Hittimusikaali Moulin Rougen tähti Martti Manninen ei saa taputuksia kotonaan

Kuva: Anne Välinoro

Kenen lauluja laulan – nuoret suomalaiset oopperan ja musiikkiteatterintekijät näyttämöllä

Tässä juttusarjassa kulttuuritoimittaja-ohjaaja Anne Välinoro kertoo Kulttuuritoimituksen lukijoille laulajista, ohjaajista ja säveltäjistä, joiden taidoilla ja intohimolla oopperaa ja musikaaleja tehdään. Sarjan jutut julkaistaan heinäkuun ja joulukuun 2025 välillä. Anne Välinoro kirjoittaa Kenen lauluja laulan -sarjaa Alfred Kordelinin säätiön työskentelyapurahalla. Lue kaikki juttusarjan artikkelit täältä.

* *

Anne Välinoro, teksti

Ranskan taiteen kultakausi, maailmankuulu kabareeteatteri Punainen mylly, taiteilijat kipuilemassa köyhyydessä, mutta estradin loistoon vietynä – siitä syntyi vuonna 2001 musikaalielokuva Moulin Rouge.

Australialainen ohjaaja Baz Luhrmann yhdisti epätoivoisen rakkaustarinan isoon joukkoon ikonisia popmusiikin klassikoita Nature Boystä Madonnan tunnetuksi tekemään Material Girliin ja aina Sound of Musicin tunnuslauluun asti. Elokuvan 1900-luvun vaihteen tapahtumien jälkeen syntyneet kappaleet saivat katsojan päässä aikaan kummallisen twistin, hyväksyäkö vai ei.

Vuonna 2018 elokuvan pohjalta muokattiin lavakelpoinen musikaali, johon sovitettiin vielä lisää hittejä. Päähenkilönä on edelleen Yhdysvalloista Pariisiin saapuva nuori säveltäjänalku Christian, joka rakastuu Punaisessa myllyssä esiintyvään kurtisaani Satineen.

Helsingin kaupunginteatterissa nähtävä ja nyt 150 000 lippua myynyt Moulin Rouge -musikaali on tiukkaan konseptiin perustuva jukebox-musikaali, lavatoteutukseltaan kuin iso koneisto.

Ja tässä myllyssä Martti Manninen, 36, näyttelee Christianin roolissa jo toista vuotta. Helsingin kaupunginteatterissa hän on kiinnityksellä kuudetta vuotta. Kaikkiaan näyttelijöitä ja muusikoita on Moulin Rougessa mukana viitisenkymmentä.

Harvassa ovat ne ison teatterin isot esitykset, jotka jatkavat toista kautta. Moulin Rougen suosio on ollut sellainen. Tyhjää penkkiä ei näyttelijä juuri katsomossa näe.

– Valehtelisin, jos sanoisin ettei minuun vaikuta se, että katsomo on niin täynnä. Ja vielä sellaisia ihmisiä, jotka tuntuvat nauttivan esityksestä. Sehän antaa esiintyjille lisää energiaa.

– Vuosi on mennyt paremmin ja nopeammin kuin pystyin kuvittelemaan. Kun kuulin Moulin Rougen tulosta tänne ensimmäisen kerran, ajattelin, että nyt on pakko taistella Christianin roolista.

Nuori säveltäjä saapuu Pariisiin luodakseen uutta, mutta Montmartre ja kabareeteatteri Moulin Rouge pysäyttävät hänet. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Vakinaisella pestillä oleva Manninen joutui monivaiheisiin koe-esiintymisiin samalla tavalla kuin muutkin roolia hakeneet talon omat ja freelance-näyttelijät.

– Koelauluun mennessään on jo nähnyt vaivaa roolin eteen ja jos se sattuu napsahtamaan kohdilleen ja itselle, tuntuu että on oikea henkilö tekemään hakemaansa roolia.

– Nyt kun itse seisoo vahvasti lopputuloksen takana ja musikaali sai tällaisen suosion, niin onhan se poikkeuksellista omallakin uralla.

Näyttelijälle on traagista, jos itselle tärkeä esitys ei löydä yleisöä. Tampereen Teatterista hän muistaa Teatteri Siperian kanssa toteutetun Suomen kaunein -näytelmän, joka meni vain vähän aikaa. Kun Manninen oli ollut myös itse työryhmässä kirjoittamassa näytelmää, siitä muodostui erityisen rakas teos.

Syyskuun puolivälissä, haastatteluhetkellä, Moulin Rougesta on Mannisella takana reilut 140 esitystä kuuden näytöksen viikkotahdilla. Omat liikeradat ja muu tekeminen toistuvat, mutta vastapuolella ja ensemblessä tekijät usein vaihtuvat.

– Kun tämä lämmitettiin ennen esityskauden alkua, tajusin taas, että tuo toinenhan tekee tämän ihan eri tavalla vaikkakin samaa reittiä kuin mitä aiempi vastanäyttelijä. Siinä asioille tulee ihan eri merkitys. Ihan kuin olisi aloittanut tutun kirjan lukemisen uudestaan.

Helsingin kaupunginteatterin Moulin Rouge perustuu yhteispohjoismaiseen tuotantoon, joka on jo nähty Kööpenhaminassa, Tukholmassa ja Oslossa kaksi vuotta sitten. Kullekin maalle esityksen tekeminen tuli näin hieman halvemmaksi kuin omat esitysoikeudet hankkimalla.

Ruotsalaisohjaaja Anders Albien vieraili ohjaamassa samaa konseptia kussakin maassa erikseen, pukusuunnittelija Astrid Lynge Ottosenin pukusuunnitelmista ommeltiin omat asunsa kuhunkin maahan rintaliivejä myöten ja lavastaja takisin lavanäkymästä valmistettiin Moulin Rouge -teatteri elefanttitorneineen, Montmartre kujineen ja kabaree näyttämöineen. Myös valosuunnittelu ja koreografiat ovat kussakin maassa samat.

Helsingissä kaikki on tosin näyttämön koosta johtuen isompaa kuin muissa Pohjoismaissa.

Taiteilijakolmikko Santiago (kuvassa Matti Leino, kuluvana syksynä roolin tekee Markku Haussila), Christian (Martti Manninen) ja Lautrec (kuvassa Antti Lang, kuluvana syksynä roolin tekee Kai Lähdesmäki) etsii paikkaansa Pariisissa. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Juoksusta se lähtee

Mannisen vakiorutiineihin ennen esitystä kuuluu juokseminen Töölönlahdella tai juoksumatolla talon omassa salissa. Siellä hurahtaa viidestä kymmeneen kilometria. Sitten on maski, yhteinen äänenavaus ja päivän muutosten läpikäynti. Joku näyttämöllä olevasta työryhmästä on saattanut sairastua, mutta kuka on tilalla?

Tilanteisiin on varauduttu. Ryhmästä löytyy aina paikkaaja. Ensemblen swingit ovat opetelleet useita eri hahmoja ja tanssikuvioita.

Vielä Manninen lämmittelee oman äänensä ja kävelee läpi tietyt radat näyttämöllä, hakee hatun, asettaa sen päähänsä ja tarkistaa ensimmäisen monologin sanat.

– Ne ovat vähän neuroottisiakin tarkistuksia. Mutta ilman niitä jää huolettamaan, että joku asia jää tekemättä. Näyttämöllähän on esityksessä hirveä kiire ja olettaa kohtaavansa samat ihmiset aina tietyissä paikoissa.

– Haluan tiettyä pysyvyyttä, koska tämän esittämiseen liittyy kuitenkin niin paljon paineita, Manninen miettii.

Niinpä. Katsoja on varannut ehkä 96 euron hintaisen peruslipun ja odottaa saavansa vastikkeeksi 2 tuntia 45 minuuttia musiikin ja näyttämökuvan ilotulitusta. Ja tiukin katse kohdistuu päänäyttelijöihin, Manniseen ja Satinea esittävään Jennie Storbackaan. Hehän mainoksissakin ovat ensimmäisinä kasvoina vastassa.

– Haluaisin vastustaa tähtikulttia, mutta niin se vain menee. Olen kertomassa nyt itse tätä tarinaa ja siihen liittyvät paineet pitää vain kestää. Se kuuluu tähän ammattiin.

Martti Mannista on nähty usein Helsingin kaupunginteatterin musikaalien isoissa rooleissa. Kuva: Anne Välinoro

Tunnetta myös 142 esityksen jälkeen

Manninen jännittää edelleen sitä, pystyykö tarinan kertomaan niin, että se koskettaa.

Taiteilijakaverit – joista tunnetuin on Henri Toulouse-Lautrec – yllyttävät Pariisiin saapunutta Christiania tarjoamaan näytelmää Moulin Rougeen. Konkurssikypsä kabareeteatteri on sidoksissa rikkaaseen herttua Monrothiin, joka on valmis ostamaan teatterin ja samalla ihailemansa Satinen. Tunteisiin tuo lisävääntöä Satinen sairastama tuberkuloosi.

Samansuuntaisella juonikuviolla menestyivät Verdin La Traviata -ooppera ja Dumas’n Kamelianainen.

Moni, joka oli nähnyt Moulin Ruouge -musikaalin Broadwayllä tai Euroopassa, sanoi, ettei sen tarina kosketa. Jukebox-musikaali on hieno, mutta se vain ei liikuta.

Sitä ennakkokäsitystä Manninen halusi lähteä purkamaan ohjaaja Anders Albienin kanssa. Ruotsalainen Albien toivoi rooleihin jotakin hyvin suomalaista, syvempää ja ehkä synkempää näyttelijäntyötä ilman että esityksissä huudetaan tuskassa äänet käheiksi.

– Tämän balanssin löytymisestä me paljon jutellaan työryhmän kanssa. Miten tämä esitys on toistettavissa, mutta niin, että yleisö saa sieltä jonkun tunnekokemuksen eikä vain että jee, tuttuja biisejä.

Manniselle itselleen Christianin, kurtisaani Satinen ja herttua Monrothin triangelilla on oma syvä sanomansa.

– Koen, että tämä on tarina omistamisesta. Sitäkin rakkaus perimmäisessä mielessä on. Mielestäni Christian ei ole hyvä ihminen. Nuori ihminen rakastuu intohimoisesti ja siihen kuuluu tietynlainen pakonomainen omistamisen tarve, jolloin ei välitetä seuraamuksista. Sehän on hirveän itsekästä.

– Samaan aikaan herttua on valmis maksamaan Satinesta saadakseen omistaa tämän ja ollakseen tämän kanssa. Se on myös itsekästä, mutta eri tavalla. Minua kiinnostaa tämän näytelmän sanoma siitä, miten epätoivoisia olemme saadaksemme omistaa toisen ihmisen ja mitä kaikkea olemme sen eteen valmiita uhraamaan?

Juha Jokelan Let’s Play Business –puhenäytelmässä uudella toimitusjohtaja Artturilla (Martti Manninen) riittää tarinaa. Kollega (Ursula Salo) koettaa pysyä perässä. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Christianin roolissa Manninen pääsee myös vastaamaan kahden Monrothin herttuaa näyttelevän, Tuukka Leppäsen ja Ville Mäkisen erilaisiin tulkintoihin.

Mannisen oma understudy, sijainen, on ensemblessä esiintyvä Samuli Pajunen. Hän tekee kerran kuussa Christianin roolin. Näin varmistetaan, että sijainen pysyy myös kuosissa ja tuotantoon ei tule taukoja, jos Manninen olisi jostakin syystä estynyt.

– Samuli on tolkuttoman hyvä tässä roolissa. Esityksen laatu pysyy tällä varmistuksella ja hän saa sopivasti toistoja. Itse en ole ollut sairaana, mutta pienet tauot ovat olleet tosi tervetulleita varsinkin tänä syksynä, kun teen isoa roolia myös Juha Jokelan Let’s Play Business -näytelmässä (lue Maija Kääntän arvio täältä).

Sijaiskäytäntö oli myös vuosina 2019–2023 ohjelmistossa olleessa huippusuositussa Pieni merenneito -musikaalissa (lue Sirpa Pääkkösen arvio täältä), jossa Manninen tulkitsi prinssi Erikin roolin ja varallaolijoita Erikiksi ehti eri esityskausina olla useita. Loppuvaiheessa Mannisen understudy Erikiksi oli ensemblessä toiminut Akseli Ferrand.

Mannisen nykyinen puoliso, silloinen kihlattu Sonja Pajunoja näytteli Arielia. Arielin roolissa nähtiin viimeisessä versiossa puolestaan Yasmine Yamajako, tänä syksynä ensi-iltaan tulevan Tampereen Työväen Teatterin Kaunotar ja Hirviö -musikaalin (22.10.2025) Kaunotar.

Pieni merenneito -musikaali oli 3D-kankaineen sekä vedessä ja ilmassa liitämisineen ehkä teknisesti haastavimpia näyttämötoteutuksia mitä Suomessa on tehty.

– Jos tietty lavaste oli kolme milliä väärässä paikassa, näyttelijät olivat hengenvaarassa. Läpimenossa vaaratilanne myös koettiin, lavaste putosi ihmiset mukana, mutta vahingoilta vältyttiin. Kun muutamissa esityksissä siirtymiä tuli, esitys keskeytettiin hetkeksi, verhot kiinni ja elementit kohdistettiin oikein, Manninen muistelee.

Helsingin kaupunginteatterissa Martti Manninen on näytellyt viimeiset kuusi vuotta. Kuva: Anne Välinoro

Laulaminen on lihastyötä

Ison musikaalin solisteja ja ensembleä auttavat Helsingin kaupunginteatterissa lauluvalmentajat, vocalcoachit. Talon oma kokenut lauluvalmentaja on näyttelijä-laulaja Emilia Nyman, joka on vuodesta 2016 lähtien valmentanut näyttelijöitä suurmusikaaleihin.

Pari brittivalmentajaa Moulin Rougea varten käy Helsingissä Lontoosta. Heidän neuvoillaan kuuden esityksen viikkovauhti on mahdollista ilman, että ääni rasittuu liikaa eri tunnetiloja tulkitessa. Voi näytellä tuskaista tai humalaista huutamatta ääntään puhki.

– Nämä ovat teknisiä asioita. Aina kun tekisi mieli lähteä puskemaan jotakin, surua tai epätoivoa, pitäisi tehdä tietoinen ratkaisu, älä! Ota askel taaksepäin. Hirveän usein näyttelijäntyössä se mikä tuntuu itsestä pahalta, tuntuu myös katsomossa pahalta. Toivottu tunne jää välittymättä katsomoon.

Helsingin kaupunginteatterissa on autettu näyttelijöitä yhdysvaltalaisen Jo Estillin (1921–2010) kehittämällä äänenkäytön mallilla, jota käytetään erityisesti musiikkiteatterissa ja puheterapiassa. Kaikki lähtee ääntöväylien rakenteisiin tutustumisesta.

Äänen tuottamiseen liittyvää lihastyötä opetellaan kuulemaan, tuntemaan ja hallitsemaan. Tavoitteena on päästä muodostamaan erilaisia äänikvaliteetteja soivien lopputulosten saavuttamiseksi.

– On ihan pieniä kikkoja, joilla voi auttaa äänenmuodostusta. Vaikkapa kilpirustoa kevyesti ”tilttaamalla” pikkurillin kokoiset äänihuulet pitenevät ja äänivaikutelmaan saadaan vahva emootio, Manninen kertoo kokemuksesta.

– Äänihuulia voi käyttää myös valtavalla ilmanpaineella, jolloin ne joutuvat tekemään hirveästi töitä. Pidemmillä äänihuulilla tuotettu ääni puolestaan tuottaa paljon enemmän resonaatiota, jota nämä meidän käyttämät päämikit nappaavat paljon paremmin ja äänen spektri on laajempi.

Mikitetty ääni kulkee äänipöydän läpi ja ohjataan etupäässä katsomon suuntaan, yleisön korville mahdollisimman optimaalisena. Siihen ei kuitenkaan lisätä mitään, paitsi volyymiä. Taajuuksia käsitellään jonkin verran.

Martti Manninen toivoisi Suomeen joskus Anaïs Mitchellin Hadestown-musikaalia, joka perustuu Orfeuksen ja Euridicen rakkaustarinaan. Kuva: Anne Välinoro

Jos näyttelijä laulaa epävireisesti ja huonosti, juuri se kuuluu katsojille ja lujaa. Näyttelijä kuulee omaa lauluaan kohtalaisen vähän orkesterin pauhussa, mutta ammattilainen hallitsee kappaleen lihasmuistinsa avulla. Uusia tekijöitä ison talon koneisto saattaa tältä osin hämmentää.

– Välillä tuntuu, että omaa ääntä ei ole, kun sitä ei kuule. Mutta niin kuin meidän lauluvalmentajat ja meidän loistava äänisuunnittelija Kai Poutanen sanovat, on pakko luottaa siihen, miltä laulu tuntuu. Se on pitänyt harjoitella niin hyvin lihasmuistiin.

Manniselle arvokkaita vinkkejä on antanut britti Ian Nichols, jonka ohjauksella laulajan työkalupakki sisältää nyt aiempaa enemmän työkaluja.

– Hänen kanssaan laitetaan asiat kohdilleen. Ne ovat pieniä asioita, mutta esityksissä niitä pääsee testaamaan. Voin jo valita esityksestä ja kehon ja äänen fiiliksestä riippuen, mitä voin tehdä helpottaakseni laulamista.

– Nyt alkaa olla ammattitaitoa tähän työhön eikä vain lahjakkuutta ja taitoa.

VIDEO: Näyttelijä Martti Manninen kertoo työstään Helsingin kaupunginteatterissa ja Moulin Rouge -musikaalista.

* *

Tuurista tietoon

Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselta Nätyltä valmistumisensa aikoihin 2014 Manninen oli vielä epävarma siitä, mitä näytteleminen on. Koulutus oli hyvää, mutta häneltä itseltään puuttuivat työkokemuksen myötä kehittyvä joustavuus ja monipuolisuus. Roolia saattoi tehdä vähän ”tuurilla”.

– Jos se ei toiminut, ei yhtään tajunnut, miksei se toimi. Helsingin kaupunginteatterissa on hyvät resurssit ja koulutusta koko ajan. Jokaisen teoksen sisällä on lauluvalmennusta ja kaikki puhuvat ammatillisesti samaa kieltä.

– Nyt tiedän itse, mitä teen puhe- ja lauluteknisesti ja pystyn nimeämään niitä asioita. Pystyn tarjoamaan eri vaihtoehtoja eikä kyse ole esimerkiksi siitä, että Martti Manninen on vain tosi huono tuossa.

Mannisen mielestä tietotaito musikaalin tekemisestä on Suomessa lisääntynyt kymmenessä vuodessa huikeasti. Ja kehittyä voi vain itseään parempien seurassa.

– Tosiasia on, että Helsingin kaupunginteatteriin päätyy järkyttävän kovia tyyppejä töihin. Koska kilpailu on kovaa, jengi myös vaihtuu. Kovimmat tyypit saa koulutusta täällä ja kun kovia tyyppejä tulee siihen rinnalle, ei kukaan pääse olemaan aallonharjalla tekemisessä vaan joutuu kyselemään, että miten sä teet tuon?

Katsoja hämmästyy joka kerta, kun musikaalissa lauletaan sujuvasti kuunsakaralla istuen tai pylvään nokasta. Manninen on tehnyt molempia.

Kuunsakaralla hän istuu Moulin Rougessa yhdessä Jennie Storbackan kanssa ja tasapainoa auttaa levike.

– Tämä on teknisesti helpompi itselleni kuin Pieni merenneito, mutta näyttelijäntyöllisesti hankalampi, koska tässä on aika vähän aikaa ihmissuhteiden syntymiseen. Lauluja on niin paljon.

HX-projektikonsultointifirman tuore toimitusjohtaja (Martti Manninen) ottaa käyttöön papukaijamerkit. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Parasta Euroopassa?

Laulujen sanat vievät musikaalissa tarinaa eteenpäin yhtä lailla kuin dialogi.

Kaikissa muissa Pohjoismaissa laulut piti tehdä englanniksi, mutta Suomen-esitykseen heltisi lupa tiettyjen toivottujen kappaleiden sanoitusten suomentamiseen. Nyt esityksessä kuullaankin Paavo Leppäkosken taitavia suomennoksia.

Konseptimusikaalissa näyttelemiseen on vaikea kuvitella mitään erityisen luovaa. Monesti jukebox-musikaalit roolitetaan poptähdillä, joille on valmiit askelmerkit. Anders Albienia sen sijaan kiinnostivat suomalaiset näyttelijät.

– Oli tuosta mitä mieltä hyvänsä, sain mielestäni tehdä juuri sellaisen Christianin kuin itse halusin.

– Christianin rooli on ollut näyttelijäntyöltään itselleni omanlaisensa leikkikenttä. Ohjaaja sanoi usein, että hae vaan rauhassa sellaisia juttuja, jotka ovat itsellesi ja yleisölle mielenkiintoisia.

Albien myös kielsi katsomasta aiempien esitysten tallenteita.

– Helsinkihän oli jo neljäs kaupunki, jossa hän ohjauksensa toteutti ja sikäli hänellä oli tuotanto hallussa. Täällä ihmiset myös tarjosivat paljon ideoitaan eikä työssä ollut kiirettä. Prosessi oli jotenkin käsittämättömän helppo, vaikka tuotannollisia haasteita kyllä riitti.

Suomennoksien käyttöoikeuksien varmistamisessa saattoi mennä kuukausia, kun oikeuksien haltijat puivat ratkaisujaan viime tippaan.

Suomen tuotantoa on kehuttu kansainvälisestikin erinomaiseksi. Moni kaikki versiot seurannut, myös musikaalin oikeudenomistajat, ovat sanoneet sitä parhaaksi näkemistään.

Moulin Rouge -musikaali on nähty samalla konseptilla tehtynä nyt Helsingissä, Tukholmassa, Kööpenhaminassa ja Oslossa. ”Pelkäsin aluksi, että joutuisin toistamaan Christianina samoja juttuja kuin edeltäjäni, mutta sainkin aika vapaat kädet”, Martti Manninen miettii. Kuva: Anne Välinoro

70 kappaletta pikakelauksella

Moulin Rougessa vedetään pikakelauksella läpi noin 70 kappaletta.

Jukebox-musikaalissa haaste on yleensä se että miten päästään tunnetusta biisistä seuraavaan. Juuri siitä yleisö on kiinnostunut, tuttujen popbiisien vyörystä ja toisiinsa sulautumisesta.

– Tämä tunkee röyhkeästi mukaan tosi tunnettuja biisejä tarinan ehdoilla ja tietyille hahmoille ja jättää katsojan ratkaistavaksi miksi. Kun Risto Kaskilahden esittämä yöklubin omistaja Harold Zidler löytää syyn laulaa Sian Chandelierin ja se osuu kohdilleen, saan ainakin itse siitä sairasta nautintoa.

– Tämän musikaalin maailma toimii tavallaan ihan omilla säännöillään ja tuo biisi siinä on täysin perusteltu.

Mannisen oma henkilökohtainen lempibiisi yhdistää Gnarls Barkleyn Crazy ja Adelen Rolling In The Deep.

– Se on oma syöksykuljetukseni loppua kohti ja aina yhtä rakas.

Kabareetähti ja kurtisaani Satinen (Jennie Storbacka) ja Christianin (Martti Manninen) rakkaus syttyy Moulin Rougessa. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Let’s play

Martti Manninen on tällä näytäntökaudella yhtä aikaa musikaalissa ja puhenäytelmässä. Juha Jokelan Let’s Play Businessissa rooli HX-projektikonsultointifirman uutena toimitusjohtaja Artturina on myös iso ja tekstiä valtavasti. Kahteen erilaiseen työhön energiansa jakaminen on myös osa ammattitaitoa.

– Christianina olen aika paljon muiden vietävissä, mutta Artturina olen näytelmän dynamo ja vien muita eteenpäin. Artturin roolissa on lisäksi mieletön määrä tekstiä.

– Puherooli rasittaa myös ääntä, varsinkin jos käyttää puhuessaan lauluasetuksia. Musikaaliin sopiva asetus, jossa pystyy laulamaan korkealta ja kovaa, pitää puhenäytelmässä purkaa ja tulla pois virittyneestä tilasta. Ohjaajana Juha Jokela sanoikin usein harjoituksissa, että tiputa, tiputa, äläkä syötä sinne jotakin tunnetta. Ei tarvitse olla niin ilmaiseva, tässä nyt vaan keskustellaan.

Manniselle nykyinen elämänvaihe on sopivasti haastava.

– Tykkään olla tässä vaiheessa uraa ja elämää. Stressasin kyllä tosi paljon tätä kautta, kun on iso musikaali ja draamakakku päällekkäin.

– Nyt tuntuu, että olen tämän kaiken päällä ja tämä on mahdollista. Hyvä sijaisjärjestelmä takaa henkisen työrauhan. Moulin Rougehan pyörii joka tapauksessa, vaikka sattuisin sairastumaan. Vähän väsyneellä äänellä voi tehdä puhenäytelmää, mutta ei musikaalia.

Kotona stressiä laukaisee tehokkaasti nelivuotias poika, jolla energiaa riittää muillekin jaettavaksi. Tiitus laulaa mielellään ja oppii nopeasti uusia kappaleita, mutta ei pidä siitä että vanhemmat laulavat.

Älä, älä laula, kuulee Martti-isä totuuden lapsen suusta.

– Olen ollut itse samanlainen lapsena. Niin myös vaimoni Sonja.

Pieneltä mieheltä isä voi myös oppia vapaasta äänenkäytöstä.

– Itämaiset kehonkäytön tavat nojaavat siihen, mitä lapsi tekee luonnostaan. Valitettavasti ne liikeradat vain katoavat iän myötä. Äänenkäytössään lapsi on luontaisen taitava. Vaikka lapsi käyttäisi tosi kovaa ääntä, hän ei kuluta sitä. Samaan aikaan vanhempi saattaa karjua vieressä ja äänihuuliin sattuu vietävästi.

”Kun lippujen hinnat musikaaleihin ovat järkyttävän korkeita, näyttelijöiden pitää lunastaa katsojien esitykselle kohdistamat odotukset. Paineet ovat kovat ja ne pitää kestää”, sanoo Martti Manninen. Kuva: Anne Välinoro

Teatteriin? Ei, vaan poliisiksi

Vaikka Martti lauloi ja esiintyi mielellään lapsena ja pääsi myös television lastenohjelmiin, hän halusi poliisiksi.

Martti ei tuntenut myöskään mitään paloa musiikkiin. Vanhemmat, Yleisradion toimittaja Marja Manninen ja Lappeenrannan alueen Ylen uutispäällikkö Paavo Manninen sen sijaan usuttivat poikaansa oppimaan harmonikansoittoa ja musiikkiluokalle. Heillä pyöri mielessä ajatus ”soita, laula, musiikki on ehkä se sun juttu, tajusit sitä vielä tai et”.

Kun lukion lähestyessä piti päättää minne jatkaa, hän valitsi Lappeenrannan lyseon lukion Kallion tai Tampereen ilmaisutaidon lukion sijaan.

– En kokenut näyttelijäntyötä ammattina mielenkiintoiseksi. Terapeutin työ kyllä kiinnosti. Lukioaikana sitten meidän nuorisoteatterin ohjaaja sanoi, että hae teatterikouluun näyttelijän oppiin. Samaan aikaan tajusin, että kaikki kouluajan muut harrastukset olivat jääneet, mutta teatteri ei.

– Jos on pienellä paikkakunnalla niin kuin Lappeenrannassa miesoletettu, joka tykkää tanssia, laulaa ja näytellä, niin olihan se erikoista. Nuorisoteatterissa ne taidot olivat kuitenkin ihan jees ja oli lupa toteutua niiden kautta.

Kun armeijaan meno viivästyi polvivamman vuoksi, Manninen käytti välivuoden Lahden kansanopiston näyttämötyön linjalla. Siellä pääsi tekemään teatteria joka päivä ja oma suunta lavalle selkiytyi.

Laulunopettaja kehui Mannisen lauluääntä ja houkutteli tämän kokeilemaan musikaalia tyrkkäämällä Les Miserablesin nuottikirjan käteen.

”Ohjaaja Anders Albien toivoi suomalaisnäyttelijöiden tuovan Moulin Rouge -musikaaliin jotakin syvempää, ehkä synkempää ilmaisua, kuin mitä siihen asti oli nähty”, Martti Manninen kertoo harjoituksista. Kuva: Anne Välinoro

Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselle Nätylle hakeutuessaan Manninen arvosti eniten puhedraamaa ja halusi saada oppia juuri siitä. Opintojen aikana kiinnostus musikaaliin vahvistui.

– Onhan se teatterin kuninkuuslaji. Se pitää sisällään niin monta ammattitaitoa.

– Les Miserablesin haluaisin vielä tehdä. Sitä on kieltämättä esitetty paljon ja se alkaa olla pölyttynyt. Mutta jos se tehtäisiin toisella tavalla kuin tähän mennessä, uudistaen, mutta tunteet säilyttäen, siinä olisin mielellään mukana. Nätyltä valmistuttuani hyppäsin Tampereen Teatterissa Les Miserablesiin mukaan toisella näytäntökaudella.

Manninen on seuraavaksi mukana Tampereen Oopperan Sweeney Todd -musikaalin konserttiversiossa tammikuussa 2026 Tampere-talossa. Manninen laulaa Anthony Hopen roolin.

– Musikaaleja roolitetaan koko ajan aikaisemmin. Nyt roolitukset ovat selvillä jo vuodelle 2026 ja vuotta 2027 tehdään.

– Jos haluaa parhaat suunnittelijat ja roolintekijät, on oltava ajoissa. Aiemmin Helsingin kaupunginteatteri saattoi valita parhaista, koska kaikki halusivat tänne töihin. Nyt taso on niin kova eri kaupungeissa, Helsingin lisäksi Tampereella ja Turussa, että on mistä valita myös tekijöille. Samalla talojen sisäinen kilpailu kovenee, Manninen miettii.

Manninen on monipuolisena musikaaliammattilaisena Suomen huippua, mutta missä muussa hän on mielestään hyvä?

– Koen olevani hyvä kollega. Olen opetellut uuteen taloon tullessani kaikkien osastojen ihmisten nimet ja ammattialat. Minusta on kiva kysyä keneltä hyvänsä, miten menee? Tämä on stressaavaa, ahdistavaa ja kiireistä työtä ja haluan omalta osaltani olla keventämässä sitä taakkaa.

– Tähän ammattiin liitetään usein negatiivisia mielikuvia. Näyttelijästä saatetaan sanoa, että se on hirveän hyvä näyttelijä, mutta vaikea ihminen. Jotenkin haluan nähdä kaverit ympärilläni, joiden kanssa teemme tätä yhdessä. Työkulttuuri on kieltämättä muuttunut eikä vain minun ansiostani. Tuolta lavalta heitellään ylävitosta ja peukkua valokoppiin ja toisin päin. Uskon siihen, että kun hyvä ilmapiiri lähtee ruokkimaan itseään, siitä tulee hyvä kierre.

#kordelininsäätiö #kordelininsäätiöntuella

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua