Ryhmäteatterin uusi johtaja Riikka Oksanen purkaa seuraavaksi runoilija Pentti Saarikosken myytin näyttämölle

Riikka Oksanen Kuva: Anne Välinoro

Kenen lauluja laulan – nuoret suomalaiset oopperan ja musiikkiteatterin tekijät näyttämöllä

Tässä juttusarjassa kulttuuritoimittaja-ohjaaja Anne Välinoro kertoo Kulttuuritoimituksen lukijoille laulajista, ohjaajista ja säveltäjistä, joiden taidoilla ja intohimolla oopperaa ja musikaaleja tehdään. Sarjan jutut julkaistaan heinäkuun ja joulukuun 2025 välillä. Anne Välinoro kirjoittaa Kenen lauluja laulan -sarjaa Alfred Kordelinin säätiön työskentelyapurahalla. Lue kaikki juttusarjan artikkelit täältä.

* *

Anne Välinoro, teksti

Riikka Oksanen on uuden kotimaisen draaman taitaja, jonka ohjauksissa musiikki ja äänimaailma ovat omassa roolissaan, eivätkä vain tunnelman luojina.

Oksanen palkittiin elokuussa Vuoden musiikkiteatterintekijä 2025 -tunnustuksella ohjauksestaan ja esitysdramaturgiastaan Espoon teatterin Minna Craucher -musikaalista. Monikasvoisen huijari-Craucherin roolia tulkitsivat useat näyttelijät ja kaikki olivat samaan aikaan myös taitavia muusikoita.

Oksasen näkemys suomalaisloikkareista kertovassa Elli Salon Muistopäivä-näytelmästä on vetänyt marraskuusta lähtien Kansallisteatterin pienen näyttämön täyteen ilta illan jälkeen. Vahva reaaliaikainen musisointi ja äänimaailma luovat oman hypnoottisen tasonsa Neuvostomaasta parempaa elämää odottavien raskaalle, työleirien ja pidätysten uuvuttamalle matkalle.

Helmikuussa Helsingin kaupunginteatterissa ensi-iltaan tullut, Tuomas Timosen Meri Valkaman romaanista dramatisoima Sinun, Margot -näytelmä oli myös vahva näyttö Oksasen pelkistämisen taidoista. Teos käsitteli luopumisen ja menettämisen tuntoja DDR:ssä lapsuutensa viettäneen aikuistuvan Viljan elämässä. Vilja ottaa selvää kuolleen kirjeenvaihtaja-isänsä salatusta maailmasta.

LUE LISÄÄ

• Teatterikesän esityskattila pistetiin tulille – Espoon Minna Craucher -musikaali kiteyttää teatterin perusolemuksen
• Kotiin ei päästy milloinkaan – arviossa Kansallisteatterin Muistopäivä
• Meri Valkaman romaani saa arvoisensa tulkinnan – arviossa Helsingin kaupunginteatterin Sinun, Margot

* *

Tänä vuonna Oksanen on valmistautunut myös johtajan pestiinsä Helsingin Ryhmäteatterissa. Ohjat siirtyvät Oksaselle vuoden 2026 alussa Juha Kukkoselta.

Vuonna 1967 perustettu Helsingin Ryhmäteatteri on iässä, jossa sen maineen luoneet ovat jo eläköityneet.

– Ajatuksena on tuoda tänne uusia tekijöitä ja uudenlaista ajattelua. Tehdään tietysti mielettömän hienoja esityksiä. Haluan tänne monimutkaisia aiheita ja sellaisia ääniä, jotka jäävät muuten yhteiskunnallisessa keskustelussa sivuun, Oksanen lupaa.

– Kun ohjelmistovalinnat tehdään yhteisellä päätöksellä ja yhteisen ajattelun kautta, ne voivat nostaa esiin monia eri kokemuksia ja näkökulmia. Sen kautta aukeaa myös isompi potentiaali taiteelliseen ajatteluun.

Nyt tarvitaan keskustelua

Ryhmäteatterit ovat Oksasen mielestä perustavanlaatuinen vastavoima teatterikentällä. Ne ovat nopeita ja notkeita teattereita, koska niillä on yleensä vain yksi teos kaudessaan. Teosta ei tarvitse alkaa valmistaa vuotta aiemmin, kuten monissa teattereissa.

Se mahdollistaa myös nopean reagoinnin tähän aikaan ja prosessinomaiset esitykset.

– En voi sanoa juuri nyt mikä taiteellinen linjani on pitkällä tähtäimellä, koska en voi tietää, mitä maailmassa tulevaisuudessa tapahtuu. Haluan, että pystymme teatterina reagoimaan aikaan ja maailmassa tapahtuviin muutoksiin.

Mutta sen Oksanen on päättänyt, että Ryhmäteatteri tulee olemaan vahvasti myös taidekeskustelujen paikka.

– Taiteilijoiden tehtävä on raivata tilaa taiteesta käytävälle keskustelulle, koska muualla sen tilaa kavennetaan koko ajan. Kun taiteesta puhutaan, puhutaan myös maailmasta. Keskustelu saattaa avata näkökulmia, joita muuten ei syntyisi.

– Ohjausaiheeni olen yleensä koettanut valita niin, että niissä on jotakin itselleni monimutkaista.

Oksasen Kansallisteatteriin ohjaama Muistopäivä on tästä erinomainen esimerkki. Suomalaisloikkarien kohtaloita Neuvostoliitossa 1930-luvulla ei juuri ole nähty teatterin lavalla. Näytelmän teksti on tehty Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -tutkimushankkeen kanssa.

Kenellä on oikeus taiteilijuuteen?

Oksasen ensimmäinen ohjaus Ryhmäteatteriin ensi keväänä on The Poet of Finland, Aina Bergrothin kirjoittama, Tuula-Liina Variksen Kilpikonna ja olkimarsalkka -kirjaan perustuva näytelmä. Siinä mennään syihin, miksi feminismi ylipäätään on olemassa.

– Kun 1960- ja 1970–luvun hirveän tunkkaiseen ja sukupuolittuneeseen maailmaan yhdistetään Tuula-Liinan kirkas ajattelu ja oleminen, siitä syntyy jotakin sellaista, joka paljastaa jotain myös tästä ajasta, jota nyt elämme. Nyt on nähtävissä, miten tasa-arvon eteen otetuissa askeleissa tuleekin valtavia takapakkeja.

– The Poet of Finland -näytelmä näyttää, mikä naisen asema on ollut viinanhuuruisen runoilijasankarin rinnalla aikana, jolloin naista ei päästetty yksin edes kapakkaan.

Naisen asema on viidessä vuosikymmenessä parantunut, mutta toisaalta konservatiivisten arvojen nousu on nakertanut jo saavutettua edistystä. Edelleen käydään taistelua aborttioikeuksista ja oikeudesta omaan kehoon.

The Poet of Finland käsittelee myös taiteilijuutta sinänsä. Ketkä nostetaan taiteilijoiksi ja keillä on oikeus taiteilijuuteen? Oksasen mielestä taiteilijuus on edelleen voimakkaasti sukupuoleen sidottua.

– Näytelmässä on myös parisuhteeseen liittyviä asioita, joihin monet voivat samaistua. Tiiviissä suhteessa voi käydä niin, että sen toisen osapuolen identiteetti lakkaa kokonaan olemasta.

– Ja sitten on vielä erityisyksilön teema, joka näkyy tämän päivän yhteiskunnassa ja maailmanpolitiikassakin. Miten joillakin on lupa tehdä mitä vain ja miksi toiset ihmiset antavat sen tapahtua.

Niinpä. Maailmanpolitiikassakin on parhaillaan käynnissä yli-ikäisten valkoisten miesten keskinäinen vääntö, jossa he päättävät, miten historia jatkuu tästä eteenpäin.

Riikka Oksasen Espoon teatteriin ohjaaman Minna Craucher –musikaalin kaikki näyttelijät olivat myös suvereeneja muusikoita. Esitys pyöritti monikasvoisen Craucherin elämää livenä tuotetun äänimaailman ja Eeva Konnun sävelten varassa. Kuva: Darina Rodionova

Riikka Oksasen ura alkoi oikeastaan oopperasta ja vähän sattumalta. Teatterikorkeakoulussa musiikkiteatterikurssin vetäjä Markus Fagerudd kannusti Oksasen harjoittelemaan ja ohjaamaan oopperaan.

– Aloin ymmärtää sitä, miksi joku teos on läpisävelletty. Jos lähden harjoituksiin läpisävelletyn teoksen kanssa, 30 prosenttia työstäni on jo tehty, koska esityksen yksi tärkeimmistä asioista on tunnelma. Ja juuri musiikki luo sitä tunnelmaa. Ohjaajana pyrin rakentamaan vastavoimaa tuolle musiikille.

– Olen miettinyt musiikkia tosi paljon, koska olen myös joutunut opiskelemaan sitä paljon. En osannut lukea partituuria, kun menin oopperalle, nykyään selviän siitäkin.

Musiikki tuo happea ja vastaparin

Nykyään Oksanen miettii musiikin roolia heti lähtökuopissa uutta teosta ohjatessaan. Mikä rooli musiikilla esityksessä on ja mistä se kertoo?

Muistopäivä-näytelmää lukiessaan hän tajusi heti, että näytelmä tarvitsi vastavoiman.

– Jos en saisi näyttämötoteutukseen jotakin toista tasoa, esitystä olisi mahdotonta ottaa vastaan. Musiikki toisi siihen happea ja eri aikakauden. Musiikista tulikin tärkeä kontrapunkti näytelmän henkilöiden lineaariselle matkalle. Ilkka Tolosen ja Eva Louhivuoren elävänä lavalla toteuttamasta musiikista muodostui dramaturginen elementti.

The Poet of Finlandiin sellainen on tulossa musiikin kautta. Oopperalaulaja Johanna Isokoski esittää Pentti Saarekosken kaikkia muita naisia suuren runoilijan alkoholinhuuruisessa kulttuurikuplassa.

– Alkoi tuntua hyvältä idealta, että oopperalaulaja esittää korkeakulttuurin kehään kuuluvia Pentin muita naisia. Tuula-Liina Varishan tulee Pentin elämään ja puolisoksi kuplan ulkopuolelta. Näin naiset ovat konkreettisesti täysin eri maailmoista.

KATSO VIDEO: Riikka Oksanen kertoo tulevasta johtajanpestistä Ryhmäteatterissa.

* *

Oksaselle musiikki on niin vahva osa dramaturgiaa, että hän ajattelee musiikkia jopa ennen näyttämökuvaa.

– Musiikki ja äänimaailma ovat äärimmäisen tärkeitä tarinankerronnan välineitä. Musiikilla ei kuitenkaan kannata kertoa sitä, minkä tarina kertoo muuten. Musiikki tuo tekstille dialogiparin toteutukseen. Minna Craucherissa näyttelijät soittivat mitä vain ja olivat keitä vain, mikä oli kuin Craucherin oma, moneksi taipuva persoona. Kuka vaan voi olla mitä vaan, sehän oli tulkintamme ydinajatus.

”Mulla on itselläni vaikeuksia katsoa esityksiä, joissa musiikkia käytetään liikuttamaan tai muuten manipuloimaan tunteitani. Itse en ohjatessani pyri ohjailemaan katsojan tunnetta vaan pyrin rakentamaan mahdollisimman monta emotionaalista kerrosta esitykseen”, Riikka Oksanen sanoo. Kuva: Anne Välinoro

– En edes ajattele, mitä katsoja tuntee ja ajattelee jossakin kohdassa. Itselleni esityksen tunnetila syntyy siitä, miten jotkut asiat kerrostuvat.

– Muistopäivässä se tarkoittaa sitä, mitä valo, näyttämökuva, näyttelijät ja musiikki yhdessä saavat aikaan.

Kuka liikuttuu mistäkin

Riikka Oksasen on ylipäätään vaikea kuvitella, että katsoja liikuttuisi samoista asioista kuin hän. Mutta jos esityksessä on tarpeeksi sekä emotionaalisesti että älyllisesti oivallettavaa, se herättää kyllä joitain tunteita. Ja se on jo itsessään hienoa.

Mutta miten Muistopäivän poikkeuksellisen vahva sisäinen pulssi syntyi? Seitsemän hengen loikkarijoukko on koko ajan liikkeessä kohti tuntematonta, juna kolkkaa eteenpäin, kuulustelut toistuvat ja työleirien näännyttävät päivät seuraavat toisiaan.

– Teokseen ei ollut sävelletty mitään, kun harjoitukset alkoivat. Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen muusikkoina ja säveltäjinä kuuntelivat herkällä korvalla, mitä teksti kertoi ja samalla sävelsivät. Teoksen äänimaailma rakentui tosi orgaanisesti ohjauksen aikana. Etukäteen oli vain päätetty, että musiikki kulkee ohjauksen saumojen yli.

– Musiikki omalla tavallaan sitkostaa näiden seitsemän ihmisen kokemusta, joka tekstin tasolla koostuu pienistä paloista. Muusikot tekivät niin sanottuja pitkiä biisejä, jotka eivät varsinaisesti lopu mihinkään vaan alkavat pikku hiljaa hajota ja liudentua, Oksanen kertoo.

Biisin vaihtuminen toiseksi on tarkoituksella hieman epäselvä. Se on tärkeää emotionaalisen kokemuksen kuvaajana.

– Yleisesti ottaen kyseessähän on näiden ihmisten hapertuva tila täydellisen tietämättömyyden keskellä eikä musiikki saisi missään vaiheessa purkaa sitä tunnelmaa.

Missään vaiheessa musiikissakaan ei siis palata kotiin?

– Ei. Musiikki vain kaappaa uuteen tunnelmaan. Evan ja Ilkan kanssa musiikkia suunnitellessamme sovimme jo varhain, ettei tehdä tuon aikakauden, 1930-luvun musiikkia, vaan sellaista musiikkia, mitä Ilkka ja Eva tekisivät nyt levyn tehdessään.

– Sekin on hieno oivallus muusikoilta, että siinä on eri maista tulevia vaikutteita, koska tässä esityksessä väistämättä tulevat mieleen kaikki ne vastaavanlaiset tilanteet, mitä maailmalla nyt tapahtuu.

Musiikki ei saa paljastaa kohtaloa

Elli Salo on kirjoittanut Muistopäivä-näytelmätekstin yhteistyössä historian dosentin Aleksi Mainion johtaman Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -tutkimushankkeen kanssa. Teksti on Oksasen mielestä niin vahva ja selkeä, että se kestää ne abstraktiot, mitä siihen haettiin.

Muistopäivässä kuvitteelliset henkilöt lähtevät Tervasaaresta salakuljettajan veneellä kohti Suomenlahden etelärantaa ja Neuvostoliittoa paremman elämän toivossa 1930-luvun alussa, Suomen lamaa, nälkää, työttömyyttä ja ideologista ahtautta pakoon.

Muistopäivä-näytelmässä on miehensä perään lähtevä äiti tyttärineen, aatteeseen hurahtanut kommunisti siskonsa kanssa, punakaartilaisen leski ja veneellään bisnestä tekevä salakuljettaja apureineen. Kaikille tulee pitkä reissu parin vuoden toivotun työkomennuksen sijaan. Kuva: Janne Vasama

Muusikko-säveltäjät ovat koko ajan näkyvissä näyttämöllä. He korkeintaan vaihtavat paikkaa.

– Mun mieli hylki sitä, että olisi tehty ikään kuin upottavaa fiktiota. Muusikot ja heidän työskentelynsä näkyminen antaa lisäarvoa esityksen katsomiseen. Voit vaikka hetken katsoa sitä muusikkoa, jos tarvitset irtioton jutun katsomisesta.

– Kannustaisin ylipäätään siihen, että muusikoita pidettäisiin näkyvillä osana näyttämökuvaa eikä siellä iänikuisessa montussa, koska heidän läsnäolonsa rikastuttaa aina esityksen maailmaa – kyseessähän on kokonaistaideteos.

Jo Muistopäivä-näytelmän ohjaustyön alussa Oksanen keskusteli musiikintekijöiden kanssa siitä, ettei musiikin kautta syntyvässä tunnelmassa ennakoitaisi näiden surullisia kohtaloita Neuvostoliitossa. Kuva: Janne Vasama

Muistopäivä-näytelmän musiikki on pitkälti käsityönä tehtyä ja se rakentuu livetilanteessa lähes parillakymmenellä instrumentilla. Myös koneilta ajetaan luuppeja, joiden kanssa livemusisointi toimii.

Toimiva yksityiskohta on myös näyttämöllä olevien seinien liikuttelusta kuuluva voimakas jyrinä. Seinätkin on mikitetty ja ne ovat omia instrumenttejaan.

Valmiin oopperan ahtaat raamit

Musiikki on Riikka Oksasen korvissa aina kuulunut teatteriin.

Se on yksi tapa kertoa asioita. Työ oopperalla uran alkuvaiheessa myös pakotti tekemään paljon töitä sävellysten ymmärtämiseksi ja partituurin hahmottamiseksi.

– Kun jostain innostuu, haluaa tietää aiheesta lisää ja on valmis opiskelemaan sitä.

– Vaikka olen lapsesta saakka soittanut pianoa ja laulanut, minulla ei ole varsinaista klassisen musiikin koulutusta.

Oopperan ohjaaminen merkitsee moninkertaista työpanosta teatteriohjaukseen verrattuna. Tähän mennessä Oksanen on ohjannut kolme oopperaa.

Minkä oopperan nyt ohjaisit?

– Nautin eniten kantaesitysten tekemisestä. Haluan olla jo tekoprosessissa mukana siinä vaiheessa, kun teosta vasta kirjoitetaan ja sävelletään.

– Se on aika kapea se rako, mistä ohjaaja joutuu tulemaan sisään, kun on kyse valmiista teoksesta. Ja mulle se on vähän liian kapea. Valmiin teoksen ohjaus tuntuu pakettimatkalta. Ihan uutta tehtäessä pääsee kunnolla ratkaisemaan ongelmia. Itselleni se on hyvin luova tila.

Musiikki on Oksaselle yksi elämän tärkeimpiä asioita hyvinvoinnissa. Se vaikuttaa tunteisiin ja mielenterveyteen. Hän kuuntelee mielellään aina jotakin uutta musiikkia, mutta herkkä kohta löytyy 1960- ja 1970-luvun kantaaottavasta musiikista.

– Se tulee lapsuudesta ja siitä mitä silloin perheessäni kuunneltiin.

Riikka Oksanen syntyi 40 vuotta sitten Perussa Cucsossa. Hänen vanhempansa olivat tuolloin Ulkoministeriön kautta kehitysyhteistyössä Perussa. Kun Riikka oli kahden vanha, perhe muutti Suomeen hänen veljensä aloitettua koulun.

Perusta hänellä ei ole juurikaan muistikuvia, aistituntemuksia kyllä. Globaalin vastuu maailmasta on siirtynyt vanhemmilta myös Riikan elämänkatsomukseen.

”Arvostan näyttelijöitä yli kaiken. On ihmeellinen kyky asettaa itsensä toisen ihmisen kokemukseen ja toistaa roolisuoritusta illasta toiseen tunteet säilyttäen”, sanoo Riikka Oksanen. Kuva: Anne Välinoro

Olet ohjannut paljon viime vuosina, freelancerina ja eri teattereissa. Mitkä ovat oman ohjaustapasi kulmakivet?

– Ennakkosuunnittelu on tosi tärkeää. Mulla pitää olla harjoitusten alussa tarpeeksi kiinnostava kartta, mitä lähdetään yhdessä kulkemaan. Ja niiden vastavoimien pitää olla näkyvissä, mitä alan rakentaa tulkintaani. Olen myös tosi nopea ja joudun varoittelemaankin työryhmää tästä.

– Suunnitelmat voivat kyllä muuttua, mutta rakenne pitää tietää. Työn tekeminen on kuitenkin kaikkein tärkein kulmakivi, se että on valmistautunut huolella, on ajatellut paitsi itsekseen, myös muiden kanssa ja puhuu ajatuksistaan työryhmälle.

– Niin ihmiset voivat sitoutua ja lähteä ajatuksiin mukaan. Siitä on helppo siirtyä assosiaatioita tuottavaan luovaan tilaan, jossa ollaan intuitiivisella alueella.

– Ohjaaminen on parhaimmillaan hurmaavaa hommaa, mutta myös tosi kovaa duunia. Jokainen teos vaatii hirveän määrän työtä. Ja uskon että ohjaamisessa voi kehittyä vain sinnikkään tekemisen ja kokemuksen kautta.

Riikka Oksanen pallottelee ideoitaan myös puoliso, ohjaaja Lauri Maijalan kanssa.

– Meistä ei ole yhtään tylsää puhua työasioista. On tärkeää saada jakaa ja testata ajatuksiaan keskusteluissa eikä pyöritellä niitä yksin työpöydän ääressä. Käymme katsomassa toistemme esitysten läpimenoja ja annamme palautetta, jos toinen haluaa.

– Ohjaaminen on itselleni elämäntapa. Elän välillä enemmän fiktion uumenissa kuin reaalimaailmassa.

* *

LUE LISÄÄ

Kenen lauluja laulan -sarja nuorista suomalaisista oopperan ja musiikkiteatterintekijöistä päättyy tähän. Voit lukea kaikki sarjan jutut profiilivideoineen täältä. Voit lähettää osoitteeseen palautetta sarjasta osoitteeseen pyynikkiposti [at] gmail [piste] com.

#kordelininsäätiö #kordelininsäätiöntuella

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua