Kuin kuvastimessa #11: Le ravissement de Frank N. Stein (1982)

Kuvat ovat kuvakaappauksia elokuvasta.

​

Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Le ravissement de Frank N. Stein. Sveitsi, 1982. Ohjaus ja käsikirjoitus: Georges Schwizgebel.

Mitä on kauhu? Onko se väkivaltaa, kuolemanpelkoa vai hirviöitä lymyilemässä nurkan takana? Kenties se piilee kehon rappeutumisessa tai hiljaisten öiden yksinäisyydessä. Joillekin kauhu on toisten ihmisten tuijotuksessa, toisille hylätyksi tulemisen tunteissa. Ehkä mieltä varjostavat sodan ja tyhjän päälle putoamisen uhkakuvat tai pelko hulluksi tulemisesta.

Kaikilla meillä on asioita, joita pelkäämme maailmassa eniten, pois lukien ne poikkeusyksilöt, jotka eivät pelkää mitään. Yksi kauhun lamaannuttavimmista muodoista on kontrollin puute ja siitä seuraava karmeuksien odotus. Tapahtumat etenevät ympärillä vääjäämättömästi, eikä ihminen kykene pysäyttämään niitä, ei vaikka olisi itse syypää tapahtumiin.

Frankensteinin hirviön tarina ei ole esimerkki tällaisesta kauhusta. Mary Shelleyn vuonna 1818 ilmestynyt romaani on goottilaisen ja viipyilevän kauhun perinteen merkkipaalu. Kuolema ja kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuus ovat tohtori Frankensteinin ja hänen luomuksensa kertomuksen ytimessä. Tärkeä rooli on myös hirviön mielipuolisella yksinäisyydellä maailman välinpitämättömyyden edessä. Suurin osa kertomuksen elokuvallisista sovituksista noudattaa samaa perinnettä kuuliaisesti.

* *

Sveitsiläinen Georges Schwizgebel (s. 1944) on tehnyt vuosikymmenien ajan visuaalisesti poikkeuksellisia animaatiolyhytelokuvia. Schwizgebelin akryylimaalaustekniikkaan pohjautuva tyyli on pyörryttävä. Hänen teoksensa ovat visuaalisia pelejä, joissa näkökulmat, maisemat ja henkilöt muokkautuvat alati toisenlaisiksi ja tarjoavat yllättäviä, vain animaatiossa mahdollisia visioita.

Teoksessaan Le ravissement de Frank N. Stein (1982) Schwizgebel on ottanut Frankensteinin hirviön perusmuodon, riisunut siitä goottilaisuuden ja hyödyntää pikemminkin vastasyntyneen olennon avuttomuuden ja vierauden tunteita herättääkseen kauhua. Kauhun ulottuvuus on aivan toisenlainen kuin tarinan yhteydessä on totuttu näkemään.

Lyhytanimaatio on kuvattu hirviön silmien kautta. Näkökulmatekniikkaa on muutenkin hyödynnetty animaatioklassikoissa, esimerkiksi varhaisessa Mikki Hiiri -piirretyssä Lentohullu (1928) ja Osamu Tezukan teoksessa Jumping (1984). Yleensä näkökulmatekniikalla pyritään korostamaan animaation vauhtia ja lennokasta rytmiä.

Schwizgebel hyödyntää näkökulmaa toisella tavalla. Olemattomuudesta pimeyteen raahattu hirviö vaeltaa hitaasti ja vakaasti askeltaen tohtorin linnan loputtomalta tuntuvaa käytävää. Mahdottoman pitkässä jonossa toisiaan seuraavien, lähes identtisten huoneiden varrelle ilmestyy uusia objekteja horisontin pimeydestä ja hirviön näkökentän sivulaidoille. Olento ikään kuin oppii hahmottamaan matkallaan maailmaa yhä yksityiskohtaisemmin ja abstraktimmin.

* *

Kubistiset muodot alkavat muuntautua tunnistettaviksi olennoiksi, jotka alkavat lähestyä hirviötä ja samalla katsojaa vääjäämättä. Karmeus syntyy asetelman mahdottomuudesta, epäystävällisten kasvojen virrasta ja kontrollin puutteesta. Katsoja tuntee, että hänen ja hirviön selän taakse jää lukuisia uhkia, jotka saapuvat näkökenttään yksi kerrallaan ja jäävät kohtaamatta. Jos jokin tuntuu vielä uhkaavammalta kuin kohti kasvoja osoittava pistooli, se on sama pistooli osoittamassa suoraan selkään.

Elokuva hyödyntää myös liminaalitiloihin liitettyjä kauhun tunteita. Liminaalitiloilla tarkoitetaan erityisesti internetissä huomiota saanutta teoriaa fyysisistä tiloista, joilla ei ole muuta merkitystä kuin olla ”välitiloina” toisten, merkityksellisempien tilojen välissä: yleisiä vessoja, hotellien käytäviä, tyhjiä varastorakennuksia ja luokkahuoneita. Siis tiloja, joissa ei tyhjänä tunnu ihmisyyden kosketusta, vaikka ihmiset käyttävät niitä jatkuvasti.

Liminaalitilojen karmeus on niiden merkitystyhjyydessä ja riippuvuussuhteessa muihin tiloihin. Välitilojen perusmuoto on autius ja epäkutsuvuus. Linna, jossa hirviö vaeltaa, on tällainen liminaalitila, kuin unohdetusta René Magritten maalauksesta, jossa samankokoiset huoneet ilman inhimillisyyttä seuraavat jonossa toisiaan. Michael Horovitzin ja Rainer Boeschin piinaava syntetisaattorimusiikki säestää.

Mutta mitä hirviö näiltä käytäviltä etsii? Se selviää vasta teoksen lopussa, jossa Frankensteinin hirviön tematiikka yhdistyy viimein elokuvallisiin edeltäjiin, erityisesti 1930-luvun klassisiin Universal-yhtiön filmeihin, joita tähditti Boris Karloff. Samalla Schwizgebel kohottaa teoksen kommentiksi ihmisen halusta todistaa valkokankaalta karmeuksia ja epätoivoa, joille ei ole sijaa normaalissa arjessa, sen ajallisissa liminaalitiloissa.

Lopuksi kerrottakoon triviana, että elokuvasta otettu kuvakaappaus löytyy Oneohtrix Point Never -konemusiikkimaestron R Plus Seven -albumin (2013) kannesta.

Mikko Lamberg

Elokuva on katsottavissa YouTubessa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua