Kuva: Matti Kuusela
KUUKAUDEN LEHTI | Kulttuurivihkot on yhä terävässä iskussa ja tarjoaa yllättäviä vastauksia ja kysymyksiä kaikesta maailmasta, myös monnin näkökulmasta.
Rupesin lukemaan ja kohta myös tilaamaan Kulttuurivihkoja vuonna 1978, jolloin aloitin yhä kesken olevat kirjallisuuden opintoni Tampereen yliopistossa.
Tuolloin lehti oli avoimesti marxilainen ja sen päätoimittaja Matti Rossi. Lehti ei kuitenkaan (muistaakseni) ollut tunkkainen tai dogmaattinen vaan raikas ja monipuolinen, elävä ja opettavainen vaihtoehto nuorille opiskelijoille.
Ennen muuta lehti oli täynnä hyviä kirjoittajia, olihan kustantaja Kulttuurityöntekijöiden Liitto. Päätoimittajana vaihtelivat Anssi Sinnemäki, Tarleena Sammakorpi, Petri Repo, Lasse Kihlström ja Tuomas Kilpi, kaikki kovia nimiä.
En muista, että olisin koskaan pettynyt lehteen. Jostain syystä loittonin siitä ja lopetin 1990-luvun lopussa tilaamisen ja melkein lukemisenkin. Se oli tyhmästi tehty.
Niin teki moni muukin. Lehdellä oli parhaimmillaan yli 10 000 tilaajaa, vuonna 2004 enää 4 000. Tuolloin lehden päätoimittajaksi valittiin vain 27-vuotias Elias Krohn, kirjailija Leena Krohnin poika.
Elias Krohn on tehnyt melkein uskomattoman työn ja onnistunut pitämään lehden hengissä, jopa printissä. Nyt hän jättää päätoimittajuuden, ja hänen tilalleen on valittu Marissa Mehr. Tehtävä ei ole helppo, tällä hetkellä Kulttuurivihkojen tilausmäärä on noin 1 400.
Mehrin päätä ei kuitenkaan palella. Hän aikoo ensimmäisessä omassa lehdessään keskittyä oopperaan. Muita vuodelle 2025 suunniteltuja teemoja ovat kuntien kulttuuripolitiikka, Unkari, yhteiskuntaluokat ja kulttuurikritiikki.
Marissa Mehr ei totisesti aio kosiskella lukijoita.
Tyyliä ja yllätyksiä
No hyvä. Tartuin tuoreeseen lehteen uteliaana ja hieman huolissani. Olisiko terävyys tallessa vai into nuupahtanut? Ainakin slogan on vaihtunut – Kulttuurivihkot ei enää ilmoita olevansa ylpeästi ”vasemmistolainen kulttuurilehti” vaan vähän kainosti ”yhteiskunnallinen kulttuurilehti”.
Huoli oli turha. Kulttuurivihkot 6/2024 on täynnä teräviä kyniä, erinomaisen monipuolisia kirjoituksia, yllättäviä avauksia, tarkasti mietittyjä kritiikkejä ja ovelia katsauksia kaikkeen maailmaan. Numeron teemana on teatteri, mutta myös kalastus (!) nousee isoon rooliin.
Pidän paljon lehden taitosta ja jäsentelystä. Se on tyylikästä, kaunista mutta selkeää. Siinä on rytmiä, paljon lyhyitä nasevia (200 sanaa) juttuja, pari isompaa. Yllättäviä nostoja ja havaintoja – esimerkiksi Yhdysvaltain presidentinvaaleista.
Kulttuurivihkojen ”uusturkulainen ilonpilaaja” Jouni Avelin on lukenut lehtiä ja tilastoja tarkkaan. Hänen havaintonsa on, että Donald Trumpin voittoa eivät suinkaan ratkaisseet latinomiehet, vaan nuoret valkoiset naiset!
He ovat äänestäneet demokraattien ehdokasta republikaanien kandidaattia enemmän vain kahdesti 72 viime vuoden aikana: vuosina 1964 ja 1996.
Sekä Hillary Clinton (2016) että Joe Biden (2020) saivat enemmän naisten ääniä kuin Kamala Harris vuoden 2024 vaalissa. Trump keräsi nyt nuorten naisten ääniä enemmän kuin vuoden 2020 vaalissa.
Turkulaiset totisesti osaavat pilata ilon kaikesta. Jopa nuorista, valkoisista naisista.
La Stradan vuoro
Numeron tuhti teemapaketti on teatteri. Siinä mennään sopivan kauas Helsingistä – lehden kirjeenvaihtajat ovat käyneet tapaamassa toisenlaisen teatterin tekijöitä Porissa, Tampereella ja Jyväskylässä.
Ehkä ilahduttavinta on, että tamperelainen kehitysvammaisteatteri La Strada nostetaan näyttävästi estradille. Pilvi Meriläinen on haastatellut uraauurtavan teatterin johtajaa Miina Joseppiina Kahiluoto-Mutilaa.
Mikä nimi! Siitä saisi jo pienen näytelmän!
Miina Joseppiina Kahiluoto-Mutila on La Stradan 15 vuotta sitten perustaneen Anu Panulan tytär.
”15-vuotisen taipaleemme kunniaksi valmistimme produktion Ihme Kaupunki – totta ja tarua Tampereelta nääs!, jonka käsikirjoitti Jussi Tuominen ja minä ohjasin”, Kahiluoto-Mutila kertoo.
Käsi ylös kaikki tamperelaiset, jotka olette nähneet esityksen.
Jyväskyläläisen Huoneteatterin puheenjohtaja Raili Kivelä kiteyttää, mikä on teatterin tarkoitus.
”Teatterin on osoitettava, kuinka paljon meillä vielä on eriarvoisuutta, ja se saa meidät ajattelemaan, että sille tulee tehdä jotain.”
Epäonninen monni
Lehden ällistyttävin ja paras juttu kertoo Kotkan edustalla kalastajan rysään kesällä 2024 uineesta monnista. Sen on kirjoittanut minulle tuntematon Anniina Kellosalo.
Lehden esittelyn mukaan hän on entinen rysäkalastaja, runoilijan ja tuomarin tytär, nykyään tamperelainen sosiaalispsykologi.
Joka tapauksessa hän on hervottoman hyvä kirjoittaja. Äkkiseltään tulevat mieleen saman selittämättömän tyylilajin taitajat Juhani Peltonen, Franz Kafka, Nikolai Gogol ja Pentti Linkola.
Tarina murheellisesta monnista on tosi ja koskettava, ja tapa jolla Kellosalo sen kertoo… niin, nyt pitää keksiä uusi sana. Fabulatiivinen? Se ei riitä, koska kaikki on kuitenkin tarkkaa ja ehdottomasti totta, myös se että monnin piti olla Suomessa jo sukupuuttoon kuollut. Ja että nyt Paavo Lipponen haluaisi tavata sen Kotkan Maretariumissa, jonne poloinen on jostain epäinhim… anteeksi, inhimillisestä syystä sijoitettu viettämään loppuelämänsä vankeudessa.
No hyvä. Kellosalon tyylin kuvaamiseen tarvitaan siis kaksi sanaa. Eksaktisti fabulatiivis!
Vaikea selittää, miltä se kuulostaa. Lukekaa itse, löytyy myös netistä.
Tässä esimakua:
”Toki sekin on mahdollista, että monni ei suinkaan ole idän pakolainen, vaan kantasuomalaisen suvun viimeinen jäsen, nuorukainen amisviiksissään, monnisuvun, joka on onnistunut pitämään niin matalaa profiilia julkisuudelta, ettei ole 1960-luvun jälkeen osunut mediamyllyyn…”
Jos olisin Mikko Korsulainen eli Kotkan kaupunginteatterin johtaja, niin tilaisin oitis Kellosalolta näytelmän monnista. Sen nimi voisi olla Epäonninen monni tai Monnin epäonni. Se päättyisi kuitenkin onnellisesti siihen, kun aktivistiryhmä murtautuu yön hämärässä Maretariumiin, nostaa monnin vedellä täytettyyn jätesäkkiin ja kuljettaa sen Junnu Vainion Albatrossia hyräillen vapauteen, Itämereen.
Jos sinne kaapelien, rahtilaivojen ja sota-alusten sekaan vielä yksi monni mahtuu.
Venäläisen naisen nauru
Vielä yksi ajankohtainen kysymys. Sen esittää Naisen naurusta ilahduttavan pitkästi kirjoittava Eeva-Liisa Haapaniemi. Pohdittuaan Gogolia, Bulgakovia, Nabokovia ja muutamaa muuta karnevalistista humoristia, hän päätyy esittämään riipaisevan kysymyksen:
”Minua vaivaa kuitenkin laajemmalle ulottuva kysymys: miten nauru, karnevalistinen nauru, ironinen nauru, gogolmainen vapauttava nauru soveltuvat aikaan vuosien 2014 ja 2022 jälkeen? Miten ja mille tämän päivän Venäjällä nauretaan, jos nauretaan? Nauraako nainen?”
Matti Kuusela
Lue kaikki Kuukauden lehti -sarjan jutut täältä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Dostojevskin uusluenta osuu maaliin – viiden tähden Rikos ja rangaistus Q-teatterissa
TEATTERI | Fjodor Dostojevskin klassikon tapahtumat on siirretty Esa-Matti Smolanderin sovituksessa 1800-luvun Pietarista 2000-luvun Helsinkiin.
Parasta juuri nyt (22.2.2025): The Knick, Rakel, Kapellimestarit
Maija Kääntän listalla on sairaalasarjaa, romaania ja musiikkidokumenttia.
Keskiössä kuolema, ja rakkaus – arviossa Mira Kreivilän Niin kuin se minussa on
KIRJAT | Romaani kertoo venäjänjuutalaisen psykoanalyytikon Sabina Spielreinin tarinan.
Yllätysvieras valtaa Komediateatterin päänäyttämön syksyllä – kova kolmikko ottaa haltuunsa yllättävän komedian
TEATTERI | Tampereen Komediateatterin lavan valtaa syksyllä Yllätysvieras. Päärooleissa nähdään Satu Silvo, Petra Ahola ja Aimo Räsänen.