Kuin kuvastimessa #25: The Moon and the Sledgehammer (1971)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvista.

Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

The Moon and the Sledgehammer. Iso-Britannia, 1971. Ohjaus ja käsikirjoitus: Philip Trevelyan. Pääosissa: Pagen perhe.

Aluksi retorinen kysymys, jota harva joutuu pohtimaan: mitä sinä sanoisit miehelle, jonka mielestä kuussa voidaan käydä vielä jonain päivänä, kunhan saadaan rakennettua tarpeeksi pitkät tikkaat?

Dokumenttielokuvassa on aina tirkistelyn elementti. Haluamme nähdä jotain, mikä tuntuu todelliselta. Katsoja ehkä tiedostaa illuusion mutta haluaa silti itselleen kaupattavan totuutta, joka luodaan kameroilla ja leikkauksella.

Reality-tv:kin on dokumenttielokuvan jatke. Kumpaakin manipuloidaan editoimalla ja usein muillakin keinoilla. Tosin realityn tapauksessa kyse on käsikirjoitetusta materiaalista, jossa päähahmot vain esittävät itseään. Dokumenteissa päähenkilöt eivät niinkään esitä kuin niin sanotusti ”yrittävät olla todellisia”.

Ero voi tuntua pieneltä mutta on lähemmin tarkasteltuna huomattava. Realityn ihmisiä ohjeistetaan toimimaan tietyllä tavalla, josta tulee sitten osa heidän olemustaan. Tämä on johtanut keskusteluihin eettisyydestä. Onko isoilla tuotantofirmoilla oikeus olettaa, että 20-vuotias Temptation Islandiin osallistuja tietää, mitä on tekemässä? Onko julkisuus sittenkin vain ahdistava taakka?

* *

Toisaalta, miten realityjen manipulaatio eroaa antropologisten dokumenttielokuvien klassikosta, Nanook of the Northista (1922), jonka ohjaaja Robert Flaherty lavasti kuvaamansa inuiitit esittämään kohtauksia, jotka eivät tosiasiassa kuuluneet heidän elintapoihinsa?

Ohjaaja Werner Herzog taas on puhunut ”ekstaattisesta totuudesta”. Se tarkoittaa, että monissa hänen dokumenttielokuvissaan on lavastettuja kohtauksia, jotta teos tavoittaisi paremmin laajemman ihmisyyteen liittyvän totuuden. Termi ei ole vain Herzogin yksityisomaisuutta. Lukuisat dokumentit toimivat ekstaattisen totuuden nimessä.

Jo hyvä kohde riittää manipulaatioksi. Filosofisesti ilmaistuna objektit sijaitsevat osana maailmaa, mutta elokuva rajaa kohteensa, kuvaamansa objektit, ulos laajemmasta kontekstista ja sijoittaa ne osaksi elokuvan keinotekoista narratiivia. Jo tämä on vääristymä, poikkeama siitä, miten ihmiset ovat osa aktiivista yhteiskuntaa ja jatkuvasti virtaavaa aikaa. Toisin sanoen dokumenttielokuva on kaikkien taideteosten tavoin pieni kulttuurinen kupla.

Dokumenttien ja realityn välillä on silti eroja. Ne liittyvät yleensä kerronnallisiin painotuksiin. Reality-ohjelmat kuvaavat yleensä yhteiskunnan voittajia, ihmisiä jotka ovat tarpeeksi lähellä katsojaa mutta samalla tarpeeksi etäällä. Friikkejä tarkastellaan TLC:n paiseenpuhkomis- ja laihdutusohjelmissa, mutta hekin yleensä voittavat vaikeutensa.

Omituisesti käyttäytyvät eksentrikot ovat superrikkaita, örisevien spurgujen kuvaamista samassa tarkoituksessa pidettäisiin nykyään huonona makuna. Suurimmaksi osaksi realityjen päätähdet ovat kauniita, kykeneviä ja hölmöinäkin hetkinään haluttavia.

Lisäksi realityissa pääsee vain vaivoin esille elementti, joka tulee parhaimmissa dokumenttielokuvissa esiin pinnistämättä: kohteiden niin suuri omaperäisyys, ettei manipuloivinkaan ohjaaja voi kontrolloida sitä.

* *

Tästä pääsemme tämänkertaiseen teokseen, josta ei ole niinkään paljon sanottavaa kuin että se on tyyppiesimerkki antropologisen dokumentin vetovoimasta. Eivätkä sen päätähdet kelpaisi realityyn.

Tällä kertaa ei ole tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan etsimään Nanookia. The Moon and the Sledgehammer (1971) kuvaa englantilaisessa metsässä asuvaa Pagen perhettä, joka elää suhteellisessa eristyksessä maailmalta.

Ja millainen porukka onkaan kyseessä! Viiden hengen perheyksikkö – isä, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä – elättää itsensä korjaamalla naapuruston mekaanisia laitteita, ennen kaikkea autoja ja muita kulkuneuvoja. Metsän keskellä sijaitseva aukio on täynnä vanhaa tavaraa. Pihasta löytyy myös sepänpaja ja mehiläistarha. Perhe harrastaa höyrykoneita, ja massiivinen valioyksilö löytyy aivan pihapiiristä.

Talossa ei ole sähköjä. Vesi saadaan kaivosta. Sisätiloista voimme päätellä, että ainakin joku harrastaa maalaamista. Isä ja toinen tytär soittavat urkuja ja keskellä metsää seisovaa epävireistä pianoa. Henkilöiden olemuksessa on jotain arkaaista. Ihmisinä he ovat jänteviä, luuta ja lihasta. Miesten pukeutuminen on hiukan vanhanaikaista. Isä pukeutuu kuin suursotia edeltävän ajan herrasmies. Ruokansa he hankkivat osittain omasta puutarhasta ja metsästä.

Miten ihminen voi näyttää farkut päällä siltä, että on tullut suoraan keskiajalta? Mahdollista se silti on. Tunnelma on paremman sanan puutteessa postapokalyptinen.

* *

Pagejen ja kameran välinen suhde on teoksen mielenkiintoisinta antia. Perhe selvästi esiintyy yleisölle. Osa kohtauksista on dokumenttiryhmän lavastamia, joissain tapauksissa esiintyminen on hienovaraisempaa, tiedostamatonta.

Kamera on manipulaattori. Ei ole kertojaääntä, ei musiikkia, mutta linssi tarkkailee kohteitaan. Vaikka Pageilla ei ole sähköä eikä näin ollen televisiota, he eivät ole villi-ihmisiä. He ymmärtävät kameran merkityksen ja sen, kuinka se tekee kohteestaan hetkeksi tähden.

Katsojasta tuntuu, että kamera muuttaa silkalla läsnäolollaan Pageja. Vanha herra tuntuu suorastaan nauttivan saamastaan huomiosta ja pitää pitkiä monologeja. Metsäfilosofi tuumailee muun muassa kumpi olisi hyödyllisempi lemmikki, apina vai kenguru.

Yksi pojista, Peter, selittää tohkeissaan höyrylaitteiden toiminnasta, koska paikalla on kerrankin todistaja, joka kuuntelee. Toinen, Jim, teoretisoi, että kuussa on tulivuoria. Hän on nähnyt ne rakentamallaan teleskoopilla. Tyttäret, Kath ja Nancy, puhuvat murheitaan, joita eivät ole kenties voineet myöntää kenellekään.

Erityisesti perheen pojista saattaa saada älyllisesti kehitysvammaisen vaikutelman. Siksi perheen tietoinen osallistuminen on tärkeää. Kohteiden tietoisuus kamerasta selventää, ettei osallistujia käytetä hyväksi.

Dokumentaristi on astunut keskelle kohteidensa elämää kuin mystinen muukalainen, jonka aura aiheuttaa perheen sisällä liikehdintää, jos ei epäjärjestystä. Hieman kuin Pier Paolo Pasolinin Teoreemassa (1968) tai Takashi Miiken Visitor Q:ssa (2001). Katsojalle jää jälleen kerran epäselväksi, missä toden ja tarun raja kulkee.

Sen sijaan selväksi tulee, että The Moon and the Sledgehammer on juuri sellaista kamaa, josta tulee jonkun uusi suosikkielokuva. Tunnin mittaisena mutta vain harvojen tuntemana se on helposti lähestyttävä ja jännittävä löytö paatuneemmallekin elokuvan asiantuntijalle.

Mikko Lamberg

Kulttielokuva on restauroitu muutama vuosi sitten DVD:lle. The Moon and the Sledgehammer löytyy myös YouTubesta. Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua