Kuin kuvastimessa #14: Copacabana mon amour (1970)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Copacabana mon amour. Brasilia, 1970. Ohjaus ja käsikirjoitus: Rogério Sganzerla. Pääosissa: Helena Ignez, Paulo Villaça, Otoniel Serra, Guará Rodriquez, Lilian Lemmertz, Laura Galano, Joãozinho da Goméia.

Historiallinen tosiasia: Brasilia on ollut sotilasdiktatuuri. Niin kuin moni muukin maa. Kenties diktatuuri kuuluu ajastaan kaikkien valtioiden vaiheisiin. Historian rattaiden kääntyessä humaaniuden ja autoritäärisyyden välinen suhde tasapainottuu aina välillä yhteen, sitten toiseen suuntaan.

Brasilian sotilasdiktatuuri, niin sanottu viides tasavalta, pyöritti maata vuosina 1964–85. Armeija syrjäytti (Yhdysvaltain tukemana) vasemmistolaisen presidentti João Goulartin. Samoina vuosina maassa kukoisti elokuvan saralla laaja, kriittinen vastarintaliike, cinema novo, jota kutsutaan myös Brasilian uudeksi aalloksi. Aallon merkittävimmät teokset ajoittuvat 1960-luvun loppuun.

Myöhemmin, 1968, syntyi aallon alajuonne, cinema marginal, joka pyrki entistä tiiviimpään yhteyteen kulttuurin ja politiikan välillä. Kummankin liikkeen yhdistävinä tekijöinä voidaan pitää auteurismia, pieniä budjetteja ja ideologisesti vasemmalla olevaa antikolonialismia. Esteettisesti ja genrellisesti elokuvat saattoivat sen sijaan olla hyvin erilaisia keskenään.

Vasemmistolainen vastarinta-ajattelu hallitsi maan kulttuuripääomaa, vaikka sotilasdiktatuurilla oli taloudelliset ohjat käsissään. Ajan mittaan kuitenkin yhä useampi elokuvaohjaaja joutui lähtemään maanpakoon tai työmahdollisuudet tyrehtyivät. Suurin osa Brasiliassa tuotetuista elokuvista oli 1970-luvun alun jälkeen niin sanottuja pornochancada-elokuvia, jotka yhdistivät komediaa pikkutuhmaan erotiikkaan. Niidenkin joukossa on klassikkoja, mutta suurin osa pornochanchadoista on ajatuksetonta viihdettä. Tilanne alkoi muuttua vasta militanttien väistyttyä valtion johdosta.

* *

Yksi merkittävimmistä brasilialaisen elokuvan ohjaajanimistä on Rogério Sganzerla (1946–2004), jonka teokset lasketaan yleensä osaksi cinema marginalia. Copacabana mon amour (1970) on yksi Sganzerlan tärkeimmistä elokuvista.

Teoksen nimi viittaa ironisesti Ranskan uuden aallon klassikkoon, Hiroshima mon amouriin (1959). Metaviittaukset ovat tyypillistä cinema marginalin estetiikkaa, joka oli inspiroitunut niin guerrilla-toiminnasta kuin tropicália-liikehdinnästä. Tropicáliassa länsimainen populaari yhdistetään brasilialaisuuteen, avantgarde populaariin. Euroopassa liikkeen saavutukset lienevät tutuimpia musiikin muodossa: Caetano Veloso, Gal Costa, Os Mutantes…

Copacabana on länsimaissa jonkinlainen Brasilian symboli, joka yhdistetään idyllisiin aurinkorantoihin ja Carmen Mirandan hedelmähattuihin. Tosiasiassa alue oli ainakin 1960-luvulla täynnä slummeja. Copacabana mon amour rikkoo kiiltokuvan radikaalisti, mistä kertoo jo paikan vertaaminen Hiroshimaan. Sganzerla kuvaa kamerallaan faveloiden ympäristöä suoraan.

Todellisuuden tallentamisesta huolimatta elokuva ei ole realistinen vaan pikemminkin hysteerinen. Sen juonessa, mitä sitä nyt on, tapahtuu seuraavaa: Prostituoitu Sônia Silk (Helena Ignez, aikakauden elokuvan ikoni) epäilee olevansa paholaisen riivaama. Tai näin ainakin naisen äiti (Laura Galano) on uskotellut. Silvian palvelijana työskentelevällä homoseksuaalilla veljellä Vidimarilla (Otoniel Serra) on pakkomielle työnantajastaan, jonka alusvaatteita hän haistelee.

