Sonja Halla-aho löysi Piafin unelmaroolista myös itseään: ”Elämän painon tunteminen on arvokasta”

Sonja Halla-aho. Kuva: Kaspar Dalkarl

Kenen lauluja laulan – nuoret suomalaiset oopperan ja musiikkiteatterintekijät näyttämöllä

Tässä juttusarjassa kulttuuritoimittaja-ohjaaja Anne Välinoro kertoo Kulttuuritoimituksen lukijoille laulajista, ohjaajista ja säveltäjistä, joiden taidoilla ja intohimolla oopperaa ja musikaaleja tehdään. Sarjan jutut julkaistaan heinäkuun ja joulukuun 2025 välillä. Anne Välinoro kirjoittaa Kenen lauluja laulan -sarjaa Alfred Kordelinin säätiön työskentelyapurahalla. Lue kaikki juttusarjan artikkelit täältä.

* *

Anne Välinoro, teksti

Sonja Halla-ahoa vetää puoleensa sama, mikä Édith Giovanna Gassioneakin teininä. Ilmassa kieppuminen oli myös Pariisin kaduilla esiintyneelle Édithin isälle, sirkustaiteilija Louis Gassionelle tärkeää ja niin Édith liittyi 14-vuotiaana isänsä katuakrobaattien joukkoon.

Kesäisin Sonja treenaa ilmatrapetsilla melkein päivittäin.

Hoikka kuin pajunvitsa, sitä Sonja Halla-aho on. Sellaisena myös Édith Piaf muistetaan. Vaasan kaupunginteatterin Piaf-esityksen (lue arvio) vedoissa nimiroolin esittäjä on lähes koko ajan lavalla, liikkuu paljon ja laulaa. Stressitasot ovat tapissa.

Kahden esityksen päivä on jo selkeästi urheilusuoritus.

– En pystyisi vetämään tuota syömättä kunnolla, toki muistaen oman refluksiherkkyyden. Närästäminen on mulle uusi ammattitauti ja tuntuu vaivaavan heitä, jotka laulavat paljon ja joutuvat kontrolloimaan palleaansa, Halla-aho avaa musikaalinäyttelijän salattua puolta.

Ensimmäinen iso päärooli on asettunut syvälle kehoon ja mieleen.

– Jos en ole siinä läsnä, siitä katoaa se kaikki, mikä Édithin taiteesta teki mielestäni niin vaikuttavaa, hän sanoo.

Lokakuisena perjantaina täysi katsomo nousi taputtamaan seisten, ja niin se on tehnyt muissakin Piaf-esityksissä. Halla-aholle kokemus on uusi ja hämmentävä. Standing ovation on katsojien suurin suora palkinto esiintyjille.

Kun kysyn, taputtaako yleisö edesmenneelle Piafille vai Sonja Halla-aholle, Sonja liikuttuu, eikä ainoaa kertaa haastattelun aikana.

– Tosi kaunis ajatus. Se kertoo, että olen jotenkin onnistunut Édithin ja hänen taiteensa esille tuomisessa.

– Viimeistä biisiä laulaessani käännän loppukuvassa kasvoni poispäin, jotta Édith korostuisi, enkä minä näyttelijänä. Tällaisiakin näyttelijä miettii, mistä yleisö ei tiedä mitään, Sonja naurahtaa.

Édithin rooli on naisnäyttelijälle once in lifetime -työ. Sonja saa tehdä sen 32-vuotiaana. Jo teini-ikäisenä Édith Piaf -näytelmän nähtyään hän halusi tehdä roolin.

– Roolista kuultuani ajattelin hieman kohtalonuskoisena vain, että okei, se tuli jo nyt. Nautin joka hetkestä ja teen sen niin pieteetillä kun vaan voin.

Teatterin tekemisessä yhdistyvät monet Sonja Halla-ahon elämän arvot. Piafin roolissa hän on saanut tutkia taiteen olemusta ja sitä, mikä teoksessa tai taiteilijassa saa aikaan liikutuksen sukupolvesta toiseen.

Roolin rasitukset ja stressi ovat painaneet lopulta vaakakupissa vähemmän kuin työn kiinnostavuus.

– Harva rooli on äänellisesti näin haastava. Olen myös halunnut Piafin elämänvaiheiden kuuluvan hänen äänessään. Sitäkin mietti, kestääkö mun ääni. Ja sitten ajattelen: mä olen opiskellut, kyllä se kestää.

– On tosi harvinaista saada tehdä kokonaisvaltaisesti sitä mitä rakastaa. Nautin joka hetkestä.

Näyttelijäntyössä Sonja Halla-aho haluaa elvyttää kohtaamista, läsnäoloa, empatiaa ja tunteiden näyttämistä. Ne ovat hänelle tärkeitä arvoja. Kuva: Anne Välinoro

Kylmä vesi palauttaa

Teattereissa tehdään yleensä kuusipäiväistä viikkoa ja aikaa palautumiselle jää vähän. Nykyinen laitosteatteri on koneisto, josta pukataan syksyllä ulos uusi teatteriesitys harva se viikko. Sonjakin on mukana kahdessa musiikkijutussa yhtä aikaa, toinen, Ikuisesti nuori -musiikkikomedia tuli ensi-iltaan lokakuun lopussa.

Sonja palautuu käymällä meressä uimassa. Vaasan Avantopingviinit nollaa tehokkaasti mielen. Kotiin mennessään hän säätää valaistuksen hämäräksi, että keho alkaa rauhoittua.

– Ei mulle oikeastaan jää Piafista päälle mitään tuskia tai muita voimakkaita tunteita. Äänen palautuminen on tärkeämpää. Höyryhengitykseen tarkoitettu laite hoitaa tehokkaasti äänihuulia ja eniten aikaa menee äänen lämmitykseen. Kahden esityksen päivänä teen kaksitoistatuntisen päivän, jonka kaikista tunneista ei makseta – niitä harjoitellaan omaan piikkiin.

Ja näin se menee: klo 10.30 omat seitsemän minuutin tabata-treenit kehon lämmittämiseksi, sitten puherekisterin avaus omalla treenillään, sitten laulurekisterin avaus, tietyt laulut läpi ja vielä maski.

Puoli tuntia ennen esitystä tehdään soundcheck ja yhteiset äänenavaukset. Esitykseen johdattaa keskittynyt odottelu tuolilla esiripun takana.

– Joo, kyllä mulle saa silloin jutella. Näyttelijäntyö on kuitenkin yhteisöllistä toimintaa.

Kahden esityksen päivänä hän ehtii kävellä hetkeksi ulos Piafista. Maskit ja vaatteet pois, hetki palauttelua ja ateria. Ja taas onkin aika mennä maskiin ja pukeutua rooliasuun.

– Taukokaan ei ole tauko, vaan siinä miettii, pitäisikö lämmitellä uudestaan.

Ohjaaja Maiju Sallaksen kanssa työ Piafissa lähti jouhevasti käyntiin. Ohjaaja tiesi, mitä halusi.

– Ensimmäinen ajatukseni oli, että ymmärrän mitä hän tarkoittaa. Johtuneeko siitä, että hän on myös opiskellut teatteria ulkomailla. Ensimmäistä kertaa tekstin läpi luettuamme hän kertoi, mitkä asiat hän halusi nostaa missäkin kohtauksessa.

– Se on myös oma tapani työskennellä. Käyn näyttelijänä tekstiä samalla tavalla läpi.

Ohjaaja myös sekoitteli pakkaa loppuun asti.

– Se teki mulle vaan kotoisan olon. Ei se stressannut, koska jo Petroskoissa opettajat toimivat samoin.

Maiju Sallas halusi, että esityksessä olisi mukana Piafin koko elämänkaari ja että Piafin hersyvyys ja elämänilo näkyisivät kirkkaana.

– Itselleni on tärkeää rakentaa selkeä sisäinen runko siitä, mitä teen lavalla. Olen rakentanut sinne itselleni vahvoja fyysisiä kuvia, jotka sitovat minut jonnekin tunneaffektiini. Niin tietty tulkintaan liittyvä asia syntyy illasta toiseen.

Kun Sonja makaa Mon Dieu -kappaleessa sängyllään ja puristaa tyynyä, se kätkee myös Sonjan oman muiston. Sen kautta kohtausta voi toistaa esityksissä vahvana joka kerta.

Piaf on naisnäyttelijälle unelmarooli. Sonja Halla-aho tekee Édithinsä Vaasan kaupunginteatterissa. Kuva: Kaspar Dalkarl

Miltä Piaf kuulostaa?

Kun Piaf-näytelmä kertoo kerran eläneestä maailmankuulusta laulajasta ja siinä lauletaan hänen tunnetuksi tekemiään lauluja, pitäisikö roolintekijän kuulostaa Piafilta?

Édith Piaf lauloi melko matalalta, Sonja Halla-ahon ääniala on korkea koloratuurisopraano, mutta hän pystyy laulamaan ilmeikkäästi myös matalalta.

Jo alussa Sonja ja musiikin sovituksesta vastaava kapellimestari Sauli Perälä päätyivät siihen, että Sonjan laulamat kappaleet sovitetaan sille korkeudelle kuin tälle on mukavinta ja kestävää laulaa.

– Halusin myös, että jotkut kappaleet jätetään alas, että voin tuoda enemmän matalaa piafmaisuutta esiin. Näin on vaikkapa Klovni-kappaleessa.

Piafin äänessä kuului hänen elämänsä. Samaa on Sonja kokenut oman äänensä suhteen.

Mukavuusalueeltaan laulaessaan hänen äänensä soi parhaiten ja hän pystyy välittämään aidosti omaa tulkintaansa. Piafia imitoimalla olisi menty harhaan.

– Silloin siitä olisi kadonnut jotakin.

Piaf-musikaali on ollut merkittävä paitsi Sonja-Halla-aholle, myös koko Vaasan kaupunginteatterille. Sen myötä vajaat katsomot ovat taas täyttyneet ja koronavuosien pelottamat katsojat palanneet.

Alajärveltä, reilun sadan kilometrin päässä Vaasasta kotoisin oleva päänäyttelijä on kiinnostanut varsinkin pohjalaista yleisöä. Sonja itse tosin tuntee enemmän tamperelainen asuttuaan Tampereella suuren osan aikuisuudestaan.

Tampereella hän teki rooleja Ylioppilasteatterissa, vieraili ammattiteattereissa ja teki omia tuotantoja. Samalla aukesivat mahdollisuudet elokuva- ja tv-rooleihin.

Haaveena onkin jonakin päivänä palata Tampereelle ja sen näyttämöille. Pispalassa on edelleen koti.

Tampereesta on tullut Sonja Halla-aholle kotikaupunki aikuisiällä. Koti on yhä Pispalassa. Tampereella olisi antoisaa tehdä teatterityötä taas jonakin päivänä. Kuva: Anne Välinoro

Turvapaikka taiteessa

Édith Piafin elämä kantoi 47-vuotiaaksi asti. Taiteilija kuoli maksasyöpään Cannesissa. Piaf käytti reippaasti alkoholia ja sai morfiinia auto-onnettomuudesta aiheutuviin kipuihinsa.

Morfiinista tuli hänelle myös riippuvuus. Loppuvuosina elämään astui valo parikymmentä vuotta Piafia nuoremman kreikkalaisen, kampaaja Théo Sarapon hahmossa.

– Piafin valtava elämänilo on tehnyt minuun suuren vaikutuksen.

– Ymmärrän hyvin Piafia hänen kipukohdissaan ja tragedioissaan. Elämän painon tunteminen on arvokas osa elossa olon kokemusta.

Piafin elämän suurin suru oli rakastettu Marcel Cerdanin kuolema lento-onnettomuudessa, mutta Piaf oli itse usein myös jättäjä.

Piaf oli myös taikauskoinen. Hän koetti ottaa yhteyttä Marceliin tämän kuoleman jälkeen spiritismissä käytetyllä ouija-laudalla. Èdithin ystävä, sisarpuoli ja muistelmateoksen kirjoittaja Simone Berteaut kertoi myöhemmin, että hän ohjaili kirjaimista muodostumaan sanoja pitääkseen Édithin järjissään.

Samalla laudalla Èdith halusi myös säveltää laulun yhdessä Marcelin kanssa. Sellainenkin syntyi.

Éditillä oli myös vahva usko Jumalaan, Mon Dieuun. Taide piti hänet kuitenkin vankimmin pystyssä, laulaminen ja ainutlaatuinen ääni.

Sonja Halla-aho tuntee kuten Édith taiteessaan olevansa nyt turvassa. Ensimmäiselle kiinnitykselleen Vaasan kaupunginteatteriin hän pääsi syksyllä 2023.

– Pitkästä aikaa sitten lapsuusvuosien tuntuu, että on jokin vakaus. Teatteritaide ja taide ylipäätään on minulle turvapaikka.

Laulutarjous Pariisissa

Kun Sonja Halla-aho sai kuulla viime keväänä päässeensä Piafin päärooliin, hän lähti heinäkuussa käymään Pariisissa. Reilaamiseen ehdottomaksi pysähdyspaikaksi valikoitui kumppanin kanssa neljäksi päiväksi Pariisi. Siellä hän ei ollut koskaan käynyt.

Totta kai hän halusi tietää, minkälaisia Édithin, katutaiteilijan, kadut oikein ovat. Puhelimeen löytyi ladattava sovellus, joka kertoi taiteilijan elämän tärkeät paikat syntymästä haudalle, chanson-klubit, Olympia-teatterin, Gerny-klubin ja Pére-Lachaisen hautausmaan. Päivät kuluivat kävellessä Bellevillestä Pigalleen.

Sonja vei kukkia Édithin haudalle ja sanoi: Kiitos ja anteeksi.

Pariisin matkalla hän oli myös vähällä päästä esiintymään.

Erään Bellevillen klubin edustalla sormi tökkäsi otsikkoon ”Édith Piaf -chanson-iltamat”. Sehän oli tänään! Täpötäydellä klubilla lipunmyyjä katsoi outoa naista silmät selällään ja istutti tämän ulos.

Sonja tilasi vain kahvin, kun muut söivät monen ruokalajin illallistaan. Laulajan ääni kuului hyvin astioiden kilinän ja metelin yli, vaikka estradilla oli taiteilija vailla mikrofonia. Ja hänen äänensä kuulosti aivan Piafilta.

Tarjoilija pysähtyi Sonjan pöydän ääreen ja kysyi: haluaisitko laulaa?

Olihan hän aloittanut jo keväällä Piaf-kappaleiden harjoittelun. Mutta noiden pää räjähtäisi, jos outo nainen menisi nyt estradille ja kajauttaisi kummalla kielellä Non, je ne regrette rien -laulun.

Hetken mahtavuutta perääntyminen ei silti haalistanut. Sonja sai kokea pienen pätkän sitä matkaa, mitä Édith oli katulaulajana kulkenut.

Sonja Halla-aho on Vaasan kaupunginteatterissa mukana myös Ikuisesti nuori -musiikkikomediassa. Kuva: Kaspar Dalkarl

Petroskoihin? Miksikäs ei

Viimeisimmässä työssä, Ikuisesti nuori -musiikkikomediassa näyttelijät esittävät itseään vanhoina, laulavat ja soittavat erilaisia soittimia. Sonja on nauttinut hupailun tekemisestä. Hän saa soitella siinä saksofonia ja bassoa, sillä niitäkin hän osaa teatterin tarpeisiin.

– Olen aina ollut kiinnostunut kaikenlaisista soittimista ja niitä löytyy kotoa monta. Kun käsikirjoituksessa mainittiin, että roolihenkilöni soittaa saksofonia, niin minähän sitten soitan.

– Olen aina hullaantunut uusien asioiden opettelusta. Mulla on monia sellaisia taitoja, jotka saattaa yllättää, osaan esimerkiksi jongleerata hyvin ja ilma-akrobatia on intohimoni.

Venäjän kieli sujuu myös, koska hän kävi teatterikoulunsa 2018–2022 Petroskoin valtionkonservatoriossa ja suoritti siellä teatteri- ja elokuvanäyttelijän tutkinnon.

Venäläinen näyttelijäkoulutus alkoi kiinnostaa, kun hän pääsi apurahalla poikkeamaan Saratovissa kuukauden kestäneellä Meyerholdin biomekaniikkaan perustuvalla näyttelijäntyön kurssilla. Se oli hurja testi sinnikkyydelle ja taidoille. Joka päivä joku karsittiin pois, mutta Sonja oli päättänyt vetää kurssin loppuun. Mitä enemmän vaadittiin, sitä enemmän hän nautti.

Teatterikorkeakouluun monta kertaa yritettyään hän turhautui. Koulutus Venäjällä alkoi oikeasti kiinnostaa.

Petroskoin koulu tuntui hyvältä vaihtoehdolta, koska siellä opinnot olivat osittain suomenkielisiä ja kaupungissa oli vahva historian tuntu. Alueella asuu karjalankielisiä, mutta myös Suomesta Venäjälle ja Neuvostoliittoon 1900-luvun alussa lähteneiden suomalaisten jälkeläisiä. Teatterityö edellyttää suomen kielen taitoa myös venäläisiltä näyttelijöiltä ja opiskelijoilta.

Kansalliseen teatteriin haluttiin suomalaisia, jotta suomen kielen taso siellä nousisi.

Suomalaisten kohtalot näkyivät Karjalan kansallisen teatterin seinillä myös Stalinin puhdistuksissa kuolleiden näyttelijöiden valokuvina.

– Niitä katsellessa ja yli kahdeksankymppisten suomensukuisten kanssa jutellessa tuli mieleen, että nyt olen kyllä osallisena todella koskettavassa historian kerroksessa, Sonja miettii.

KATSO VIDEO: Vaasan kaupunginteatterin näyttelijä Sonja Halla-aho kertoo työstään ja näyttelijöopinnoistaan Petroskoissa

* *

Sota alkoi kesken opintojen

Helmikuun 24. päivä 2022 muutti kaiken. Sonjalla oli Petroskoissa teatteriopintoja jäljellä enää pari kuukautta, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Jo joululomalla 2021 hän oli kiinnittänyt huomiota suomalaisten uutisten välittämiin Yhdysvaltain tiedustelutietoihin, että venäläiset ovat siirtäneet tankkeja Ukrainan rajalle. Voisiko hän enää palata Petroskoihin?

Suomen Venäjän suurlähetystö ei nähnyt paluulle mitään estettä. Aamukahvilla 24.2.2022 radiouutiset kertoivat kuristavan tiedon. Venäjä on tehnyt siirron.

Suomalaiset teatteriopiskelijat lähtivät tunneille olettaen, että näin merkittävästä asiasta koulussa keskustellaan. Vakavat opiskelijat asettuivat tiukkaan puoliympyrään opettajan eteen ja odottivat vastausta, kun opettaja kuittasikin hämmennyksen tokaisemalla, että ”tämän olisi pitänyt tapahtua jo kahdeksan vuotta sitten, tämä on ohi parissa päivässä”.

Suomesta kerrotut tiedot ja venäläisen yhteiskunnan asenne hyökkäykseen löivät rajusti vastakkain. Sonjalle osui samalle aamulle oma miekkailudemo ja aaria Don Juan -oopperasta. Sen hetken hyytävyyden ja absurdiuden hän muistaa ikuisesti.

Muisto on ruokkinut tunnerekisteriä vielä Piafia tehdessäkin.

Suomen Venäjän lähetystö alkoi pian patistella suomalaisia pois maasta.

Mitä pitäisi ajatella, kun välillä helvetiltä tuntunutta koulua on käyty jo neljä vuotta ja nyt, kahta kuukautta ennen valmistumista pitäisikin jättää kaikki kesken? Ja miten esittää lopputyönsä maassa, jonka kanssa Suomi on katkaissut diplomaattisuhteet?

– Jos olisin opettajista aistinut, että pyrimme taiteella pitämään hengissä jotakin sellaista mikä kuolee tässä hetkessä muuten, olisin saattanut jäädä, mutta sellaista ei ollut. Lähtö oli poliittinen ja moraalinen kannanotto. En voinut oikeuttaa itseäni tekemään taidetta sellaisessa tilanteessa. Se tuntui pinnalliselta ja irvokkaalta.

Neljä vuotta Venäjällä olivat näyttäneet Sonjalle maan tyystin erilaiset kahdet kasvot. Synkkää oli se, miten hallinto kohteli kansaansa kuin biomassaa. Toiset kasvot todistivat kulttuurin rikkaudesta.

Sonjan silmiin nousevat kyyneleet hetkestä, jolloin hän päätti oikeasti lähteä.

– Kun Venäjä väitti, että siellä oli ydinaseet asetettu korkeimpaan hälytystilaan, aloin miettiä haluanko kuolla siellä vai rakkaitteni luona.

Tunne konkretisoitui ystävien luona teellä. Hän söi venäläisiä rahkapannukakkuja ja mietti, miten kohtauksessa oli sama konkreettisen vaaran tunnelma kuin Don’t Look Up -elokuvassa, jossa aterialla olevat ihmiset odottavat maankamaralle meteoriittia minä hetkenä hyvänsä.

– Se vain ei tuntunut yhtään mahdottomalta, että venäläiset käyttäisivät ydinasetta ja tekisivät koko maailmaa järisyttävän teon.

Osa opettajista ei halunnut enää opettaa lähtöpäätöksen tehneitä ulkomaalaisia. Mutta oli heitäkin, joille tilanne oli yhtä ristiriitainen kuin oppilaille. Yksi opettajista halusi hänkin lähteä, mutta kollegat hiljensivät hänet.

Osan näyttelijäntyön kokeista Sonja suoritti ennätystahtia viikon aikana. Opinnäytetyönsä hän kirjoitti valmiiksi Suomessa ja opponointi käytiin Zoomin välityksellä venäläisten opettajien kanssa.

Suomessa Teatterikorkeakoulu auttoi avaamalla joitakin kursseja Petroskoista tulleille, jotta nämä saisivat vaadittavat opintopisteet.

Lopulta kesällä 2022 Sonjalla oli kädessään teatteritaiteen maisterin tutkintotodistus.

Sillä ja kokemuksella löytyi töitä vuoden päästä Vaasan kaupunginteatterissa. Väliajan hän toimi freelancerina ja opiskeli nykydramaturgiaa ja taiteellista ajattelua Taideyliopistossa. Toimittaja-juontajan pesti Järviradioon järjestyi Työvoimatoimiston kautta.

– Se oli leppoisaa hommaa, sain kuunnella ihania vanhoja biisejä ja jututtaa ihmisiä, Sonja muistelee.

Sonja Halla-aho teki viime kesänä matkan Pariisiin Piafin kaduille. Kuva: Anne Välinoro

Kiitokset kiellettyjä

Venäjältä jäi käteen paitsi tutkintotodistus ja hämmennys, myös huikea määrä erilaisia kokemuksia ja ystävyyksiä, stanislavskilainen näyttelijäntyön koulutus, parantunut venäjän taito ja vahva musiikillinen osaaminen. Laulutunteja oli kahdesti viikossa ja viimeisenä vuonna konservatoriossa painotettiin klassista laulua.

Konservatiivinen opetustapa ei sisältänyt juuri kiitoksia. Jos näyte meni hyvin, se oli sillä selvä. Virheitä poimittiin kyllä tikun nokkaan.

– Itselleni se oli hyväksi. Kun siihen asti olin joutunut oppimaan ammatin työn kautta, pidin siitä, että sain heittäytyä täysin vain opiskelemaan ja tutkimaan kellon ympäri kuusi päivää viikossa.

– Sain mitä kaipasin. Minua on aina kiinnostanut näyttelijäntyö taiteena ja koin, että Venäjällä näyttelijäntaide oli kulttuurisestikin suuressa arvossa.

Petroskoin konservatoriossa Stanislavskin systeemistä puhutaan tieteenä ja sen tutkimiseen suhtaudutaan samalla pieteetillä. Systeemin syvällinen omaksuminen mahdollistaa myös sen kyseenalaistamisen ja kehittämisen.

Sonja käsitteli omassa opinnäytetyössään roolin ja roolihahmon luonteenomaisuuden rakentamista Stanislavskin systeemissä ja niiden soveltamista nykytaiteen kontekstissa.

– Näitä oppeja olen käyttänyt myös Piafin roolin rakentamisessa. Olen tosi kiitollinen että minulla on Stanislavskin työkalupakki vahvana pohjana ja sen rinnalla voin soveltaa kaikesta muusta oppimastani. Kyllähän systeemin ydintä on se, miten näyttelijä pääsee kiinni syvälle roolihahmon elämään ja taide pannaan oman egon edelle. Mitä itsestäni lainaan roolihahmoksi kutsutulle muodolle, jotta se on elossa, mutta samalla joku toinen?

Halla-aho koki, että Venäjällä näyttelijäntaide oli kulttuurisestikin suuressa arvossa. Kuva: Anne Välinoro

Noita neuvoi tien

Sonja Halla-aholla on kokemusta myös elokuva- ja televisiotuotannoista. Viimeksi hänet on nähty valkokankaalla patruunatehtaan räjähdyksestä kertovan Lapua 1976 -elokuvan Ullana ja monissa Onneli ja Anneli -elokuvissa.

Elokuvatöiden alkupäähän sijoittuvassa Tulen morsian -elokuvassa (2016) Sonja näytteli päähenkilön, noituudesta syytetyn Annan Lovisa-ystävää. Elokuva tapahtuu Ahvenanmaalla.

Ennen kuin Sonja sai roolin sattui kohtaus, jossa noita puuttui peliin. Sonja oli eräiden ensi-iltajuhlien jälkeen tamperelaisessa klassikossa Mallashovissa jatkoilla, kun pieni punatukkainen nainen pyysi pöytäänsä ja alkoi kertoa Sonjalle, miten kannattaa toimia.

Sonja oli kyllä oikealla tiellä eikä nyt kannattanut luovuttaa. Sonja sai myös tukeutua naiseen koska vain apua tarvitessaan. Lähtiessä nainen antoi Sonjalle kiven, tietysti maailman vanhimmasta kallioperästä, noitui sen ja sanoi sen tuovan onnea kantajalleen ja kertoi kuin ohimennen oman tiensä noidaksi.

Parin päivän päästä syntymäpäivänään Sonja sai puhelun roolittaja Minna Sorvojalta, joka tarjosi roolia Ahvenanmaalla ja Latviassa kuvattavaan noitavainoista kertovaan elokuvaan.

– Se oli kyllä erikoinen sattuma. Ehkä minua yhdistää Piafiin sekin, että haluan uskoa pieniin ihmeisiin ja taikaan. Parasta oli tietysti saada ohjaaja Saara Cantellilta oppia kameran edessä näyttelemiseen.

Lapua 1976 -elokuvassa Sonja pääsi olemaan aidosti eteläpohjalainen ja käyttämään omaa murrettaan.

Mitä pikkukaupunki Alajärvi antoi eväiksi näyttelijäntyöhön?

– Lapsena se kehitti kyllä mielikuvitusta, kun siellä ei ollut oikein mitään tekemistä. Kirjoittelin ja ohjasin omia esityksiä, joita vanhemmat jaksoivat tulla katsomaan huoneeseeni. Pienessä kaupungissa oli tilaa olla luova lapsi. Näytteleminen oli mun leikkiä. Koulussa opettaja sitten antoi tehdä perjantaina omia esityksiä, mikä oli hirveän kivaa.

– Lapsena en tiennyt, että teatteri tarjoaa töitä ja ammatteja enkä vielä lukiossa tajunnut, mikä on monologi, kun sellaista vaadittiin teatterikoulun pääsykokeissa.

Alajärvellä oli kyllä Muksuteatteri, mutta sinne hän ei osannut lapsena hakeutua. Nuorisoteatterinäytelmän roolia hän pääsi paikkaamaan, ”koska Sonjahan on hyvä”. Nuorisoteatteriin hän alkoi myös kirjoitella.

Sonja oli luokan priimus lukiossa, 9,8-keskiarvolla. Sillä hän olisi voinut hakeutua minne vain, mutta paperit lähtivät vain Teatterikorkeakouluun.

Sinne hän ei päässyt. Piti löytää toinen tie näyttelijäksi. Viimeiset kymmenen vuotta ovat tarjonneet ammattilaiselle töitä kameran edestä parrasvaloihin.

LUE MYÖS: Piafia ei voi unelmaroolissa vain jäljitellä – arviossa Vaasan kaupunginteatterin ensi-iltanäytelmä

#kordelininsäätiö #kordelininsäätiöntuella

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua