Kuva: Matti Kuusela
KUUKAUDEN LEHTI | Matti Kuusela lopetti sanomalehtien lukemisen, nyt hän aloittaa kulttuurilehtien esittelemisen. Ensimmäisenä on vuorossa filosofinen aikakauslehti niin & näin.
Matti Kuusela, teksti
Kuusi kuukautta sitten lopetin liki 50 vuotta jatkuneen lähes pakonomaisen sanomalehtien lukemisen.
Kokonaan. En ole huhtikuun 2024 jälkeen lukenut ainuttakaan painettua, saati sähköistä sanomalehteä.
Päivälehtien sijaan aloin lukea kulttuuri- ja mielipidelehtiä.
Olin pelännyt, että sanomalehdet jättäessäni tyhmistyisin, putoaisin ajan rattailta. Nopeasti tajusin, etten ollut menettänyt mitään, enkä pudonnut mistään. Päinvastoin. Aivan kuin raikas tuuli olisi alkanut puhaltaa aivoissani, kun joka-aamuinen sumea kyynisyys ja myötähäpeä ihmisarvoa alentavista klikkiotsikoista ja hätäisesti huonolla suomen kielellä kyhätyistä näennäisuutisista ja tyhjyyttä hohkavista unelmakodeista vaihtui mietittyyn, perusteltuun, hyvällä suomen kielellä kirjoitettuun ja älyä alati haastavaan journalismiin.
Aloin lukea myös Kulttuuritoimitusta. Aiemmin olin vain vilkaissut sitä, nyt rupesin lukemaan säännöllisesti, melkein ahmien. Jonkin aikaa olin kateellinen: miten ne saavat noin hienoja juttuja niin monilta loistavilta kirjoittajilta maksamatta kenellekään mitään, myymättä itseään kenellekään?
Eikö se ole väärin? Tai ainakin tyhmää?
Ei ole. Emme me, edes toimittajat, ole syntyneet tähän maailman saalistamaan, ivaamaan, vaanimaan, kilpailemaan, kuluttamaan, kyynistymään ja kihisemään kateudesta vaan käyttämään oikein vähäistä lahjaamme:
kirjoittamaan sydämestämme, tuomaan lämpöä, edistämään oikeudenmukaisuutta, levittämään sitä hentoa viisautta, jota silloin tällöin keskuudessamme välähtää.
Siis kirjoittamaan viisaasti, kauniisti ja rehellisesti.
Sitä haluan tehdä. Onneksi Kulttuuritoimitus antaa siihen mahdollisuuden. Jatkossa aion pitää teidät ajan tasalla siitä, mitä median ytimessä kirjoitetaan – aloitan nyt Kuukauden kulttuurilehti -sarjan.
* *
Ensimmäiseksi esittelen filosofisen aikakauslehden niin & näin, joka on antanut minulle ajateltavaa jo 30 vuoden ajan. Se kantaa turhan vaikeaa nimeä, mutta hyvästä syystä, onhan kaikki sekä niin että näin.
Lehden historian 112.:n ja tämän vuoden kolmannen numeron pääkirjoituksen on laatinut tutkijatohtori Kaisa Kortekallio. Hän pohtii tekoälyä, mutta aavistuksen yllättävästä näkökulmasta.
”Jos jatkuvasti kehittyvä tekoäly oppii pelkästään ihmisten kehittämistä logiikkamalleista, sen kehitys todennäköisesti vie yhä kauemmas muiden kuin ihmisten tuottamien signaalien havaitsemisesta ja niiden olentojen ymmärtämisestä, jotka tosiasiassa pitävät planeettamme elinkelpoisena.”
Sitaatin Kortekallio on napannut pohjoisen kulttuurilehdestä Kaltiosta, joka on haastattelut Cesar&Lois-taiteilijakollektiivia sen Boreal Intelligence -teoksesta.
Teoksen johtoajatus on, että ihmisen kyky aistia ympäristöään on sekä surkastunut että alkujaankin puutteellinen. Emme enää havaitse petoeläinten tai myrskyjen lähestymistä emmekä edes omaa lajiamme uhkaavia prosesseja. Sen sijaan puut, sammalet, jäkälät ja ennen muuta sienet aistivat ympäristön muutoksia tarkasti ja myös reagoivat niihin.
Niillä on sitä boreaalista älykkyyttä, metsän tietoa, jonka ihminen on hulluudessaan hakannut pois itsestään ja jota juuri nyt kipeästi kaivataan kamppailussa ilmastonmuutosta vastaan.
Toisaalla lehdessä Tommi Kakko esittelee sienitutkija Merlin Sheldraken vastikään suomennetun kirjan Näkymätön valtakunta. Siinä sienijuurten verkosto hahmotetaan puiden internetiksi, jolta tekoälyllä olisi paljon oppimista.
Sienet muokkaavat maailmaamme ja mieliämme yllättävän paljon ja on hämmentävää, miten vähän tutkimusta on tehty juuri tästä näkökulmasta, siis sienien perspektiivistä.
No hyvä. Jos tämä sieneily vaikuttaa vähän huuhaalta, lehti tarjoaa myös Tuomas Akvinolaisen teologiaa, metafysiikka ja kielitiedettä, musiikkia ja psykoanalyysia, kasvatuksen historiaa, Antti Nylénin esseitä, häikäisevää rakkautta ja tymäkkää filosofiaa.
Kari Väyrysen pitkä ja perusteellinen artikkeli ”Georg Henrik von Wright ja ympäristökysymys” on ällistyttävän ajankohtainen. Suomen arvostetuin filosofi oli paitsi ankaran analyyttinen loogikko, myös keskusteleva ja poliittinen aikalaiskriittinen humanisti.
Yllättäen ympäristökysymykset nousivat hänen teksteissään kuin vaivihkaa aivan keskeiseksi.
Von Wrightin mukaan tieteen ja tekniikan kehitys ei johda ihmistä vapauteen vaan ”uuteen orjuuteen”.
Vuonna 1993 hän kirjoitti:
”Ei ole liioittelua nähdä meneillään oleva teknologinen ja teollinen kehitys – tai pikemminkin, sen tarkoittamattomat seuraukset – potentiaalisena uhkana ihmislajin säilymiselle. Mutta on kauhistuttavaa tajuta, että ellemme me itse, niin lastenlastenlapsemme vuosisadan tai kahden päästä saattavat olla viimeiset ihmiset.”
Kuulostaako Pentti Linkolalta? Kyllä vain, von Wright yllätti akateemisen maailman asettumalla vuonna 1986 Linkolan tueksi, kun tämän toimenpideohjelma oli tyrmätty vihreiden puoluekokouksessa Tampereella.
”Ihmiset ovat sokeita hiipivän suurtuhon edessä”, hän kirjoitti puolustaessaan Linkolaa.
No, Väyrynen vain sivuaa Linkolan ja von Wrightin ajatusten kohtaamista, mutta tästä aiheesta löytyy enemmän Riitta Kylänpään Linkola-elämäkerrasta.
Joka tapauksessa: Väyrysen artikkeli on erinomainen ja myös yllättävän kriittinen lisä kaikkeen siihen, mitä von Wrightistä on kirjoitettu.
Eiköhän olisi jo aika tehdä elokuva tästä ristiriitaisesta suurmiehestä?
* *
Niin & näin käsittelee säännöllisesti myös elokuvaa. Nyt se on käynyt Sodankylän elokuvafestivaaleilla ja saanut ohjaaja Michelangelo Frammartinon syvähaastattelun.
Poimin tähän yhden vastauksen. Moona Pennasen esittämä ”kysymys” kuuluu:
”Olen ymmärtänyt, että Il Bucoa tehdessäsi halusit mennä maan alle vastareaktiona historialliselle, ylöspäin katsovalle edistysuskolle.”
Frammartino vastaa:
”Il Bucossa nähdään televisioruutu, josta heijastuu valoa, jota kyläläiset katselevat. Valo ajatellaan yleensä myönteisenä asiana, mutta itse asiassa tässä tapauksessa se on valoa, joka pyyhkii pois kokonaisen kulttuurin. Samalla tavoin luolantutkijat pyyhkivät vuoren pois mennessään sen sisään. Elokuvan lopussa yksi tutkijoista piirtää paperille luolan ääriviivoja. Hän nimenomaan hävittää luolan muodottomuuden. Piirustuksillaan hän pakottaa sen tiettyyn muotoon, vaikka sen pitäisi olla ilman pakotettua muotoa.”
Miten minusta tuntuu siltä, että tässä jotenkuten järjettömässä vastauksessa piilee kaikki maailman viisaus.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Elinan surma on oopperaa aidoimmillaan, tunteen paloa ja mielenliikutusta, joka ei tee mitään puolivillaisesti
KOLUMNI | Topi Lepojärvi kävi todistamassa Oskar Merikannon harvoin esitettyä oopperaa, ja päätti kirjoittaa aiheesta arvostelun, joka ei olisi vain copy-pastattu ChatGPT:stä.
Duo Pauliina & Sara hurmaa Sirkus Finlandian syksyn viimeisissä näytöksissä
KOLUMNI | Esitys saa minut pohtimaan, mitä kaikkea taide on tai voi olla. Suomessahan myös sirkustaide tunnustettiin taidemuodoksi 2000-luvun taitteessa.
Ilman rajatonta huumoria elämä kutistuu jääkaapin kokoon – Tampereenkiäliset uutiset Tampereen Komediateatterissa
KOLUMNI | Tampere murjottaa itsensä aina vanhaan muottiin, vaikka kuinka asemanseutu runnottaisiin kiekkotemppeliksi areenoineen ja liekehtivine torneineen.
Kuningaskalastaja tienhaarassa ja miten puhua taiteen kokemisesta
ESSEE | ”Jos haluamme, että kulttuuri koskettaisi yhä useampaa, tulisi löytää puhetapoja, jotka purkaisivat kulttuurin ja taiteen keinotekoisia hierarkioita”, Jari Paavonheimo kirjoittaa.