Sisarukset vaeltavat kotikaupunkinsa kaduilla kohdaten muita marginaalisia tyyppejä, konnia ja prostituoituja, jotka lausuvat suorat sanansa ajan ilmapiiristä: ”Köyhyys on ällöttävää.” ”Älykkyys ei sovi brasilialaisille.” ”Poliisi estää Brasilian vajoamisen katastrofiin ja kommunismiin.”

Amerikkalaisilta merimiehiltä anellaan pilkallisesti edes yhtä pientä kolikkoa. Sukupuolirooleille ja jähmeille seksuaalisille suuntaumuksille irvaillaan siinä missä esivallan edessä nöyristeleville kansalaisille, jollaisia edustaa diktatuurin jämäkkyyttä ylistävä pikkunilkki. Silti kokonaiskuva ei ole vailla sympatiaa kaikille sen kuvaamille hahmoille.

* *

Copacabana mon amour on ehtaa cinema marginalin elokuvaa. Se hellii roskassa ryömimisen estetiikkaa jo ennen John Watersia ja muita yhdysvaltalaisia, transgressiivisia elokuvaradikaaleja. Elokuva sanoo hyvästit tiukasti käsikirjoitetulle juonelle ja on kiinnostuneempi kuvaamaan ympäristöään ja leikkimään elokuvan konventioilla.

Käsivaraa käytetään paljon, ympäristöt ovat autenttisia. Taustalla pauhaa jatkuvasti Gilberto Gilin, merkittävän tropicália-muusikon, säveltämä soundtrack. Roolihahmoinaan näyttelijät pyörivät kaduilla huutelemassa ja kommunikoimassa ohikulkijoiden kanssa. Todellisuuden ja fiktion välistä rajapintaa ei ole vain rikottu, se on likvidoitu siinä missä ehjä dramaturgiakin.

Kaiken huipuksi teos on kuvattu CinemaScopena, laajakuvatekniikalla, jota hyödynnettiin 1950–1960-lukujen klassisissa Hollywood-eepoksissa ja myöhemmin kungfu-elokuvissa. Tämäkin on cinema marginalian ironiaa: kurjuutta ja yhteiskunnan laitoja kuvataan pompöösillä ja jo vuonna 1970 vanhentuneella tekniikalla.

Kiitos diktatuurin rautanyrkin, elokuvaa ei voitu levittää kaupallisissa elokuvateattereissa ja sen esitykset pidettiin maan alla. Alkuperäinen negatiivi tuhoutui ajan saatossa, ja se on onnistuttu pelastamaan restauroimalla siitä säilyneet esityskopiot.

* *

Ennen pitkää kaikki päättyy. Diktatuuri voi olla näennäisesti vaikka kuinka vahva, mutta sen jäykkään rakenteeseen on piilotettu synnynnäisiä heikkouksia. Kun totalitaristinen valtio epäonnistuu taloudellisesti, kuten Brasiliassa viimein kävi, se romahtaa. Strukturalistinen talouspolitiikka epäonnistui ja lamautti maan rahatilanteen vuosiksi eteenpäin. Tilanne alkoi tasapainottua vasta 1990-luvun puolivälissä.

Loppua edesauttoi, että vastarinta-ajattelu oli onnistunut pysymään hengissä vaikeiden vuosikymmenien läpi. Kansalaismielenosoitukset kasvoivat niin valtaviksi, että armeijan oli kaikista kidutuksista, pamputuksista, vaientamisista ja ”katoamisista” huolimatta mahdotonta kontrolloida niitä.

Jos joku äärikonservatiivi luulee nyt puntit tutisten, että kunnollisen ja suoraselkäisen johtamisen aika päättyi johonkin kommunistiseen vallankumoukseen, ajatelkoon uudestaan. Ensimmäinen diktatuurin jälkeinen vasemmistolainen presidentti, Lula, valittiin vasta 2003. Brasilian sisäpolitiikka on pysynyt moninaisena ja sekavana vuosikymmenestä toiseen, mutta sentään demokratian henki on pysynyt elossa. Sotilasaikaa hallinnut äärioikeistolainen ARENA-puoluekin on kuollut ja kuopattu.

Kaikkien näiden vuosien lävitse Sganzerla työskenteli undergroundissa omilla ehdoillaan ja minimaalisilla budjeteilla. Vuonna 2003, vuotta ennen kuolemaansa, ohjaaja palkittiin suurimmalla Brasilian valtion kulttuurialan ihmiselle myöntämällä arvonosoituksella, Ordem do Mérito Culturalilla.

Mikko Lamberg

Copacabana mon amour on vaikeasti saatavilla, erityisesti englanninkielisillä teksteillä. Kotikäyttöön tarkoitetut julkaisut on myyty loppuun, mutta elokuvan voi katsoa Filmin-striimipalvelusta. Elokuvan pelastamisprosessille on olemassa oma nettisivunsa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua