, 2023) puolestaan ilahduttaa heti nimellään ja kansikuvallaan. Myös teksti liikuttaa. Se on myös hauska pari Kytömäelle: siinä missä Kytömäki pohdiskelee mieheyttä, tämä on naiseuden asialla. Miehenä voi tietysti hyvillä mielin lukea molempia. Tomin runot puhuttelevat, niissä on jotain voimaa, puhtia ja asennetta.

Seuraavana lukulistalla on Annie Ernaux’n Puhdas intohimo (WSOY, 1996; suom. JP Roos & Anna Rotkirch). Tämä teos ilmestyi suomeksi jo 1996 ja kirjastojen vähiin käyneet kappaleet ovat kiinnostaneet lukijoita aina Ernaux’n uudesta suomenkielisestä tulemisesta alkaen. Ainakin Tampereella kirjaa on yksi kappale, johon on 70 ihmisen jono; minäkin olin jossain sijalla 50, eli minun osaltani kyse oli 5–6 vuoden jonotuksesta. Paino sanalla ”oli”: hoksasin, että kirjaa löytyy hyllystä Ylöjärveltä. Pieni koukkaus sinne, ja kirja on kätösissä. Samalla napattiin kaikenlaista muutakin hienoa, jota Ylöjärven kirjaston hyllyiltä löytyi. Suosittelen lähialuematkailemaan, etenkin kun muista Piki-kirjastoista lainatut kirjat voi palauttaa ihan maksutta omaan lähikirjastoon.

”Annie Ernaux on meillä melko tuntematon ranskalainen kirjailija”, aloittaa J. P. Roos jälkisanansa. On tosiaan, sillä Ernaux nousi Suomessa laajempaan suosioon vasta 2021 ilmestyneen Vuodet-kirjan (Gummerus, 2021; suom. Lotta Toivanen) myötä, 25 vuotta tämän suomennoksen jälkeen. Tämä on sinänsä edustavaa Ernaux’ta: pieni kirja, jossa isketään tiukasti henkilökohtaisuuksiin, mutta tavoitetaan samalla jotain yleistä.

Tällä kertaa aiheena on Ernaux’n salasuhde naimisissa olevaan itäeurooppalaiseen mieheen. Ernaux kirjoittaa yksityiskohtaisesti intohimosta, joka täyttää hänen elämänsä suhteen aikana. Tämä on tosiaan pieni kirja: taittaja on saanut temppuilla, jotta tästä on saatu jälkipuheineen 106-sivuinen; ruotsiksi tämä on äänikirjana tunti ja vartti. Puhdas intohimo on tuttua dokumentaarista Ernaux’ta ja siinä kyllä kiehtovaa.

* *

Lina Nordquistin Minne ikinä menetkin (S&S, 2023; suom. Laura Kulmala) palautuu kirjastoon lukematta. En ehtinyt, eikä kirja oikein houkutellut hyllyssä ollessaan. Kirja pääsi lukulistalleni lähinnä siksi, että se valittiin Ruotsissa vuoden kirjaksi, mutta näemmä tällaiset yleispalkinnot eivät vielä itsessään oikein riitä – kirjan aiheen pitäisi olla kiinnostavampi. Voihan tämä olla hyvä, mutta takakannen perusteella aihe ei puhuttele yhtään ja paljon muuta kiinnostavampaa on jonossa, joten kirjastoon, eikä uutta varausta perään.

Katinka Sarjanojan Kisälli (Voikukka, 2023) on nuorten fantasiakirja, jonka Sarjanoja on itse julkaissut oman Voikukka-kustantamonsa kautta. Siksi se olisi mennyt täysin ohi tutkastani, mutta onneksi olin Finnconissa kuuntelemassa paneelia, jossa Sarjanoja oli mukana. Kisälliä kuvailtiin sillä tavalla kiinnostavasti, että laitoin sen saman tien paneelin aikana varaukseen kirjastosta.

Kisälli oli oikein mainio. Se on nuortenkirja, aiheenakin monista fantasiakirjoista tuttu oppilasvaihe. Tarinassa on sentään jokunen vallan omaperäinen idea ja maailma, johon tarina sijoittuu, on kiinnostava dystopiatulevaisuus (eli onko tämä sittenkin scifiä?). Kirja on iloisesti queer ja myös kepeästi kyyninen: kirjan maailmassa ongelmia ratkotaan keksimällä ratkaisuja, jotka ovat pahempia kuin ongelma, jota ratkaistaan. Juoni jää kesken, joten jään odottelemaan jatkoa.

Seuraavaa luettavaa kirjaa ei tarvitse pitkään miettiä. Olin Instagramista bongannut jonkun jo ostaneen Marko Hautalan uuden Mustan kielen (Tammi, 2023), vaikka kirjan julkaisupäivä on virallisesti vasta maanantaina. Niinpä kävimme itsekin nappaamassa kirjan parempaan talteen; tämä kannattaa ostaa, koska meiltä löytyy kotoa tälle helposti kolme lukijaa.

Mustan kielen parissa ei kauaa vanhettu. Marko Hautala hallitsee genrensä ja Kuokkamummon paluu on ihan yhtä karmiva kuin Hautalan aikaisemmatkin teokset. Mustassa kielessä Hautala kertoo neljä toisiinsa liittyvää kohtaamista Kuokkamummon kanssa. Tuloksena on vähän novellikokoelmamainen urbaanilegendoihin nojaava, hyvin tiivistunnelmainen kauhutarina. Kun yksi luku tulee päätökseen, hetkeksi helpottaa, mutta sittenhän se kuokka taas lapaluita hivelee.

* *

Runokokoelmien perkaaminen hyllystä jatkuu, nyt on vuorossa Poesian julkaisema Joel Mäkipuron esikoiskokoelma Periferia (2023). Olli-Pekka Tennilän taittama ja kansitaiteilema teos näyttää miellyttävältä. Sisältä löytyy lähiön kuvausta tavalla, jossa yhdistyvät luonnontieteellinen, arkkitehtuurinen ja sosiologinen kielenkäyttö. Kokonaisuus tuntuu paikoin varsin oivaltavalta ja nokkelalta, mutta jättää lopulta vähän etäisyyden päähän.

Illalla luen vielä ensimmäiset sivut Nathalie Sarrauten Kultaisista hedelmistä (Kirjayhtymä, 1964; suom. Pentti Holappa & Olli-Matti Ronimus). Tämä 1960-luvulla ilmestynyt kirja löytänee tiensä useimpien lukulistoille nyt Laura Lindstedtin suosituksen myötä: Suurteoksia 2 -kirjassa (Tammi, 2023) ollut essee teoksesta oli kiehtova. Lindstedthän on tehnyt väitöskirjansakin Sarrautesta.

Kultaiset hedelmät oli kiinnostava tuttavuus. Se ei ole mikään ihan helppo romaani, kirjassa kun ei ole minkäänlaista juonta, eikä juuri henkilöhahmojakaan. Sen sijaan se on kuin kokoelma sivusta kuunneltuja keskustelujen katkelmia. Keskusteluilla on sentään yhtenäinen aihe: romaani Kultaiset hedelmät, jonka hyvyyttä keskustelut koskevat. Sarraute käsittelee kirjallisten piirien maunmuodostamista, teoksen nostamista kaanoniin ja lopulta putoamista oivallisella tavalla. Esitystapa vaatii keskittymistä ja työntää vähän luotaan, mutta lopulta tämä on kiinnostava näkemys kirjallisuuden vastaanottoon.

Poesialta tuli lähetys: kaksi seuraavaa Poesia-vihkoa saapui. Niistä ensimmäisenä luettavaksi pääsi Henriikka Tavin Pinnan alla (epälibretto) (2023), joka on kirjallinen muoto heinäkuussa kantaesitetylle Pinnan alla -teokselle, jossa musiikki, runous ja paikkaan sidotut akustiset tilat yhdistyvät norppa-aiheen ympärille. Kuulostaa erinomaisen kiinnostavalta, mutta myös siltä, että tästä tekstimuodosta saa vain kalpean aavistuksen kokonaistaideteoksesta. Kiehtova tämä silti on, teos lähestyy aihettaan monista kulmista. Yllättävä juttu, johon tuskin olisin tarttunut ilman Poesia-vihkojen tilausta.

Lois Armasin Flora (WSOY, 2023; suom. Maria Lyytinen) saapui kirjastosta nyt toiselle kierrokselle. Parasta siis huolehtia, että se tulee tällä kertaa luettua. Tulihan se, ja hyvä niin, sillä sehän oli oikein kelpo kirja. Vaikka kirja onkin keskushenkilönsä Floran mukaan nimetty, Flora jää tässä sivuosaan – tämä on niitä kirjoja, jotka kertovat päähenkilöstään päästämättä häntä koskaan varsinaisesti ääneen.

Tässäkin kirjassa äänessä ovat Floran isä, poikaystävä, ystävä, poikaystävän äiti ja työkaveri, joilla kaikilla on oma suhteensa tähän ulkomailta Suomeen muuttaneeseen nuoreen naiseen. Jostain näiden näkemysten keskeltä löytyy sitten se oikea Flora. Ihmissuhteita, uuteen kotimaahan asettumista, kodin löytämistä, äitiyttä – Flora pyörittelee monenlaisia aiheita ja onnistuu kokoamaan niistä oikein mielenkiintoisen kokonaisuuden.

* *

Pitipä kaivella vanha iPad esiin, ladata se ja ottaa lukukäyttöön, sillä kiinnostukseni mahjongia kohtaan on johtanut opiskelemiseen ja yksi parhaista oppikirjoista on Daina Chiban Riichi Book (omakustanne 2016), joka on saatavilla PDF-muotoisena. Lähes 300-sivuisen kirjan tulostaminen ei houkuttele, vaikka paperilta olisi mukavampi lukea ja alleviivailla, mutta toisaalta iPad voittaa kyllä läppärin näytöltä lukemisen.

Riichi Book oli hyvin perinpohjainen opaskirja. En ole yleensä ottaen kovin innokas pelien opiskelija; olen pelannut parikymmentä vuotta gota ja olen edelleen kovin keskinkertainen pelaaja, pitkästä harrastamisesta huolimatta, sillä en ole jaksanut opetella. Tässäkin kirjassa linjattiin paljon kaikenlaista, mitä pitäisi opetella ulkoa ja muistaa. En jaksa. Toivotaan, että jotain yleislinjauksia kuitenkin tarttuisi, olisihan se mukava mahjongissa menestyä paremmin. Ei se ainakaan oppaan huonoudesta kiinni ole, tämä vaikutti erittäin perinpohjaiselta teokselta. Voin siis suositella kaikille, joita riichi mahjong -taitojen kehittäminen kiinnostaa.

Seuraavaksi kirjaksi ei ole mitään todella ilmeistä tyrkyllä. Babylon Berlinin uuden kauden ilmestyminen Yle Areenaan inspiroi tarttumaan pitkään hyllyssä majailleeseen Éric Vuillardin Päiväkäskyyn (Siltala, 2019; suom. Lotta Toivanen). Hitlerin ja natsien valtaannousua kuvaava teos sopii mainiosti yhteen samaa aihetta käsittelevän tv-sarjan seuraksi. Vuillardin tiedän valmiiksi hyväksi kirjoittajaksi.

Pienenä kirjana Päiväkäsky on nopeasti luettu. Se on tuttua Vuillardia: kuvaus historiallisista tapahtumista, mutta fiktiivisen kerronnan sävyttämänä. Vuillardin tyyli ei ole neutraalia tietokirjakuvausta, vaan kuvaa henkilöitään romaanin keinoin. Lopputulos on kiehtova tuokiokuva kahdesta käänteentekevästä hetkestä: kun saksalaiset teollisuusvaikuttajat – yrityksistä, jotka mekin hyvin tunnemme ja joiden tuotteita yhä käytämme – antavat tukensa natseille ja kun Saksa valloittaa Itävallan. Kyllä tämä Goncourt-palkintonsa ansaitsi.

* *

Hyllyyn kertyneitä runokirjoja lienee syytä vähän purkaa. Otan siis lukuvuoroon Tytti Heikkisen esikoiskokoelman Täytetyn eläimen lämpö (Poesia, 2008), joka on hakukoneella tuotettua runoutta.

Hyvin toimi tämä Heikkisen esikoiskokoelma, mutta olenkin pitänyt kaikesta lukemastani Heikkisen tuotannosta tähän asti. Hakukonerunoutta, mutta on tämä jotenkin aika koherenttia. Voisi kuvitella ihan varta vasten kirjoitetuksi! Oli alkuperä ja prosessi sitten mikä tahansa, löysin täältä paljonkin sellaista, joka puhutteli ja kosketti. Mitäpä muuta runokirjalta odottaisi.

Seuraavaksi sitten toista kertaa kirjastossa lainassa oleva Elif Shafakin Kadotettujen puiden saari (Gummerus, 2023; suom. Helinä Kangas). Ensimmäisellä kerralla kirja palautui kirjastoon lukematta, nyt se pääsee heti saavuttuaan lukulistalle. Shafak on kuitenkin luotettava kirjailija.

Eräpäivät puskevat päälle, joten Shafakin väliin täytyy lukea hieman runoutta. Mikko Väänäsen runokokoelma Q (Poesia, 2023) käsittelee nimensä mukaisesti kuuta monelta eri kantilta. Taittaja Viivi Waris täytyy tässä yhteydessä mainita: Q on todella elegantti ja kaunis kirja. Sisältökin on kohdallaan, Väänäsen runous lentelee sinne tänne ja tarjoilee yllätyksiä ja oivalluksia puolin ja toisin. Tähän kirjaan on ilo sukeltaa.

Kadotettujen puiden saarikin tuli päätökseen. Laatukirjallisuuttahan tämä, kuten Shafakilta sopii odottaa. Lukijalle välittyy sekä lähihistoriallista faktaa että yksittäisten ihmisten tunnetiloja jaetulta Kyprokselta, mausteena on kaksikin kiellettyä rakkaussuhdetta ja mukana on myös luontokadon huomioimista ja ympäristöasiaa. Lisäksi yhtenä kertojana on viikunapuu! Eiköhän tällaisella keitoksella ystäviä löydä, kun teos on lisäksi oikein sujuvasti kirjoitettu.

Tässä kohden on hyvä väliä tarttua pidempään hyllyssä lojuneeseen Veli-Matti Huhdan esseekokoelmaan Seikkailu alkaa sumusta (Kulttuurivihkot, 2022). Ohut kirja lupailee seikkailua monenlaisilla kulttuurihistoriallisilla reiteillä.

Sumusta alkoikin oikein kelpo seikkailu. Huhdan esseet ovat aika lyhyitä, lyhyehköön kirjaan mahtuu monta tekstiä. Toisaalta samojen aiheiden parissa voidaan viivähtää useammankin tekstin verran. Tyyli on kohdallaan, Huhdan tapa kirjoittaa toimii minulle. Aiheetkin ovat omalaatuisia. Sherlock Holmesin parissa esimerkiksi vietetään useampikin essee. Huhta osoittaa myös ansioitunutta perehtyneisyyttä vanhoihin lähteisiin.

* *

Teos lähetti pyytämättä ja yllätyksenä Miira Luhtavaaran esikoisromaanin Tuhkaksi tekemisen taika (Teos, 2023). Sehän sopii: minulla oli kyllä kirjaan varaus kirjastostakin. Luhtavaaran tuorein runokokoelma Pinnallisuus oli hieno, sellainen, jota muistelen lämmöllä ja suosittelen mieluusti muillekin. Miksei siis romaanikin kiinnostaisi. Teoksessa ponileikit, Lars von Trierin Melancholia-elokuva, masennus, väitöskirjan laatiminen ja uusperheen elämä yhdistyvät runollisella tavalla. Tämä on runoilijan kirjoittama romaani: tekstiä on vähän, mutta sanottava on sitäkin painavampaa. Luin tämän pienen romaanin jokseenkin kertaistumalla, mutta epäilen sen jäävän päähän kiertämään vielä toviksi.

Seuraavaksi sitten taustamateriaalin pariin: lukuvuoroon pääsee Annelise Heinzin Mahjong: A Chinese Game and the Making of Modern American Culture (Oxford University Press, 2021). Saapa nähdä, minkä verran tämä käsittelee mahjongia ja minkä verran amerikkalaista kulttuuria; toivottavasti mahdollisimman paljon edellistä.

Mahjong on tiivis tietokirja, jossa riittää luettavaa. Kaipasin väliin vähän kevennystä, joten tartuin hyllystä runokirjaan. Elina Sallisen esikoisteos Kehät (Poesia, 2023) on Poesian kevään satoa. Avaamalla satunnaisen aukeaman voisi hyvin arvata, että kyseessä on Poesian teos; sellaista fragmenttia tämäkin on. On kiinnostava mysteeri, mikä saa fragmenttirunon soimaan ja mikä ei. Kehät nimittäin vähän narskuu hampaissa. Sallisen teksti jää etäisyyden päähän. Jää vaivaamaan, mistä ja kenestä puhutaan. Satunnaisesti säkeet osuvat, mutta liian harvakseltaan.

Kirjastoon palautettavia kirjoja katsellessa vastaan tuli Esa Mäkijärven Mantra (Enostone 2023). Tästä teoksesta ei ollutkaan suuremmin muistikuvaa ja etsin hyllystä romaania. Vaan Mantra onkin runokokoelma, joten sen ehtii hyvin lukea ennen palauttamista. Mäkijärven aihe on se klassisin: rakkaus. Verrattuna Sallisen Kehiin, Mantra aukeaa helpommin. Runot ovat selkeämpiä. Kokonaisuus on toimiva, mutta ei tämäkään täydellisen sytyttävä. Paikoin Mäkijärvi tarjoaa säkeillään oivallisia osumia. Asko Künnapin maalaus kannessa on hieno.

Annie Ernaux’n kirjaa Nuori mies (Gummerus, 2023; suom. Lotta Toivanen) katselin jo taannoin kirjakaupassa. Ostaminen ei kyllä innosta; vaikka takakannessa kuinka kehutaan kirjan olevan avain nobelistin koko tuotantoon, tätä myydään romaanina romaanin hintaan. Sitä tämä ei ole: Nuori mies on pitkähkön novellin mittainen, kymmenessä minuutissa luettava ja venytetty reiluun 30 sivuun ainoastaan valtavalla kirjasinkoolla. Ei tämä muodoltaan novelli ole, ehkä omaelämäkerrallinen essee?

Ernaux’lla on oma tyylinsä ja tuttuahan tämä on, tyylin ja aiheen puolesta. Ernaux kuvaa 1990-luvulla tapahtunutta suhdetta melkein 30 vuotta nuorempaan mieheen tarkasti. Toisaalta tämä on kyllä kovin lyhyt teksti; olisin suonut Ernaux’n kirjoittavan aiheesta syvemmin. Olisiko aiheesta ollut enemmänkin sanottavaa? Kyynikko sanoisi, että nobelistiltahan julkaistaan vaikka kauppalista, jollekulle muulle kustannustoimittaja olisi sanonut että hyvä alku, tästä jatkat vielä…

Illalla aloitan vielä upean näköisen Afrikka: Suurenmoinen maanosa -tietokirjan (WSOY, 2023; suom. Jade Haapasalo). Tämä lapsille suunnattu komea kirja esittelee Afrikan koko komeudessaan. Kirjoittaja Kim Chakanetsa on zimbabwelainen ja kuvittaja Mayowa Alabi nigerialainen, joten näkökulma on vähemmän valkoinen ja eurosentrinen.

Afrikka oli oikein hieno tietokirja suuren mantereen maista, luonnosta ja ihmisistä. Suureen maanosaan mahtuu monenlaista ja vaikka alle 100-sivuinen kirja on tietysti vain pintaraapaisu, tähän oli saatu mahtumaan varsin laaja otos kaikenlaista. Visuaalisesti kirja on kannesta alkaen todella näyttävä. Kirjan sisällä tyyli oli mennyt paikoin tarkoituksen edelle, kirjassa on vähän liikaa vaikealukuista mustaa tekstiä tummansinisellä taustalla, mutta kuvitus on kyllä muuten oikein tyylikästä. Sisältökin vaikutti olevan faktojen osalta kohdallaan. Tätä kelpaa siis suositella maantieteestä ja historiasta kiinnostuneiden lasten luettavaksi.

Mikko Saari
@mikko_lukee

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua