Kuin kuvastimessa #15: Under the Silver Lake (2018)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Under the Silver Lake. Yhdysvallat, 2018. Ohjaus ja käsikirjoitus: David Robert Mitchell. Pääosissa: Andrew Garfield, Riley Keough, Topher Grace, Callie Hernandez, Don McManus, Jeremy Bobb, Riki Lindhome, Patrick Fischler, Zosia Mamet, Jimmi Simpson, Grace Van Patten, David Yow.

Elokuvaohjaaja ja -teoreetikko Thom Andersen esittää videoesseessään Los Angeles Plays Itself (1992), että unelmakaupunki esiintyy elokuvataiteessa yleensä kahdella tavalla: joko kullanhohtoisena mahdollisuuksien areenana tai kyitä kuhisevana paheiden pesänä.

Kumpikaan näkökulma ei ole realistinen, mutta Andersen puolustaa glamourin säihkettä raadollisuutta vastaan. Vasemmistolaisena hän tunnistaa suurkaupunkeihin liitetyn synnin kehto -kliseen taantumuksellisuuden, vaikka trooppia ovat hyödyntäneet monet liberaaleiksi mielletyt elokuvaohjaajat: Roman Polanski, David Lynch, New Yorkin tapauksessa Martin Scorsese.

Tosiasiassa kaupungistuminen on ajanut edistystä ja tuottanut menestystä valtavalle ihmismassalle. Köyhyys ja ahdasmielisyys juhlivat keskimääräistä enemmän maaseudulla, eivät metropoleissa. Kaupungeissa köyhyyden ja rappion kohtaamista on vain vaikeampi välttää, koska tuloerot eivät ole piilotettavissa. Köyhyys kävelee joka päivä vastaan toisten ihmisten muodossa.

* *

David Robert Mitchellin ohjaama Under the Silver Lake (2018) kuuluisi luultavasti Andersenin kritisoimiin synnin pesä -elokuviin.

Andersen puhuu videoesseessään Los Angelesista todellisena kaupunkina, jota kohtaan taide tekee rikoksen esittämällä sen karikatyyrina. Elokuvataiteen ei kuitenkaan tarvitse olla realistista. Elokuvien Los Angeles on satumaa, jonka symboliarvo riittää katsojille. Under the Silver Lakessa Los Angeles, tarkalleen ottaen Hollywood, kääntyy itsensä ympäri kuin merimakkara – sylkien sisälmyksensä ulos ja suoraan katsojan naamalle.

Sielunvaellukselle lihamyllyyn joutuu The Amazing Spider-Man -elokuvista tutun Andrew Garfieldin esittämä Sam. Nimi viittaa tunnettuun yksityisetsivään, Dashiell Hammettin Sam Spadeen, joka muistetaan Humphrey Bogartin tulkitsemana Maltan haukka -elokuvasta (1941).

Sam on työtön näyttelijä ja luuseri, joka käyttää aikansa lussuttaen pilveä, pelaten videopelejä ja vakoillen naapureitaan kuin Alfred Hitchcockin Takaikkunassa. Välillä Sam harrastaa mekaanista seksiä naispuolisen tuttavansa kanssa. Kaikki Samin ystävät ovat häntä menestyneempiä. Jokaiselle heistä hän valehtelee tekevänsä töitä. Hänellä on pakkomielle salaliittoteorioihin, joita tutkii verkkoa selaillen. Vuokrakin on myöhässä, joten Sam on joutumassa pian asunnottomaksi.

Eräänä iltana Sam kiikaroi naapureitaan. Hänen silmänsä osuvat uima-altaan luona loikoileviin naiseen ja pieneen koiraan. Sam alkaa hieroa tuttavuutta Sarahiksi (Riley Keough) esittäytyvän naisen kanssa. Heidän välillään on kemiaa, joka johtaa tapaamiseen Sarahin asunnolla ja treffien sopimiseen.

Seuraavana aamuna Sam huomaa Sarahin koirineen ja kämppiksineen kadonneen ja heidän kotinsa tyhjentyneen. Apunaan vain asunnosta löytyneen mystisen pahvilaatikon sisältö Sam lähtee varjostamaan Sarahin ovelle saapuvaa nuorta naista. Samaan aikaan taustalla poliisi etsii koiria murhaavaa sosiopaattia, joka saattaa tai ei saata liittyä tapaukseen.

Seuraa odysseia, jonka mittaan Sam yrittää selvittää, mitä Sarahille tapahtui. On kuin Illuminatista horiseva, rauhaa ja rakkautta saarnaava mutta pohjimmiltaan toksinen hippikaverisi olisi heitetty film noir -elokuvan päähenkilöksi.

* *

Toksisuus on avainsana. Sam on pinnalta katsoen leppoisa, mutta hänellä on kyky shokeeraavaan väkivaltaan heikompiaan kohtaan. Hän esineellistää naisia, ja hänen mielipiteensä ovat syrjiviä.

Dekkarielokuvan päähenkilöksikin Sam on epämiellyttävä ja ristiriitainen tyyppi, mutta Garfieldin kehonkieli auttaa tuntemaan empatiaa. Hän luo Samista syrjäänvetäytyvän kenkiintuijottelijan, jolla on kuitenkin älliä, karismaa ja ulkonäköä. Sam on niitä onnekkaita, joista sotkuinen kuontalo tekee seksikkään. Tosin skunkin peräpäästään turauttamaa suhausta edes hän ei onnistu kääntämään voitokseen, ja Sam viettääkin suurimman osan elokuvasta haisten pahalta.

Samin toksisuus on avainasemassa teoksen teeman kannalta, sillä Under the Silver Lake on pohjimmiltaan elokuva siitä, kuinka Hollywood hyväksikäyttää nuoria ihmisiä, erityisesti naisia. Sam on systeemin roskiin heittämä 33-vuotias luuseri, mutta hänen kohtalonsa ei ole mitään verrattuna siihen, miten tyttöjä kohdellaan samassa mankelissa. Arvostusta kaipaavat nuoret naiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa glamourin eteen, kuin se olisi maailman, tai ainakin showbisneksen, luonnollisin asia. Yksi elokuvan merkittävistä teemoista onkin se, mitä yksilön autonomia tarkoittaa silloin, kun omat päätökset johtavat hyväksikäyttöön ja itsetuhoon.

Sam on niitä miehiä, joka on odottanut elämältä rakkautta, rahaa ja valtaa mutta käteen ei ole jäänyt kuin katkeruutta. Oikeastaan ainoa syy Samin (anti)sankaruuteen on, että hän ei ole onnistunut pääsemään elämässään asemaan, jossa hänen olisi mahdollista alistaa heikompiaan.

Samia potkitaan, kolkataan, huumataan ja nöyryytetään niin kuin kaikkia film noirin sankareita. Elokuva tekee silti selväksi, että rikkaampana hän olisi samaa kuonaa kuin ne pahat voimat, jotka hallitsevat unelmakaupungin kulisseissa ja joita vastaan hän yrittää taistella.

* *

On olennaista, että teos sijoittuu vuoteen 2011, jolloin se on kirjoitettu. Sen henkinen ilmapiiri on syntynyt Obaman presidenttiajan 9/11-krapulasta ja ennakoi Trumpin aikakautta, internetin ja huomiotalouden banaalia valtaa.

Muutamat sivuhahmot sanoittavat Samille ja samalla katsojalle elokuvan teemat ja johtopäätökset. Silti teos jatkuu vielä kymmeniä minuutteja näiden kohtausten jälkeen. Ohjaaja-käsikirjoittaja Mitchell yrittää näin osoittaa, että elokuvan luentaa olisi hyvä laajentaa. Jos teoksen hahmotkin tiedostavat sen sanoman, ehkä elokuvaa voi katsoa muistakin syistä?

Samin ympäristöstään, toisin sanoen populaarikulttuurista, poimimat vihjeet suuresta salaliitosta tekevät asetelmasta tietoisen kornin. Kuvioon kuuluu, että vihjeet osoittautuvat elokuvan edetessä todeksi. Osa banaaliutta ovat myös elokuvan pahisten motiivit nuorten naisten katoamisten takana. Syyt paljastuvat mitä tavanomaisimmiksi, ainakin jos ymmärtää kapitalismin logiikan, ja juuri siksi kylmääviksi. “Miten ihmistä voi kohdella näin?” voi katsoja kysyä. Vastaus: ”Helposti.”

Performanssitaiteilijat, rokkikukot, prostituoidut, wannabe-näyttelijät, ökyrikas eliitti, spurgut ja pakkomielteiset sarjakuvapiirtäjät marssivat ensemble castissa Samin kasvojen edestä hänen eläessään klassisen film noirin vaiheita lävitse. Katsoja pohtii, onko kaikki tapahtunut edes totta vai Samin fantasiaa.

Osa sattumuksista on unenomaisia: Sam näkee ohjaaja Mitchellin It Follows -kauhuelokuvasta (2014) muistuttavan pelottavan varjohahmon öisellä kadulla. Toinen, vielä surrealistisempi olento tulee vastaan erään valvontakameran nauhalta. Samin näkemä ruumis on samassa asennossa kuin tyttö erään Playboy-lehden kannessa. Elokuvan taustalla pauhaa Bernard Herrmannin klassisista Hitchcock-sävellyksistä inspiroitunut Disasterpeacen musiikki, joka tekee jopa tavanomaisista keskustelukohtauksista paranoian mestarinäytteitä.

Kaiken lisäksi elokuvaan on piilotettu salaliittoteorioista kiinnostuneille tarkoitettu koodi, jota fanit ovat yrittäneet ratkoa yli 7 000 jäsenen Reddit-ryhmässä. Kohtausten taustalla on erilaisin salakielin kirjoitettuja viestejä, jotka ratkomalla voi löytää teokselle lisämerkityksiä. Tutkimuksissa fanit ovat päätyneet siihen, että viestit muodostavat koordinaatit keskelle Australian autiomaata, mutta kukaan ei ole keksinyt, miksi.

* *

Kun olin teini-ikäinen, moni kaverini oli vakuuttunut siitä, että yhdysvaltalaiset tekivät WTC-iskut itse. Olimme ikäluokkaa, joka oli nähnyt palavat kaksoistornit uutisista koulupäivän jälkeen. Se oli aikamme JFK:n salamurha ja Challengerin räjähdys. Siksi kai niin moni meistä oli siitä pakkomielteisen kiinnostunut.

Monen ikäiseni nuoren harrastuksiin kuului etsiä hakukoneella tietoja WTC-iskuista. Wikipedia ja sosiaalinen media olivat lapsenkengissään ja uutissivustot alkeellisia, joten tietolähteitä olivat tuntemattomien ihmisten rakentamat, alkeellisen näköiset kotisivut.

Itse hylkäsin salaliiton mahdollisuuden nopeasti. Luin salaliittoteoreetikkojen kotisivujen sijasta fyysikoiden ylläpitämiä nettisivuja, joissa tornien romahtaminen selitettiin koulutunneilla hereillä olleelle maallikolle ymmärrettävästi.

On mahdollista, että jos luonteeni ei olisi lähtökohtaisesti skeptinen, olisin uskonut salaliiton olemassaoloon. Todennäköisesti kynnykseni uskoa muihinkin perusteettomiin salaliittoteorioihin olisi merkittävästi madaltunut. Ajatusmallista pois oppiminen olisi ollut erittäin vaikeaa. Moni tuolloinen tuttuni roikkui nuorena oppimissaan ”totuuksissa” kiinni vuosia, kunnes joutui iän kartuttua myöntämään, että teki niin enää tavan vuoksi.

Niin vuonna 1999 Columbinen kaupungissa tapahtunut kouluampuminen kuin WTC-iskut rikkoivat eurooppalaisen etäisyytemme suoman näkemyksen korskeasta Amerikasta. Tilalle ilmestyi pienemmältä tuntunut Yhdysvallat, vain yksi valtio Amerikan mantereella.

Kun ajattelen salaliittoteorioita ja paranoiaa, palaan aina WTC-iskuihin. Ne ovat minulle arkkityyppi salaliitoista ja siitä, miten ihmiset valitsevat mieluummin pähkähullun mutta ehjän selityksen kuin totuuden maailman välinpitämättömyydestä.

WTC-iskujen jälkeen olemme saaneet todistaa vuorollaan Gamergatea, QAnonia ja monta muuta erikoista ilmiötä, mutta ikäluokkani ja juuri 2000-luvun alussa tapahtuneen internetin yleistymisen vuoksi lentokoneterrori on minulle salaliittoteorioiden Rosettan kivi, jonka kautta katson kaikkea muuta paranoiaa.

* *

Olin kerran työmatkalla ja yövyin couch surfing -majoituksessa erään perheen luona. Perheen isä tyrkytti käsiini väkisin teosta, jossa kerrottiin finanssialan kabbalistisesta salamyhkäisyydestä. Vaahdotessaan aiheesta omalla asiaan vihkiytyneen kielellään, ja vaimonsa pyöritellessä silmiä vieressä, näin miehen silmissä innostunutta poikamaisuutta, joka ei ollut suostunut kuolemaan huolimatta perheen lapsikatraasta ja kummankin vanhemman aikaa vievästä työstä.

Tätä poikamaisuutta, lapsellisuutta, kammoan. Aikuistuminen on kieltäytymistä ja rajojensa tuntemista, kykyä olla tyytyväinen siihen mitä jo on. Jos ihminen ei kykene olemaan tyytyväinen perhe-elämään, työhön, harrastuksiin ja siihen, että on rakkautta ja ystäviä, syntyy pakkomielteitä. Tässäkö kaikki muka oli? Missä totuus ja kuolemattomuus?

Under the Silver Laken Samin mielessä ei ole WTC, mutta populaarikulttuurin läpikotaisin hapottamana hän ajattelee jatkuvasti globaalia eliittiä. Kadonnut Sarah jopa poseeraa Samin unessa kuin Marilyn Monroe. Tunnetusti Monroen kuoleman ympärillä on liikkunut lukuisia John F. Kennedyyn liitettyjä salaliittoteorioita.

Sam herää eloon vain, kun saa puhua salaliitoista. Hänellä on pakkomielle näkymättömästä vallasta, sillä Samin oman epäonnistumisen elämässä täytyy johtua korkeampien voimien vihamielisyydestä.

Viimein Sam luulee löytäneensä jotain, mutta elokuva ei väitä, että hän olisi oikeassa. Ei, vaikka globaali eliitti todella viestisi koodikielellä muropakettien kyljissä tai Nintendo Power -lehtien aukeamilla. Teos käyttää salaliittoja esittääkseen teesin suurten miesten pikkumaisuudesta. Peli on monimutkainen ja vaikea. Sen jäljille päässeistä yritetään hankkiutua eroon. Mutta miksi pelin täytyy olla edes olemassa?

Sam on epäluotettava kertoja. Hänen mielensä, ja sitä myöten oma mielemme, on etsinyt olemattomia yhteyksiä toisiinsa liittymättömien asioiden välillä. Todellisuudessa ilmiö tunnetaan nimellä apofenia ja on äärimmillään merkki puhkeavasta skitsofreniasta.

On mahdollista, että Sam on pahasti sekoamassa. On huomionarvoista, että Son of Sam oli naapurin koiralta telepaattisia viestejä saaneen sarjamurhaaja David Berkowitzin (s. 1953) medialta saama nimi. Toisaalta koko koirakuvio on tietoinen vitsi ja näpäytys elokuvantekijöiltä katsojalle: liian irralliselta tuntuvien yhteyksien vetäminen kun saattaa olla apofeniaa.

Elokuvan “salaliitto” on kaikesta huolimatta niin kuin todelliset salaliitot yleensä ovat. Se ei siis ole salaliitto ollenkaan vaan kirkkaassa päivänvalossa tapahtuvaa kapitalismin arkipäivää. Että maailman rikkaat ja mahtavat haluavat kaiken saatuaan rohmuta vielä enemmän, saavuttaa jumaluuden, ei ole salaliitto vaan yhteiskunnallista todellisuutta.

Mikko Lamberg

Under the Silver Lake on vähiten harvinaisin elokuva kirjoitussarjassa tähän mennessä, mutta sen soisi olevan silti paremmin tunnettu. Se on suuren elokuvastudion viime vuosina tuottama elokuva, joten se löytyy helposti esimerkiksi Viaplaysta tai SF Anytimesta. Elokuvan Blu-rayn voi ostaa käytännössä mistä tahansa nettiliikkeestä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua