Kuin kuvastimessa #64: Variola vera (1982)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa

Artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Variola vera. Jugoslavia, 1982. Ohjaus: Goran Marković. Käsikirjoitus: Goran Marković ja Milan Peka Nikolic. Pääosissa: Rade Šerbedžija, Erland Josephson, Dusica Zegarac, Varja Djukic, Rade Markovic, Vladislava Milosavljevic, Peter Carsten, Aleksandar Bercek, Radmila Zivkovic, Semka Sokolovic-Bertok.

Vuonna 1972 albanialainen muslimi matkusti Jugoslaviasta pyhiinvaellukselle Mekkaan. Matkalla hän poimi luultavasti Irakista siellä riehuneen viruksen ja kuljetti sen mukanaan kotimaahansa. Taudinkantaja onnistui tartuttamaan monta muuta ihmistä ennen kuin viranomaisille selvisi, että miestä vaivannut sairaus ei ollut harvinainen allerginen reaktio penisilliiniin vaan isorokkoa.

Isorokko on vaarallinen variola-viruksen levittämä tauti, johon on ollut rokotteita jo 1700-luvulta asti. Suomessakin isorokkoa vastaan piikitettiin kansaa jo 1800-luvun alussa, ja vuosisadan loppuun mennessä rokottaminen oli pakollista kaikille. Virus on nykyisin hävitetty sukupuuttoon ainoana tautia levittävänä viruksena ihmiskunnan historiassa. Vielä 1970-luvulla sitä levisi paikoittaisissa taskuissa, mutta rokotusohjelmia oli alettu jo lopettaa, koska tauti oli käynyt niin harvinaiseksi.

Tilanteen valkeneminen Jugoslaviassa sytytti hätätilan, jota seurasi nopea viranomaisreaktio. Valtio laitettiin sulkutilaan. Satoja ihmisiä ehti sairastua mutta vain joitain kymmeniä kuoli. Lähes koko maa rokotettiin. Maailman terveysjärjestö kiitteli Jugoslaviaa rautanyrkkisestä toiminnasta. Tilanne olisi voinut räjähtää katastrofiksi sekä Balkanilla että laajemmin koko Euroopassa.

* *

Vuonna 1982 ilmestyi draaman, jännityksen ja kauhunkin keinoja yhdistävä Variola vera (1982), joka on mukaelma tapahtuneesta. Kuten todellisuudessa, tässäkin albanialainen pyhiinvaeltaja tuo reissultaan mukanaan vakavan taudin. Ja kuten todellisuudessa, tässäkin tapauksessa tauti diagnosoidaan väärin ennen kuin on liian myöhäistä.

Tapahtumapaikka on Belgradissa sijaitseva yleinen sairaala, joka joudutaan eristämään maailmasta kuukausien ajaksi, jotta taudin leviäminen saadaan torpattua ulkomailta tilattuja uusia rokotteita odottaessa. Kansalaisille ei kuitenkaan kerrota, että kysymyksessä on tautipesäke, vaan seikka yritetään piilottaa niin kadunmieheltä kuin medialta.

Aseistetut poliisivoimat ja kulkutautien erikoisyksiköt piirittävät rakennusta. Pihalla poltetaan tautisia rättejä ja vuodevaatteita. Vainajien metalliset arkut hitsataan kiinni. Sairaalan sisällä eri kerrokset eristetään toisistaan. Rokkotautiset joutuvat omaan kerrokseensa, terveet liikkuvat paikasta toiseen sitä mukaa, kun heitä vielä on jäljellä. Eristyspukuihin sonnustautuneet miehet desinfioivat ruiskuttamalla kaikki pinnat. Yksi naamioituneista on ulkopuolinen erikoislääkäri, sairaalan johdon ainoa kontakti ulkopuolelle ja maskinsa vuoksi kasvoton, ironisesti niin inhimillisyyden sanansaattaja kuin kuoleman kulkumies. Kauhuelokuvaksi teos ei ole niinkään pelottava mutta voi tulla katsojaa lähelle, ahdistaa herkkää. Jos pitäisi valita kahden karsean sairaalan välillä, olisin mieluummin Lars von Trierin Valtakunta-sarjan (1994–2022) kuvaamassa Rigshospitaletissa kuin tässä paikassa.

* *

Elokuvassa on laaja näyttelijäryhmä, kameran huomio vaihtuu teoksen edetessä henkilöstä toiseen. Vaikka sairaalan toiminta on erityisesti juonen alussa kunnon sekoilua ja protokollat vähän sinne päin, nousee henkilökunta monin paikoin tehtäviensä tasalle. Toiset taas kadottavat punaisen langan tyystin. Johtava lääkäri paiskii töitä äärirajoilleen; sydänvikainen tohtori uhrautuu potilaidensa hyvinvoinnin puolesta melkein itsetuhoisesti; johtaja sen sijaan sulkeutuu huoneeseensa kuin rotta ja yksi hoitajista varastaa morfiinia lieventääkseen ahdistustaan.

Luonnollisena pidetty järjestys hajoaa ihmisten mielen mukana. Röökiä palaa, ja natsat poltetaan lähes huuliin asti. Potilaita yritetään hoitaa parhaimman mukaan, lastenosastolla pyritään mahdollisimman normaaliin päiväjärjestykseen paniikin välttämiseksi.

Rokotteita on korruption vuoksi rajallisesti ja niitä on annettu ensisijaisesti tärkeimmälle hoitohenkilökunnalle ja lapsille. Tuntuu olevan arpapeliä, kuka selviää ja kuka ei. Kuoleman korttipeli ei ole rehti, se voi kyniä viattomat ja säästää nilkit. Samaan aikaan byrokraatit sysäävät vastuuta toisilleen ja yrittävät kuumeisesti miettiä keinoa, jolla tauti voitaisiin päihittää maan maineen romuttumatta. Yksi heistä yrittää vieläpä pelastaa sairaalassa työskentelevän tyttärensä.

* *

Serbiohjaaja Goran Marković on yksi jugoslavialaisen elokuvan tunnetuimmista nimistä. Hän oli jo pitkään etsinyt keinoa tehdä elokuvasovitus Albert Camus’n klassikkoromaanista Rutto (1947) mutta ei ollut löytänyt väylää käsitellä aihetta. Tosielämän inspiraatio antoi uutta pontta.

Variola veralla ei ole juonellisesti paljoa yhteistä Camus’n kirjan kanssa, se on pikemminkin inspiroitunut sen eetoksesta. Yhteistä teoksissa on niiden allegorisuus. Ruttoa on luettu kuvauksena toisen maailmansodan Ranskasta miehitysvoimien alla: vastarintaliikkeestä, kollaboraattoreista, puolueettomista. Variola vera tarjoaa kriittisen näkökulman Jugoslavian sosialistiseen byrokratiaan. Kun tavalliset ihmiset joutuvat telkien taakse ja odottavat peloissaan lisätietoja, miehet mustissa autoissa turvaavat omat perseensä eivätkä halua myöntää toistaitoisuuttaan (ja kuten hyvin tiedetään, vain muutama vuosi elokuvan valmistumisen jälkeen samaa näytelmää esitettiin neuvosto-Ukrainassa). Elokuvan tuotantoprosessi oli vaikea, kuvauspäivät pitkiä, mutta teos valmistui kuin ihmeen kaupalla. Lopputulos on rujo ja mustanhumoristinen. Vastakohtana rumuudelle ovat sairaalan puhtaina hohtavat seinät.

Jugoslavia oli geopoliittinen kummajainen. Josip Titon (1892–1980) johtamalla autoritaarisen sosialistisella valtiolla ei ollut kytköksiä Neuvostoliittoon ja se teki yhteistyötä lännen kanssa. Ainutlaatuinen asema Euroopassa johti sisäpoliittisesti jähmeään hallintoon mutta taiteellisen ja journalistisen ilmaisun osalta kohtuullisen vapaaseen liikkumatilaan, jota voisi verrata Neuvostoliiton niin kutsuttuun suojasään aikaan. Intellektuellien ja taiteilijoiden keskuksena toimi valtion pääkaupunki Belgrad.

Titon kuoleman jälkeen syntyi poliittinen tyhjiö, jossa mahdollisuus käyttää ääntä laajeni entisestään ja Variola veran kaltaiset elokuvat olivat mahdollisia. Teoksen voikin lukea kuvauksena valtiovallasta, jolla ei ole suuntaa suuren johtajan kuoleman jälkeen. Valitettavasti kävi niin, että tyhjiö täyttyi nationalistisella ja rasistisella politikoinnilla, joka johti toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan siihen mennessä suurimpaan sotilaalliseen konfliktiin: vuonna 1991 alkoivat Jugoslavian hajoamissodat.

Mikko Lamberg

Kehnolaatuinen dvd-julkaisu on saatavilla esimerkiksi Sloppy Second Salesista tai elokuvan voi katsoa esimerkiksi Eastern European Moviesista. Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua