Säveltäjä Joel Vernerin musiikillisessa ilmaisussa kohtaavat tutkijan aivot ja runoilijan sydän

Säveltäjä Joel Verner. Kuva: Emil Bobyrev

Kikka Holmberg, teksti

– On kaksi maailmaa, jotka kiehtovat minua, kertoo Joel Perheentupa eli säveltäjä Joel Verner.

– Toinen on tutkijan lähestymiskohta ja toinen runoilijan lähestymiskohta, ja sävellysprojektini ovat aika lailla tämän spektrin sisällä. Minulla on tutkijan aivot, mutta runoilijan sydän. Jossain projektissa on jokin konsepti, jota lähden tutkimaan – toisessa taas tunne, jota haluan ilmaista, ja lähden sitä rakentamaan.

Jokaisessa projektissa on Joel Vernerin mukaan esitutkintavaihe.

– Silloin perehdyn siihen, mitä haluan teoksessa käsitellä. Teen muistiinpanoja, luen paljon, etsin kuva- ja videomateriaalia, luonnostelen ja piirrän. Joskus mietin, pitäisikö teoksiin laittaa viiteluettelo, kun arkistokaappi on täynnä tekstiä ja kuvia ja kaikenlaista, hän hymähtää.

– Minulle on kaikista tärkeintä se, että rakenne on tiedossa ennen kuin rupean työstämään soivaa materiaalia. Se yleensä tulee täysin sen konseptin tai tarinan kautta, jota haluan tutkia.

Sävellysprojektin seuraavat vaiheet riippuvat siitä, millainen teos on kyseessä.

– Instrumentaalimusiikkiteosta tehdessä ideaali olisi, että voisi ruveta työstämään sävellystä soittajien kanssa, mutta se on tietysti harvoin mahdollista. Joskus saan soittimen jostain lainaan ja yritän saada siitä kaikenmaailman ääniä ja äänittelen niitä. Teen ja äänitän soivia kokeiluja ja joskus kasaan niistä koneella demoja, joita sitten työstän soittajien kanssa. Yhteistyö muusikoiden kanssa on paras osa koko juttua. Yksin työstäminen on joskus aika raskasta.

”Yhteistyö muusikoiden kanssa on paras osa koko juttua”, kiteyttää Joel Verner. Kuva: Emil Bobyrev

* *

Joel Verner kertoo tienneensä jo alakouluikäisenä haluavansa viettää loppuelämänsä musiikin parissa. Hänen tiensä musiikin ammattilaiseksi alkoi muskarissa ja jatkui musiikkiopistossa kitaraopinnoilla.

– Musiikkia on ollut koko elämän, ja omaa musiikkia olen tehnyt siitä saakka kuin pystyn muistamaan. Kitaransoitto oli alkuun vähän pakkopullaa, mutta sitten löytyi opettajaksi Petri Kumela. Petri inspiroi minua löytämään kitarasta oman äänen. Hän huomasi, että vaikka minulla oli musikaalisuutta, niin se mitä tunneilla käytiin läpi, ei niin kovin kiinnostanut minua. Jostain syystä rupesimme puhumaan bluesista ja Petri otti sen mukaan opetukseen. Hän opetti minulle blues-skaalan ja jokainen kitaratunti lopetettiin siihen, että improvisoitiin kahdentoista tahdin bluesia. Sitä kautta oma ilmaisu tuli mukaan myös kitaratunneille, Joel Verner muistelee.

Ensimmäiset esitetyt sävellykset syntyivät luonnollisesti omalle soittimelle.

– Kysyin Petriltä, olisiko mahdollista, että soittaisin jossain musiikkiopiston oppilaskonsertissa oman biisin. Siitä syntyi sellainen tapa, että sävelsin niitä konsertteja varten kitarabiisejä.

Lukioikäisenä Joel Vernerin unelmana oli perustaa rockbändi, mutta elämä toi eteen muita kuvioita.

– Olin hakenut alun perin Sibelius-lukioon, mutta vaikka pääsykoe meni hyvin, todistuksen keskiarvo ei sinne riittänyt. Pääsin sen sijaan Helsingin kuvataidelukioon, jossa olin vuoden.

”Villa-Lobosia esittäessä tuli ensimmäistä kertaa syvästi sellainen tunne, että olen yhteydessä yleisöön”, kertoo Joel Verner. Säveltäjän käsivarteen on tatuoitu Villa-Lobosin Preludin nro 4 alkutahdit. Kuva: Emil Bobyrev

Lukio päättyi vakavan masennuksen vuoksi, mutta soitto jatkui. Kumelan jälkeen opettajana musiikkiopistossa oli Patrick Vena.

– Patrick huomasi, että voin todella huonosti. Yhdellä kitaratunnilla hän ehdotti, että alettaisiin työstää Villa-Lobosin Preludia nro 4. Hän soitti preludin minulle, ja jotenkin minulle tuli heti yhteydentunne siihen. Rupesin harjoittelemaan preludia ja perehdyin siihen aika obsessiivisestikin. Pääsin lopulta esittämään sen ja se on tähän päivään asti yksi parhaista esiintymisistäni koskaan.

– Lukiossa olin tuntenut olevani yksin neuroepätyypillisyyteni vuoksi ja kykenemätön saamaan yhteyttä kehenkään. Kaikki muut vetivät toisiaan puoleensa luontaisesti, mutta minulle se tuntui vaikealta – ihan kuin oma antenni olisi rikki eikä saa yhteyttä toisiin. Villa-Lobosia esittäessä tuli ensimmäistä kertaa syvästi sellainen tunne, että olen yhteydessä yleisöön ja että meillä on keskustelu: minä kommunikoin heille ja he ottavat sen vastaan, Joel Verner kuvailee ja esittelee käsivarttaan, johon on antanut tatuoida preludin ensimmäiset tahdit.

Samaisen preludin Joel Verner soitti myös konservatorion toisen asteen pääsykokeissa. Opinnot Venan oppilaana jatkuivat Helsingin konservatorion ammatillisessa koulutuksessa.

Vähitellen kiinnostus klassista musiikkia kohtaan kasvoi ja säveltäminen alkoi vallata yhä enemmän tilaa.

– Harjoittelusessiot menivät niin, etten yleensä jaksanut kovin pitkään keskittyä ohjelmiston harjoitteluun, kun aloin jo improvisoida ja työstää omia musiikillisia ideoitani. Olisin halunnut ottaa sävellystunteja jo konservatoriossa, mutta sävellyksenopettaja jäi juuri silloin eläkkeelle eikä sävellystunteja ollut mahdollista saada.

* *

”Joskus mietin, pitäisikö teoksiin laittaa viiteluettelo, kun arkistokaappi on täynnä tekstiä ja kuvia ja kaikenlaista.” Kuva: Emil Bobyrev

Valmistuttuaan konservatoriolta vuonna 2015 Joel Verner aloitti säveltäjäopinnot TAMKissa Hannu Pohjannoron oppilaana.

– Pääasia, mitä koulutuksessa löysin, oli oma ääni. Koko opiskeluprosessi tuntui siltä, että päästään tilasta A tilaan B. Alussa oli tosi inspiroivaa, kun erilaisia projekteja oli useampi vaihtoehto vuodessa ja vierailevia säveltäjiä kävi luennoimassa. Viimeisenä vuonna tuntui, että pitää itse löytää omat projektit.

Joel Verner kokee, että säveltäjäkoulutuksen opettajan ja toisen käynnistäjän Jouni Kaipaisen kuoltua vuonna 2015 sävellyslinjan resurssit alkoivat huveta.

– Jälkeenpäin on pitänyt opiskella itsenäisesti sellaisia asioita, joihin TAMKissa ei oikein ollut mahdollisuuksia.

Lähes kaikki Joel Vernerin opiskeluaikoinaan tekemät teokset ovat jääneet pöytälaatikkoon eikä hän halua ottaa niitä sieltä esille.

– Opintojen aikana musiikillinen tyylini muuttui niin nopeaa vauhtia, että saattoi käydä niin, että aloitti biisin ja sitten kun sitä oli tarkoitus lopettaa, oli jo kasvanut siitä musiikillisesti ohi.

* *

– Musiikillinen ilmaisuni menee koko ajan enemmän ja enemmän irti nuotinpäistä ja säveltasoista. Projektini ovat viime aikoina olleet monipuolisia ja on ollut tosi paljon äänitaide- ja äänisuunnittelujuttuja, joita olen tehnyt elektronisesti. Instrumenteille säveltäessäni teen varsinaisen työn käsin ja kirjoitan puhtaaksi koneella. Olen alkanut nyt miettiä, että rupeaisin tekemään lopullisetkin nuotit käsin, pohtii Joel Verner, ja kertoo ihailevansa 1970- ja 1980-luvuilla tehtyjä nykymusiikkinuotteja.

– Ne ovat minusta tosi kauniita ja voisi olla palkitsevaa tehdä sellaisia itsekin.

Joel Vernerin teos Nausea kitaralle ja siniaalloille kuullaan kitaristi Teuvo Taimiojan debyyttilevyllä Nova, jonka Pilfink Records julkaisee tämän vuoden lopussa.

– Nausea käsittelee kehodysmorfiaa. Halusin tehdä jotain hyvin vahvasti kehollista ja keholliseen pahoinvointiin liittyvää. Teos ei ole alun perin Teuvolle sävelletty, mutta hän esitti siitä aiemmin säveltämäni version vuonna 2022. Hän innostui siitä ja halusi levyttää sen, joten revisioin siitä uuden version ja omistin sen Teuvolle.

* *

”Minulle musiikki ja liike on lähestulkoon sama asia, ja yleensä tanssin työstäessäni musiikkia päässäni.” Kuva: Emil Bobyrev

Opetustyö Tampereen konservatoriolla on syönyt aikaa säveltämiseltä, samoin nykymusiikkiyhdistys Tampering ry:n puheenjohtajana toimiminen sekä keikkaluontoiset tehtävät Tampereen musiikkipiireissä. Tällä hetkellä Joel Verneriä kiinnostaa eniten musiikkiteknologia ja musikaalinen äänisuunnittelu sekä interaktiivinen musiikki. Musiikkia on tekeillä myös pelisuunnittelua opiskelevan veljen projekteihin.

Joel Verner luonnehtii itseään visuaaliseksi ihmiseksi. Hän on myös harrastanut tanssia ja niinpä kuvan lisäksi myös liike on hänelle merkityksellistä.

– En tiedä, onko se jonkinlaista synestesiaa, mutta minulle musiikki ja liike ovat lähestulkoon sama asia, ja yleensä tanssin työstäessäni musiikkia päässäni.

Visuaalisuus on Joel Vernerille pikemminkin emotionaalisesti tärkeä elementti kuin musiikillinen lähtökohta.

– En sanoisi, että teoksillani on visuaalisia lähtökohtia, mutta esimerkiksi kehodysmorfiasta kertovaa Nausea-kappaletta varten luonnostelin paljon kuvia kehoista, joista tulee esille kärsimystä. Säveltäessäni pidin kuvia siinä pöydällä vieressä pysyäkseni oikeassa mielentilassa.

Tällä hetkellä Joel Verner on säveltämässä otusta nimeltä Merimakkara Petri Kumelan Pieniä otuksia -miniatyyrisarjaan.

– Olemme vuosikausia olleet koko ajan kohtaamisissa, ja nyt tietynlainen ympyrä sulkeutuu, säveltäjä toteaa.

– Vaikka en pidä itseäni synkkänä ihmisenä, sävellystyylini on vähän synkänpuoleinen. Se vain on semmoista matskua, jota syntyy ja joka kiehtoo eniten. Merimakkarasta olen yrittänyt kuitenkin tehdä sellaisen, että se olisi pienelle lapsellekin miellyttävää kuunneltavaa, Joel Verner hymyilee.

Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahasto on tukenut kirjoittajan työtä. Lue kaikki Kuukauden säveltäjä -sarjan jutut täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua