Markku Arantilan akvarelleissa vallitsee ikuinen kesäpäivä sadunomaisessa maailmassa.
KUUKAUDEN GALLERIANÄYTTELY | Markku Arantilan valoisat, vapaat, mielikuvituksen ja assosiaatioiden voimaan luottavat maalaukset ovat terveellistä vastalääkettä autobiografisen itsekeskeisyyden kulttuurille.
Markku Arantila: Alkaa jostakin ja johtaa johonkin. Taidekeskus Mältinranta 15.6.2021 saakka. Kuninkaankatu 2, Tampere, ma–to 12–18, pe–su 12–16.
Taiteen edistämiskeskus Taike on tukenut kirjoittajan työskentelyä.
Näin Markku Arantilan akvarelleja vuosia sitten usean taiteilijan yhteisnäyttelyssä ja lumouduin välittömästi. Huumorintajuinen ja mielikuvitukseltaan elävä taiteilija todisti jo muutamalla akvarellillaan, että ainakin hänen maalauksissaan kaikki, aivan kaikki, on mahdollista.
Nyt Arantilan akvarelleihin ja öljymaalauksiin voi uppoutua Taidekeskus Mältinrannassa. Aiemmin näkemiini teoksiinsa verrattuna nämä maalaukset eivät ole elementtien ja yksityiskohtien paljoudessa aivan yhtä runsaita, jos oikein muistan. Nähtävillä on myös muutama öljymaalaus, joiden sommittelu on Arantilaksi yllättävän ilmavaa. Muutamat teoksista alkavat olla suorastaan pelkistettyjä ilmaisussaan.
Itselleni Arantilan maalausten viehätysvoima on ollut juuri yksityiskohtien runsaudessa ja mielikuvitusta ruokkivien hahmojen vapaassa mahdollisuudessa olla mitä tahansa. Hänen luomiaan olioita katsoessani en voi olla ajattelematta myös Hieronymus Boschia (1450–1516), jonka usein sanotaan innoittaneen surrealisteja. Surrealistiksihan Arantilaakin voi surutta luonnehtia.
Ihmistä, kasvia ja eläintä muodoissaan kantavat hahmot ovat sadun-, unen- ja runonomaisia niin Boschilla kuin Arantilallakin. Boschiin verrattuna Arantilan ilmaisu on kevyttä, sitä eivät paina maailmanlopun tunnelmat, vaan se voi keskittyä helteiseen kesäpäivään ja uimahuoneiden takaa siintäviin tyyniin vesiin. Teokset kantavat voimakasta tarinallisuutta, ne ovat tyyliltään kuvitusmaisia.
Runsaimmillaan Arantilan maalaukset tarjoavat vapaasti virtaavia tarina-aineksia. Muodot, hahmot ja oliot ovat kasvaneet orgaanisesti. Vasemmalla akvarelli Mielestäni hän kyllä liioitteli ihmismielen kykyjä (2020), oikealla Kaikki tapahtuu toisella tasolla, kronikoitsijat kertovat (2020).
Parhaiten ne ruokkivat katsojansa mielikuvia ja kuvittelun iloja juuri näin, kun ne eivät kiinnity mihinkään valmiisiin tarinoihin ja tekstimuotoihin. Siinä missä Boschin maalauksista voi tulkita apokalyptiset dystopiat ja helvetin esikartanoineen, voi Arantilalta tulkita leikkisän elämänasenteen, mielikuvituksen ylistyksen – ja makoisan naurun tai virnuilun meille, jotka otamme itsemme ja elämämme turhan vakavasti.
Boschin keskiaikaisessa maailmassa maalausten yksityiskohdilla ja mielikuvituksellisilla hybridihahmoilla on ollut suhde kuvitelmiin tuonpuoleisesta. On täysin mahdollista, että Bosch käytti mielikuvitustaan jopa enemmän groteskin huumorin kuin henkilökohtaisen sielunhädän välikappaleena – varmaa tietoa Boschin omista aivoituksistahan meillä ei ole, koska häneltä ei ole jäänyt esimerkiksi päiväkirjoja jälkipolvien tutkittavaksi.
Vapaan assosiaation ohjelmanjulistus
Arantila ohjaa maalaustensa katsojia kohti täydellistä vapautta. ”Suosikki-ismini maalauksessa, ja miksei muutenkin, on Aku Ankasta tuttu höpsismi, jossa kaikki päätökset tehdään heittämällä kolikkoa: ’Jos elämä sua kuin tuuli vie, anna höpsismin näyttää tie’. Kolikkoakaan ei höpsistillä ole pakko olla, päätöksiä voi tehdä ihan vain fiiliksellä”, Arantila kertoo näyttelytiedotteessaan. Tämähän kuulostaa aidolta surrealismilta, jopa ihan dadalta!
Tästäkin toteamuksesta voi vetää ronskin ajatuskarttayhteyden Hieronymus Boschiin, jonka päälle me jälkipolvet olemme asetelleet surrealistin ja alitajuisen kuvaajan viittaa – vaikka hänen päivistään kului vielä monta vuosisataa niin surrealismin kuin psykoanalyysinkin kehittämiseen. Voimakas innoittaja hän on epäilemättä ollut, ja hänen voimansa kantaa vuosisatojen yli.
Ilman villiä ajatusten ja unelmien vapautta ei ole mielikuvitusta, ja Arantila jos kuka tavoittaa maalauksissaan kuvittelun taidon. Kuvittelemisen ja surrealistisen yllätyksellisen assosioinnin voima on kulttuurissamme poljettu lähes maan rakoon: autofiktiobuumin vallitessa kirjailijat kirjoittavat jo liian usein kirjoja pääasiassa itsestään, kuvataiteilijat kuvaavat autofiktiiviseen tyyliin itseään ja lähipiirinsä ihmisiä ja tunnetut näyttelijätkin vetävät pääosin samaa, kovasti oman itsensä oloista roolia yhdellä ja samalla ilmeellään elokuvasta ja teatteriesityksestä toiseen. Takavuosina kuvataiteessa nousi valloilleen myös dokumentaarisuuden villitys, jossa taidetta ei enää meinaa erottaa journalismista. Tässä reaalimaailmaa tuijottavassa totisuuden kehikossa Arantilan kaltaiset taiteilijat ovat kuin vesilähde autiomaassa.
Arantila ei rajaa taiteilijanmieltään ankeuttaviin kehikoihin. Hän korostaa niin maalauksen edistymisessä kuin värivalinnoissakin sattumanvaraisuutta, toisaalta orgaanista etenemistä, jossa yksi piirto- tai maalausjälki toimii kasvualustana seuraavalle, etukäteen ennustamattomalle eleelle. Tiedotteessaan hän esittää myös pienen ohjelmanjulistuksen: ”Mitään teorioita ei saa käyttää, eikä saa ruveta tarkoittamaan maalauksella jotakin, paitsi jos on ihan pakko. Varastaa saa niin paljon kuin haluaa.”
Markku Arantilan öljymaalaus Heikkoa kaakkoistuulta on vuodelta 2016.
”Tästä sadusta paha on luurautunut pois”
Arantilan taiteilijaluonnetta kuvasi osuvasti jo Erkki Pirtola (1950–2016) mainiossa kirjassaan Akvarellis kiehuu (Maahenki, 2008). Tekstinsä Arantilasta Pirtola otsikoi lentävään tyyliinsä ”Surrealistisen päähörpelin sateenkaaritsakra”. Hän kiinnitti huomiota Arantilan teosten kuvitusmaisuuteen, jota hän korosti nimenomaan akvarellille ominaisena ilmaisutapana. ”Pehmeällä siveltimellä aikaansaatu näyttämö täyttyy eriskummallisilla hahmoilla, joiden käytös ja liikkumistavat ovat täysin omalakisia. Kaikenväriset ihmishahmot tuntuvat olevan osia toisistaan ja ne ovat jatkuvassa syntymisen tilassa [ – – ] Tästä sadusta paha on luurautunut pois”, Pirtola kuvaili.
Hienoa, Markku Arantila, kiitos! Toivoisin kuitenkin, ettet jatkossa siivoa ainakaan enempää sitä ryteikköä, johon kerrot maalaamisprosessin aina ensin johtavan. Sanot, että ryteiköstä alkaa järjestelyvaihe, umpisolmun purkaminen. Tässä kohtaa vähän huolestun: alkavatko maalauksesi tulla jo liian siisteiksi, ajautuuko siunattu höpsismi ja hupelous uhanalaiseen rooliin? Minä ainakin viihdyn villissä mahdollisuuksien maailmassasi, vaalithan villiyttä jatkossakin!
Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat
Työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus Taike.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Ekologinen taide tarjoaa lähes luontokokemuksia ja avaa uudenlaisia reittejä luontosuhteen tallentamiseen
KUUKAUDEN GALLERIANÄYTTELY | Hirvitalon näyttelyssä Herbaario 22 nähdään kasveista syntyneitä teoksia. Mukana on maalausta, kirjontaa, piirroksia, valokuvia ja videoita sekä erilaisia sekatekniikoita.
Merja Haapala murtaa perheväkivaltaa ympäröivää vaikenemisen muuria veistosten voimalla – näyttely Tampereen Laikussa
KUUKAUDEN GALLERIANÄYTTELY | Kun äitienpäivä ja perheväkivalta lausutaan samassa yhteydessä, sydänalasta jo kouraisee. Merja Haapalan näyttely Äitienpäivä avautui Kulttuuritalo Laikun Studiossa juuri äitienpäivän aattona.
