Lastenkirja yhteiskunnassa -seminaarissa puhuttiin vallasta ja rahasta

Päivi Heikkilä-Halttunen. Kuvat: Mikko Saari

Mikko Saari, teksti ja kuvat

Lastenkirjainstituutti järjesti Tampereella asiantuntijaseminaarin otsikolla ”Lastenkirja yhteiskunnassa – Yhteiskunta lastenkirjassa” (19.9.2025). Seminaarissa käsiteltiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden yhteiskunnallista asemaa, vallankäyttöä eri kanteilta ja lasten ja nuorten osallisuutta kirjallisuudessa.

Seminaarin avauspuheenvuorossa Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen nosti esiin viimeaikaisia lastenkirjoista syntyneitä kohuja ja totesi, että kohuja syntyy kovin sattumanvaraisesti, koska lastenkirjallisuutta ei yleisesti ottaen tunneta kovin hyvin. Lastenkirjallisuuden sisällöissä on kaikenlaista mahdollisesti kuohuttavaa, mutta nykyisellään esille nousevat vain ilmeisimmät aiheet ja nekin hyvin harvoin. Lastenkirjallisuus toisaalta opettaa kriittistä ja analyyttistä lukutaitoa ja antaa aineksia suhtautua kohua herättäviin aiheisiin.

Lastenkirjat ja raha

Ensimmäisen varsinaisen puheenvuoron piti toimittaja ja kirjailija Karo Hämäläinen. Paljon talousaiheita käsitellyt Hämäläinen pureutui lastenkirjojen ja rahan maailmaan. Suomessa on Hämäläisen mukaan maailman parhaat edellytykset tehdä maailman parhaita lasten- ja nuortenkirjoja, koska järjestelmä perustuu meritokratiaan. Kirjailijoiden kannattaa tehdä ennemmän hyviä kuin myyviä kirjoja. Tämän ajatuksen taustalla on kirjailijoiden tulonmuodostuksen nojaaminen vahvasti apurahoihin: yleisesti kaunokirjailijoiden tuloista yli 40 prosenttia muodostuu apurahoista ja myyntitulot muodostavat vain 20–25 prosentin osuuden.

Huonona puolena tässä meritokratiassa on tietysti se, että apurahojen jakajilla on aika paljon valtaa. Toisaalta yksittäisiä rahanlähteitä on paljon, joten apurahoja on saatavilla monelta suunnalta. Lisäksi ensimmäinen, kenties toinenkin kirja on yleensä tehtävä ilman apurahoja, jotta saavuttaa tarpeeksi uskottavuutta apurahanjakajien silmissä. Suhdeverkostojen ja pärstäkertoimen merkityskään ei ole nolla.

Kaikkiaan kirjamarkkinoissa puhutaan noin 160 miljoonan euron vuosipotista (oppikirjat poislukien), josta lasten- ja nuortenkirjallisuuden osuus on vajaa viidesosa eli 30 miljoonaa euroa. Siitä painettujen kirjojen osuus on 25 miljoonaa euroa ja digimarkkinoiden 5 miljoonaa euroa. Aikuisten kirjoissa digimyynnit – käytännössä siis äänikirjojen kuuntelu, koska e-kirjat ovat paljon pienempi siivu – ovat jo ohittaneet painetut kirjat, lastenkirjoissa tilanne on ymmärrettävistä syistä toinen. Kuvakirjat eivät oikein äänikirjoina toimi. Lastenkirjat kärsivät myös lyhyydestään: digipuolella ei myydä lukemiskertoja, vaan kuunteluminuutteja, jolloin pieni lastenkirja ei kovin paljon tuota verrattuna pitkään romaaniin, vaikka sitä kuuntelisi monta kertaa.

Kustantamot eivät juurikaan saa taloudellista tukea, joten kustantamojen talous on lähempänä markkinataloutta kuin yksittäisen kirjailijan talous. Kustantajat saavat pääosan tuloistaan kuluttajilta, mutta kirjastot tuottavat myös ison siivun potista. Kustantajat saavat kuitenkin tärkeimmän tuotannontekijänsä eli kirjojen käsikirjoitukset huomattavan edulliseen ja kompensoituun hintaan. Jos kustantamojen pitäisi maksaa kirjailijoilleen kuukausipalkkaa, käsikirjoitusten hinnat olisivat moninkertaisia.

Hämäläinen esitteli, miten kirjan hinta jakautuu eri tahoille. Jos oletetaan kirja, joka maksaa 22,80 euroa kaupassa, siitä 2,80 euroa on arvonlisäveroa. Kauppa ostaa 20 € maksavan kirjan kustantamolta noin 12 euron hintaan. Jos kirjailijalla on tavanomainen rojaltiprosentti (25 %), hän saa kirjasta siis 3 euroa. Jos tämä lyhyehkö lastenkirja kestää äänikirjana vaikkapa 10 tuntia, kustantamo saa siitä 0,35 euroa kuunnellulta tunnilta. Jos joku siis kuuntelee koko kirjan, kustantaja tienaa 3,50 euroa. Jos kirjailija saa saman 25 prosenttia, kirjailija tienaa yhdestä kuuntelusta siis melkein 90 senttiä. Hämäläisen sanoma oli tässä kohtaa selvä: erilaisten kustannusrakenteiden vuoksi rojaltiprosenttienkin pitäisi olla aivan erilaiset. Digipuolella kohtuullinen korvaus olisi Hämäläisen mukaan 50 prosenttia.

Kustantamot sinänsä pitävät digikirjoista, koska iso osa painettujen kirjan hinnasta menee erilaisiin kirjaesineiden siirtelemiseen liittyviin logistiikkakuluihin. Lastenkirjoihin erikoistuneen kustantamon edustaja huomautti yleisöstä kuitenkin, että heille äänikirjat ovat hankalia, kun puolen tunnin kirjasta saa sen 15 senttiä kuuntelulta. Vaikka tätä 15 senttiä jakaisi kustantamon ja kirjailijan kesken miten reilusti, kumpikaan ei pääse rikastumaan.

Kirjailijaliitto suhtautuu digikirjoihin nihkeämmin, koska digikirjojen myötä kirjailijoiden tulot ovat pudonneet neljänneksellä. Norjassa on käytössä rajoituksia siinä, miten uudet kirjat tulevat saataville äänikirjapalveluihin, mutta painettujen kirjojen myynti on silti laskenut saman verran kuin Ruotsissa, jossa rajoituksia ei ole, joten tällainen viivästysstrategia ei näytä merkittävästi auttavan. On siis pohdittavaa siinä, miten kirjallisuutta, painettua tai digitaalista, ylipäänsä pidetään relevanttina kuluttajille.

Valtapaneelissa Maria Laakso, Sini Helminen, Antti Malinen ja Saara Tiuraniemi.

Valta-paneeli

Valtaa käsittelevässä paneelikeskustelussa kirjallisuudentutkija Maria Laakson johdolla keskustelivat kirjailija ja kirjastonhoitaja Sini Helminen, Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja Saara Tiuraniemi ja lapsuuden historian asiantuntija Antti Malinen Tampereen yliopistosta.

Keskustelu aloitettiin valtion käyttämästä vallasta. Malinen nosti ongelmaksi sen, miten ongelmia ratkotaan yksittäisten instituutioiden tasolla, kuten koulussa, mutta laajempi konteksti puuttuu. Hallitusohjelmassa on toki hieno kirjaus lukutaidon kehittämisestä, mutta ei resursseja. Karo Hämäläinen luonnehti yleisöstä hallitusohjelman sisältävän ”paljon hyviä sanoja ja huonoja numeroita”. Tiuraniemi muistutti, että Suomi oli 20 vuotta sitten lukutaidon ykkösmaa; kymmenen vuotta sitten taito oli vielä hyvä, mutta lukumotivaatio heikko ja nyt tilanne on kautta linjan kehno. Helmisen mukaan keskustelussa ei uskalleta puhua siitä, miten lukemisen osaamisen epätasa-arvoisuus on nimenomaan taloudellista epätasa-arvoisuutta. Yleisesti puhutaan vaikkapa poikien heikommasta lukutaidosta, mutta sukupuoltakin vahvempi selittävä tekijä on perheen sosioekonominen asema.

Kun pohdittiin muita lukemisen vallankäyttöön liittyviä tahoja, esille nousivat ennen kaikkea vanhemmat ja koulu. Malinen puhui tarjouman affordanssista, eli siitä, miten paljon kirjoja ylipäänsä on tarjolla nykyperheissä. Jos kotona ei ole kirjoja eivätkä vanhemmatkaan lue, miten lapsi oppisi lukijaksi? Tiuraniemen mukaan ihminen on aina kirja kädessä näyttäytyessään vallankäyttäjä ja antaa mallia. Tiuraniemi nosti esiin koulujen lisäksi lähikirjastojen merkityksen.

Yleisöstä kommentoitiin tähän esimerkkinä Helsingin kaupunki, jossa puhuttiin korulausein Helsingin nimeämisestä ”lukemisen pääkaupungiksi”, mutta kirjastoille ei sitten budjetissa myönnetä asian edistämiseksi euroakaan lisärahaa. Yleisöstä nostettiin esiin myös varhaiskasvatuksen merkitys: varhaiskasvatuksessa ollaan usein lähempänä vanhempia kuin kouluissa, ja vaikkapa päiväkotien eteiseen tuodut kirjastojen iltasatukirjahyllyt ovat osoittautuneet hyväksi keinoksi saada kirjoja koteihin.

Helminen nosti ikuisuusongelmana esille median, joka ei juurikaan huomioi lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Kirjastot nähdään Helmisen mukaan itsestäänselvinä kirjavarastoina, joihin kirjat vain taianomaisesti ilmestyvät. Kirjastojen kirjavinkkarit ovat tärkeitä tahoja tuomaan tietoa uudesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kouluihin ja opettajille, jotka eivät välttämättä kaikkien muiden tehtäviensä ohessa pysty seuraamaan kirjamaailmaa. Vinkkarina kouluja kiertänyt Helminen ja yleisöstä kommentoinut kirjailija Mikko With totesivat myös, että vaihtelua koulujen, luokkien ja opettajien välillä on todella paljon. Opettajat ovat kuitenkin se taho, joka tavoittaa nekin nuoret, jotka eivät lue, joten siellä on mahdollisuuksia tehdä paljon, jos resursseja vain on.

Lasten aito kuuleminen

Lastenkulttuurikeskus PiiPoon edustaja väitöskirjatutkija Pilvi Kuitu esitteli omassa puheenvuorossaan PiiPoon käyttämää Väriläiskä-toimintamallia, jolla lapsia osallistetaan aidosti kulttuuriin ja taiteeseen. Millaista on lapsen kokoinen kulttuuri ja kenen taidekäsitykseen lastenkulttuuri ja -taide perustuvat? Kuitu muistutti, että lapsilla on todella monipuolisia käsityksiä siitä, mitä taide on, eikä taidetta voi tehdä tai tulkita väärin.

Väriläiskä-mallissa lastenkulttuuria ideoimaan otetaan 4–10-vuotiaita lapsia. Ryhmissä tutkitaan ja kehitellään monimutkaisiakin asioita lapsia aliarvioimatta. Lapset osallistuvat näyttelyiden ja teosten luomiseen taidekasvattajien kanssa ja taiteen ammattilaiset tuottavat sitten teoksia ja sisältöä lasten ideoiden pohjalta. Lasten ajatukset kuullaan aidosti: niitä ei tulkita, vaan ne kirjataan juuri niin kuin lapset ne kertovat. Aikuiset tekevät omia tulkintojaan vasta myöhemmin prosessissa.

Sitoutuminen toimintamalliin on tärkeää, sillä se on tuki ja selkänoja kiirehetkissä: niissä tilanteissa, kun olisi helpointa mennä vain nopeasti eteenpäin, on mahdollista todeta, että ei, olemme sitoutuneet Väriläiskä-malliin ja asia ei nyt etene ennen kuin lapset ovat saaneet sanoa kantansa. Työskentelyyn pitää varata aikaa kuukausien ajan. Kuitu kertoi, miten ylpeitä lapset ovat omista ideoistaan ja niiden hyödyntämisestä. Lasten tärkein viesti aikuisille on yksinkertainen: jos kysytte lapsilta, kuunnelkaa myös vastaus.

Kokemuslukeminen

Tutkija Ennaliina Leiwo Turun yliopistosta esitteli tutkimustaan kokemuslukemisesta suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Kokemuslukeminen on viime vuosina yleistynyt tapa, jossa johonkin vähemmistöön kuuluva kokemuslukija arvioi teoksen vähemmistörepresentaatiota omasta näkökulmastaan. Englanniksi yleisempi nimitys on sensitivity reading, sensitiivisyyslukeminen, mutta suomeksi puhutaan yleisesti kokemuslukemisesta.

Käytäntö on levinnyt Yhdysvalloista, jossa tuli käyttöön 2010-luvulla erityisesti nuortenkirjallisuudessa. Nykyään sitä esiintyy ennen kaikkea kahdessa muodossa. Vanhojen kirjojen uusien painosten kohdalla puhutaan sensitiivisyyslukemisesta, kun vanhoja teoksia halutaan ajanmukaistaa vastaamaan nykypäivän käsityksiä. Uusien kirjojen kohdalla puhutaan kokemuslukemisesta ja silloin kyse on siitä, että kirjailija haluaa tehdä parhaan mahdollisen teoksen. Suomessa ilmiö korostuu nuortenkirjallisuudessa ja spefissä. Työtä tehdään monesti palkatta, mutta jotkut kustantamot maksavat korvauksen kokemuslukijalle. Kokemuslukijoita käytetään erityisesti rodullisten ja kulttuuristen, vammaisten ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kohdalla. Jos tutkaillaan vaikkapa kirjan soveltuvuutta eri ikäryhmille, puhutaan ennemmin koelukijoista.

Ajatus taustalla on Rudine Sims Bishopin käsitys kirjallisuudesta peilinä, ikkunana ja liukuovena. Kirjallisuus voi olla nuorelle peili, josta tarkastella omaa identiteettiä. Samaan vähemmistöön kuuluvat hahmot kirjoissa luovat turvaa ja ajatusta siitä, ettei ole yksin. Ikkunasta voi nähdä toisen kokemukseen ja kirjallisuus voi siten vaikuttaa siihen, miten ihmisistä ajatellaan myös tosielämässä. Liukuovena kirjallisuus antaa mahdollisuuden kulkea hetken jonkun toisen kokemuksen kanssa. Näistä näkökulmista on tärkeää, että kirjoissa esiintyvät vähemmistöjen edustajat ovat uskottavia, moniulotteisia ja täysipainoisia hahmoja.

Kokemusluennan painopisteitä ovat kielenkäyttö, henkilöhahmot, piiloasenteet ja asiavirheet. Kielenkäytössä tarkastellaan esimerkiksi käytetäänkö aiheeseen liittyvää sanastoa oikein ja onko slurrien eli halventavien ilmaisujen käyttö asiallista aiheen käsittelyä vai vain halventavan kielenkäytön normalisointia. Henkilöhahmojen osalta hyvä vähemmistökuvaus ei nojaa kliseisiin ja ennakkoluuloihin; moni lienee törmännyt esimerkiksi heikosti tehtyihin kiintiöhomoihin ja -vammaisiin. Piiloasenteissa on kyse siitä, onko vähemmistöön kuuluminen tarinassa yksinomaan negatiivinen asia: käykö transhahmolle aina huonosti? Hyvä esimerkki on myös kirja, jossa kaikki henkilöt ovat valkoisia, jos ihonväriä ei erikseen mainita. Erilaiset asiavirheet ja väärinkäsitykset vaikkapa transprosessin vaiheista syövät myös kirjan uskottavuutta ja vetovoimaa.

Kokemuslukija ei ole poliisi ja tarjoaa vain yhden ihmisen näkökulman, joka ei tietenkään ole kaikenkattava. Kyse ei myöskään saa olla markkinointikikasta tai jostain kirjalle lyötävästä leimasta, jolla haetaan hyväksyntää ja turvataan omaa selustaa. Ennen kaikkea kokemusluenta on kirjailijan työväline, jolla kirjasta tehdään uskottavampi ja parempi. Eniten kokemuslukijaa käyttävätkin kirjailijat, jotka itse kuuluvat johonkin muuhun vähemmistöön. Lopulta taustalla on kysymys siitä, kuka saa tulla kuvatuksi kirjallisuudessa kokonaisena, moniulotteisena ja uskottavana ihmisenä ja kuka kuvataan stereotyyppien ja asiavirheiden kautta – tämä on mitä suurimmissa määrin poliittinen, eettinen ja inhimillinen kysymys.

Moninaiset lastenkirjat

Lastenkirjallisuuden asiantuntija Päivi Heikkilä-Halttunen esitteli omassa Lasten- ja nuortenkirjat yhteiskunnan ilmapuntarina -puheenvuorossaan joukon tuoreita lasten- ja nuortenkirjoja, jotka käsittelevät erilaisia yhteiskunnallisesti ajankohtaisia näkökulmia. Lastenkirjallisuus on aina nopeasti reagoivaa, eikä lastenkirjoissa pelätä käsitellä ajankohtaisia aiheita. Usein aikuiset voivat kokea nämä aiheet vaikeiksi, mutta lapset ovat herkästi kiinnostuneita.

Nykyajan lasten- ja nuortenkirjoissa kohdataan muun muassa eriarvoisuutta, köyhyyttä ja työttömyyttä, rasismia, pakolaisuuteen liittyviä aiheita ja sotaa pakenevia lapsia. Perhedynamiikan ongelmien, mielenterveyskysymysten ja ylisukupolvisten traumojen käsittely on tuttua. Ympäristökysymyksissä pääpaino on nykyään eettisen kuluttamisen, kestävän kehityksen ja eläinten oikeuksien käsittelemisessä. Yleisesti lastenkirjoissa näkyy hyvin moniarvoinen yhteiskunta.

Heikkilä-Halttunen nosti esiin muun muassa tunnetaitokirjasta laajemmaksi oikeudenmukaisuuden käsittelyksi laajenevan Eppu Nuotion ja Sanna Pelliccionin Anteeksi-kirjan, jossa päiväkodissa koettu vääryys heijastelee suomalaisten ja saamelaisten välistä paljolti ratkaisematonta historiallista vääryyttä. Linda Bondestamin Hopi hopi -kuvakirjassa monia kriitikoita on kohahduttanut sen sivuilla räjähtävä ydinsota, mutta Heikkilä-Halttunen lukee kirjasta erityisesti kannanoton työn mielekkyyden tarpeellisuudesta tekoälyn aikakaudella. Satu Erran Tällainen tunne -nuortenromaanissa Heikkilä-Halttunen näkee kiinnostavaa uudenlaista orastavaa luokkatietoisuutta ja Terhi Rannelan novellikokoelmissa (tuoreimpana Vaarallinen keli) käsitellään todella nopealiikkeisesti yhteiskunnallisia ilmiöitä.

Kirjailijapaneelissa Jaana Pesonen, Mikko With, Helena Immonen ja Katri Tapola.

Voiko lastenkirjalla muuttaa maailmaa?

Seminaarin viimeisessä paneelissa Jaana Pesosen johdolla kirjailijat Mikko With, Helena Immonen ja Katri Tapola pohdiskelivat lasten- ja nuortenkirjan vaikutusmahdollisuuksia. Within mukaan nuortenkirjailijan tehtävänä on tuoda asioita esille sellaisina kuin ne ovat, mutta välttää sanomasta, miten asioiden pitäisi olla. Tapolan mukaan lapset ovat radikaaleja, joten lastenkirjan tekijöidenkin on oltava; tarvitaan myös uusia tekijöitä ja uutta representaatiota.

Kun kysyttiin, mistä aiheista voi ja ei voi kirjoittaa lapsille, kirjailijat olivat varsin samanmielisiä: aiherajauksille ei sinänsä ole tarvetta, eikä varsinkaan kiellettyjen aiheiden listoille. Samalla on selvää, että ikätasoinen käsittely on tärkeää ja voi olla aiheita, joista omat taidot eivät riitä kertomaan niistä oikein kohderyhmälle (tämä on toki kohta, jossa kokemuslukijasta voi olla apua!). Tapola pohdiskeli, miten voisi käsitellä vaikka sitä, miten Gazassa tällä hetkellä tapetaan lapsia, ja onko se ylipäänsä aihe, joka tulee lapsien maailmaan; ehkä aihetta voisi lähestyä esimerkiksi Greta Thunbergin ja Freedom Flotillan kautta. Immosen mukaan aikuiset ovat yleensä kovempia kauhistelemaan; hän saa kirjojensa taistelukohtauksista kauhistelevaa palautetta nimenomaan aikuisilta.

Seminaarin yleisö oli kautta linjan hyvin osallistuvaa ja tässäkin aiheessa yleisöstä nousi paljon hyviä kantoja. Yleisöstä kommentoitiin esimerkiksi kuoleman käsittelyä, miten aikuiset herkästi vaikenevat näin isojen aiheiden äärellä. Lapset jäävät silloin ilman tunnetta ja ymmärrystä, jos ei ole kuolemaa käsitteleviä kirjoja. Aikuiset myös peilaavat lapsiin viattomuutta, mutta unohtavat se, että pahatkin asiat ovat osa monien lasten elämää. Kirjallisuus nähtiin hyväksi keinoksi, koska elokuvan suoruuden sijasta siinä on mahdollista säädellä samastumisen ja eläytymisen tasoa paremmin. Tapola muistutti lasten piilotajunnan olevan usein hurja ja sadun olevan hyvä keino tuoda esiin hurjiakin juttuja.

J. S. Meresmaa huomautti yleisöstä, miten jotkut aiheet voivat olla Suomen kokoisessa maassa liian marginaalisia. Jotkut tabuaiheet taas voivat olla sellaisia, joita ei nähdä tarpeellisiksi esittää kirjoissa. Esimerkiksi Meresmaa nosti lasten harjoittaman eläinrääkkäyksen. Yleisesti ottaen paneelissa pidettiin hyvänä, että lapset saavat lukea mitä tahansa ja kuten Immonen kuvasi omasta lapsuudestaan, yhdessä vanhemman kanssa lukeminen voi olla hyvin voimakas ja pitkään vaikuttava kokemus. Lasten- ja nuortenkirjallisuutta ei Suomessa kuitenkaan nähdä aivan täytenä osana kirjallisuutta. Meresmaa kuulutti lasten- ja nuortenkirjallisuutta osaksi yleissivistystä: sivistyneen ihmisen pitäisi tietää jotain myös kuvakirjoista. Ennaliina Leiwo totesi törmänneensä yliopistomaailmassa ajatteluun, jossa kirjallisuus nähdään taiteena ja lasten- ja nuortenkirjallisuus pedagogiikkana.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua