Kuin kuvastimessa #36: The Castle of Purity (1973)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa

Artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

El castillo de la pureza. Meksiko, 1973. Ohjaus: Arturo Ripstein. Käsikirjoitus: Arturo Ripstein ja José Emilio Pacheco. Pääosissa: Claudio Brook, Rita Macedo, Arturo Beristáin, Diana Bracho, Gladys Bermejo.

Sataa, lähes jatkuvasti sataa. Sade puhdistaa, toisaalta se nostaa mullasta madot esiin. Kosteus on hiipinyt kivisen talon jokaiseen nurkkaan, ja lammikot aaltoilevat alati valuvan veden iskuista. Pisaroiden läiske sisäpihan laatoitukseen säestää jokaista asukkaiden arkiaskaretta.

Tässä samaisessa korkeassa, hyisessä talossa, kuin linnassa, asuu Gabriel (Claudio Brook), arkkienkelin nimellä siunattu pukumies, joka poistuu talosta joka arkiaamu ansaitsemaan perheelle leipää. Mutta perhe ei poistu. Vaimo Beatriz (Rita Macedo) ja lapset Porvenir (Arturo Beristáin), Utopia (Diana Bracho) sekä nuorimmainen Voluntad (Gladys Bermejo) eivät lähde kouluun ja töihin vaan pysyvät visusti neljän seinän sisällä. Lasten nimet tarkoittavat tulevaisuutta, utopiaa ja tahdonvoimaa. Ironista on, että he eivät ole nähneet ulkomaailmaa kuin ikkunasta.

Isä on kertonut perheelleen maailman olevan kavala ja paha. Projektiota kenties. On siis parempi, että lapset kasvavat vanhempien opetuksessa ja hellässä huomassa aikuisuuteen. Gabriel ansaitsee rahaa myymällä rotanmyrkkyä, muu perhe valmistaa tököttiä ja pitää huolta rapistuvasta linnasta. Kun isä tulee töistä, on ruoka valmiina ja lasten opetus voi alkaa. Liikuntatunnit ovat hirmuvaltiaan järjestämää päivittäistä voimistelua, absurdia ympäripyörintää, muu sivistäminen jäykkää luokkahuoneopetusta.

* *

It’s a Dad’s Dad’s Dad’s World. Tämä on isien maailma, kuutiomainen, itseensä sulkeutunut, kyvytön kuvittelemaan yhteisöä, joka lipeäisi oman rautanyrkin otteesta. Ympäristö on klaustrofobinen, taivas katsoo hahmojamme vain suoraan ylhäältä päin. Suuren talon goottilainen, tummanpuhuva miljöö jää lähtemättömästi mieleen.

Enkeli Gabriel on Jumalan sanansaattaja, mutta elokuvan kaima tuo perheelleen vain vääristyneitä viestejä. Hän on kuva latinopatriarkaatin puristavasta otteesta. Tekopyhyys vaivaa antisankariamme. Hän käy huorissa mutta saarnaa kotona perheyhteyden tärkeydestä. Tavallisen elämän ilot on suotu vain hänelle, muille hän kertoo niiden olevan merkityksetöntä moskaa. Poikansa hän on kuohinut symbolisesti ja pieksee tätä kuin sikaa, tytöt lukitaan huonosta käytöksestä pihalla sijaitsevaan puiseen selliin.

Vaimon rooli on kaksinainen, niin lastensa turvallinen syli (tarkoittaahan jo nimi Beatriz onnentuojaa) kuin miehensä rikoskumppani, kykenemätön tekemään viimeistä, tarvittavaa johtopäätöstä. Asetelma on kivuliaan tuttu lukuisista pahoinvoivista perheistä kautta maailman.

Luonto tikanpojan puuhun ajaa. Edes Gabriel ei mahtikäskyillään kykene voittamaan biologiaa. Kaikki alkaa kaatua, kun teini-iän saavuttaneet Porvenir ja Utopia eivät enää kestä orastavan seksuaalisuutensa painetta. Koska lapsilla ei ole koskaan ollut muuta kuin toisensa, sisarukset tapaavat yöllä ja tyydyttävät toisiaan seksuaalisesti.

* *

Tapahtunut koetaan suoranaisena luonnonmullistuksena. On ironista, että insesti, normaalin maailman kontekstissa tabu ja tuomittu akti, on elokuvan perheen epänormaalissa elinympäristössä kaivattua vapautta. Masturbaatio on ensimmäinen merkki siitä, että kenties tyrannin ote ei enää pidä. Mitä enemmän Gabriel huutaa ja rankaisee lapsiaan vieteistä, jotka hän on itse vääristänyt perversseiksi, sitä varmemmin nuorison kapinamieli voimistuu.

Isän kuvaan hiipiin säröjä. Vaikka hän on narsistinen manipulaattori, ymmärrämme hänen olevan myös peloissaan oleva ihminen. On Claudio Brookin roolityön suuruutta, että nimenomaan emme ala tuntea Gabrielia kohtaan halpaa sääliä tai löydä hänestä salattua herkkyyttä vaan inhoamme häntä hänen vaikerointinsa ja tuskansa tähden vielä enemmän kuin aiemmin. Gabriel on luomuksena karmaiseva, pelottava kaikessa todenmukaisuudessaan vaikka samalla vain mies, tunteidensa vanki.

Vaan kun jonkinlainen ratkaisu tilanteeseen viimein tulee, eivät toivoa saaneiden tunteet olekaan täysin yksiselitteisesti helpottuneita. Myös valtio on vain yksi patriarkaatin jatke.

Vaikka ohjaaja Arturo Ripstein perusti elokuvan tarinan vuonna 1959 tapahtuneeseen todelliseen rikokseen, jonka hän muisti lapsuutensa uutisotsikoista, kertomuksella on muitakin ulottuvuuksia. Kotityranni on hirvittävä olento, mutta hän on sentään tutumpi ja rakkaampi kuin kasvoton koneisto, joka toteuttaa pohjimmiltaan samaa työtä. Tyrannia on hydra, jonka irronneen pään tilalle kasvaa helposti uusia.

* *

Sitten sivuhuomioon. Elokuvahistoriansa tuntevat saattavat huomata, että The Castle of Purity muistuttaa juoneltaan erästä tunnetumpaa elokuvaa, moninkertaisena Oscar-ehdokkaana olleen Giórgos Lánthimoksen Kulmahammasta (2009).

Historian tunteminen kannattaa, sillä nykytilanteen selittämisen lisäksi se paljastaa kusetukset ja varkaudet. Tämä pätee myös taiteeseen; kyllä taiteessakin voi viedä ideoita ja jatkuvasti viedäänkin. Varkauden moraalisuus arvioidaan sen perusteella, onnistuuko uusi teos parantamaan jossain suhteessa vanhaan vai onko kyseessä pelkkää latteaa uudelleenlämmittelyä.

Koko Kulmahampaan asetelma on varastettu The Castle of Puritysta, mutta mausteina on Lánthimokselle tyypillistä monotoniaa ja surrealistisia vinjettejä, jotka kaikuvat onttouttaan. Se, mikä on alkuperäisteoksessa vihainen kritiikki latinalaisamerikkalaisen kulttuuriympäristön tarpeesta muuttua, erityisesti poliittisesti sekavalla 1970-luvulla, on Kulmahampaassa ”wohou vähänkö kreisii” -outoilua, jolla ei ole suoraa poliittista relevanssia ulkomaisen hipsterielokuvaväen muka-järkyttämisen sijasta.

Kun Kulmahammas oli ehdolla parhaan vieraskielisen elokuvan Oscariin, Ripstein väitetysti lähetti Lánthimokselle yksinkertaisen sähkeen: toivottavasti voitamme.

Katsoja taas voittaa katsomalla mieluummin visioltaan kirkkaan mutta esteettisesti likaisen The Castle of Purityn kuin filmifestivaalikansalle räätälöityä moskaa.

Mikko Lamberg

The Castle of Purity löytyy Prime Videosta. Ja tottahan toki myös YouTubesta.

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua