”Ei tietty punkkari musta häviä mihinkään” – Liila Jokelin taitaa komedian keinot ja mustan huumorin

Liila Jokelin. Kuva: Anne Välinoro

Kenen lauluja laulan – nuoret suomalaiset oopperan ja musiikkiteatterintekijät näyttämöllä

Tässä juttusarjassa kulttuuritoimittaja-ohjaaja Anne Välinoro kertoo Kulttuuritoimituksen lukijoille laulajista, ohjaajista ja säveltäjistä, joiden taidoilla ja intohimolla oopperaa ja musikaaleja tehdään. Sarjan jutut julkaistaan heinäkuun ja joulukuun 2025 välillä. Anne Välinoro kirjoittaa Kenen lauluja laulan -sarjaa Alfred Kordelinin säätiön työskentelyapurahalla. Lue kaikki juttusarjan artikkelit täältä.

* *

Anne Välinoro, teksti

”Olen joskus sanonut, että haluan tehdä taidetta, joka koskettaa älyllisen tuolla puolen. Minulle musiikki, tai vaikka vitsit, ohittaa järjen ja menee suoraan johonkin alitajuiseen alueeseen. Olen haaveillut, että teoksissani olisi sellainen vaikutus. Se ei tarkoita, ettei niitä olisi ajateltu ja pohdittu.

Esiintyjän vilpittömyys ja paljas läsnäolo, tanssi ja kehollisuus, ylipäätään fyysinen virittyneisyys korkeilla taajuuksilla ovat keinoja, joilla pyrin ohjauksissani koskettamaan.

Komedian tekeminen ja hauskaan pyrkiminen liittyy varmaan perhetaustaani. Kotona ja suvun kesken asioita on käsitelty aika mustallakin huumorilla, se on ollut meidän love language. Se varmaan siirtyy verenkierrossa myös taiteeseen. Huumorilla voi käsitellä aika latautuneitakin asioita.

Tampereen Työväen Teatterille vuonna 2022 ohjaamani ja käsikirjoittamani Action Hero [lue Matti Mörttisen kirjoittama arvio], komedia feministisen action-elokuvan teosta, keräsi tosi eri-ikäisiä yleisöjä. Se oli sukupolvinäytelmä. Oli jännä huomata, miten nuoreen yleisöön upposivat kaikki nuorempien hahmojen vitsit, mutta sitten kun oli yli viisikymppisten yleisö, he nauroivat etupäässä Jyrki Mänttärin esittämän viisikymppisen Rolf-hahmon vitseille.

Sitten oli yleisöjä, joissa oli sekoitus molempia sukupolvia ja yhtä äkkiä ne nauroivatkin yhdessä, ehkä eri jutuille. Komediassa mahtavaa on se, miten sillä voi vaikuttaa tuomalla ihmisiä yhteen.”

Liila Jokelinilta ilmestyi vuosi sitten romaani Leikin varjolla, jossa kolmikymppinen opiskelijanainen punnitsee suhdettaan graduohjaajaansa ja nuorempiin miehiin. Kuva: Anne Välinoro

* *

Sankariheviä Väinölässä

”Musiikkiteatterin ohjaaminen kiinnostaa ehdottomasti. Ehkä vielä eritoten, jos saa olla vaikuttamassa sisältöihin, kuten nyt Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa menevässä, Mauri Kunnaksen kirjaan perustuvassa Kuka kaappasi auringon -musiikkinäytelmässä. Mitenkään dissaamatta pakettimusikaaleja, itseäni kiinnostaa enemmän tuntemattomien maailmojen tonkiminen.

Kuka kaappasi auringon -musiikkinäytelmään tein käsikirjoituksen ja lyriikat, ohjasin sen ja sävelsin musiikin yhdessä Lauri Schreckin kanssa. Ihan ensin valmistui käsikirjoitus, johon kirjoitin lyriikat. Sanoitukset ovat itselleni tärkeitä, koska muusikkona teen omia kappaleita. Jaoimme Laurin kanssa biisit siltä pohjalta, mikä kutakin eniten kiinnosti.

Sen jälkeen meistä kumpikin teki itsekseen melodiapohjat omille valinnoille, minä yksiössäni Nekalassa kitaran kanssa ja Lauri kotistudiossaan massiivisemmilla puitteilla, hänhän on multi-instrumentalisti. Sitten kokoonnuttiin yhteen kuuntelemaan toistemme aikaansaannoksia. Kun oli saatu pohjat tiskiin, jatkettiin yhdessä eteenpäin. Mitäs jos tässä biisissä tulisi vielä tämmöinen käänne?

Sovituksia tehtiin yhdessä ja säveltämiseen oli tarpeeksi aikaa. Parityöskentelystä oli sekin ilo, että saatoin viedä kitaralla tekemäni kappaleet Laurille, joka sovitti ja siirsi ne eri instrumenteille.

Soundimaailma syntyi aika intuitiivisesti, mutta toki siihen vaikutti se, että Lauri on modernin kanteleen mestari. Myös käsikirjoituksessa kanteleen tarina on isosti mukana. Biiseillä on aina oma dramaturginen funktionsa. Aloitusbiisi, jossa koko kylällä on kivaa, avaa tarinan. Siinä tietyillä instrumenttivalinnoilla soitettu kansanmusa esittelee traditioita ylläpitävän yhteisön. Myöhemmin, jännityksen noustessa ja taisteluissa, mukaan tuli enemmän rock’n’rollia.

Väinämöisen sankaritarina -biisiä kehitellessämme puhuimme paljon Queenistä ja sankarihevistä. Sen biisin piti olla tosi sankarillinen.

Kun Sanna Saarijärven esittämä bad boss Louhi puolestaan saa kaapatuksi Väinölän auringon, Pimeys saapuu -biisiin tuli rhythm and bluesin kanssa flirttaileva teema. Siinä oli esikuvana amerikkalaisräppäri Missy Elliottin tyyli.”

Kuka kaappasi auringon -musiikkinäytelmä vie katsojat Mauri Kunnaksen teoksesta tuttujen hahmojen mukana Väinölän ja Pohjolan taisteluihin. Louhi (Sanna Saarijärvi) susikätyreineen päättää ryöstää auringon valaakseen siitä loputtomassa ahneudessaan kultakolikkoja. Kuva: Saara Autere

* *

Supervoimilla, mutta pulassa

”Action Hero jo oli vähän kuin toimintamusikaali, siinä oli Veli-Ville Sivénin säveltämiä ja mun sanoittamia biisejä. Suomeen on äskettäin perustettu action-teatteri. Sen perustamiseen on ollut vahvasti vaikuttamassa näyttelijä-taistelukoreografi Arvo Jean-Michael Ärlig, joka oli koreografina myös Kuka kaappasi auringon -musiikkinäytelmässä. En tiedä onko heillä suunnitelmissa musikaalia, mutta toivottavasti.

Action-sankareista pidän Marvel Comicsin sarjakuvahahmoon perustuvasta Jessica Jonesista. Netflixissä nähdyssä televisiosarjassa hän on entinen supersankari, joka avaa oman etsivätoimiston. Hänellä on megalomaanisia fyysisiä supervoimia, mutta henkisesti hän on hajalla. Itseäni kiinnostaa haavoittuvuuden ja kukistamattomuuden polariteetti ja sen tutkiminen, hahmon ristiriitaisuus. Joku, jolla on supervoimia, onkin pulassa!

Niin kiinnostavat myös 2000-luvun taitteessa maanisesti katsomastani televisiosarjasta soturiprinsessa Xena, Tarantinon Kill Bill -elokuvien Beatrix Kiddo koston tiellä entistä rakastettuaan ja pomoaan vastaan sekä sarjakuvaan perustuvan ysärileffan Tank Girlin tankilla hillittömästi ajeleva punkkarimuija Rebecca Buck. Onhan näitä, upeita hahmoja. Väkivallan sijaan älyllään muut päihittävä Game of Thrones -sarjan lyhytkasvuinen, Peter Dinklagen esittämä Tyrion Lannister on myös ihan huippuoivallus käsikirjoittajilta.

Disney-prinsessoista lempparini on Esmeralda, varsinainen action-sankari hänkin miehiä piestessään.”

”Usko, uskominen ja uskonsodat näyttämölle tuotuna innostavat myös, vaikka en kuulu kirkkoon.” Kuva: Anne Välinoro

* *

Lou oli kova luu

”Ei väkivaltainen toiminta ole asia, mitä itsetarkoituksellisesti eniten haluan tuoda näyttämölle. Se voi kuitenkin olla vastapainoa ylivarovaisuuden ilmapiirissä. Minua kiinnostaa monimutkaisten, tabu-luontoisten asioiden käsittely kitkaa aiheuttaen.

Käsikirjoittajana valitsisin sankariksi naisen tai muunsukupuolisen.

Seuraavaksi ohjaan Jyväskylän kaupunginteatteriin Aina Bergrothin näytelmän Lou Salomé. Se kertoo venäläissyntyisestä naisintellektuellista, kirjailija-filosofista ja psykoanalayytikko Lou Andreas-Salomésta (1861–1937).

Hän hengasi aikansa supertähtien, Friedrich Nietzschen, Paul Réen, Rainer Maria Rilken ja Sigmund Freudin kanssa. Nietzsche oli häneen tulenpalavasti rakastunut, mutta Lou torjui hänet, koska halusi älyllisesti yhdenvertaisen kumppanin, mutta ei avioliittoa. Myöhemmin hän meni Sigmund Freudin oppiin ja inspiroi tätä. Lou oli myös ensimmäinen nainen, joka harjoitti psykoanalyysiä.

Lou kyllä meni lopulta naimisiin orientalisti Friedrich Carl Andreasin kanssa. Andreaksen ja Loun liitto oli ’ihmissuhdeanarkistinen’ siinä mielessä, että kyseessä ei ollut fyysinen suhde. Lou suostui avioliittoon vain sillä ehdolla, että suhde ei ole seksuaalinen. Andreas suostui. 

Maailma tuntee Loun huonommin kuin aikansa miehet, koska hän oli nainen. Hänen kirjastonsakin poltettiin. Hän on unohdettu edelläkävijä.

Hänellä oli omanlaisensa käsitys narsismista, eräänlainen positiivisen narsismin käsite, jossa yksilön eheys ja elinvoima syntyvät kokemuksesta kuulua osaksi jotakin itseään laajempaa. Tätä kautta ihminen voi kokea syvenevää myönteistä suhdetta sekä itseensä että elämään yleensä. Lisäksi hän kirjoitti myös naisen seksuaalisuudesta, muun muassa teoksessaan Die Erotik.”

Liila Jokelinin viimeisin näytelmä, videopelien ja somen estetiikkaa ruotiva Avaruuden nurkka -satiiri nähtiin Viirus-teatterissa toukokuussa. Tampereen Työväen Teatterista Jokelinin tyyli on tuttua Verot ja kuolema -farssista ja Action Hero -komediasta. Kuva: Kari Sunnari

* *

Tule ohjaamaan, sanoi Otso Kautto

”Päätin 16-vuotiaana, että haluan teatterista ammatin. Pyrin kovasti näyttelijänopintoihin, mutta ovet eivät auenneet. Sitten pääsin kuitenkin Metropoliaan, jossa oli laaja kattaus kaikenlaisia teatteriopintoja. Sehän on soveltavan teatterin koulu, jossa kaadetaan oppilaille vähän sitä sun tätä ja itse luodaan se, mikä minusta voisi tulla isona.

Siellä oli myös erittäin hyviä opettajia Teatterikorkeakoulusta, kuten Maria Kilpi, Paula Salminen ja Katariina Numminen. Rohkaistuin kirjoittamaan omia tekstejä ja tein lopputyönä näytelmän, jonka ohjasin. Se näytelmä, Egokuolema, käsitteli niinkin hilpeää aihetta kuin itsemurha, mutta se oli komedia. Niihin aikoihin hain ekaa kertaa Teatterikorkeakouluun dramaturgian opintoihin, pääsin viimeiseen vaiheeseen, mutten sisälle. Sisuunnuin ja kolmannella kerralla sitten tärppäsi.

Ohjaaminen on aina vetänyt mua puoleensa, mutta myös kauhistuttanut. Metropoliassa siihen jo kehotettiin. Kun valmistuin Teatterikorkeakoulusta dramaturgian ja näytelmänkirjoittamisen koulutusohjelmasta, minua pyydettiin ohjaamaan Tampereelle. Ajattelin, että jos TTT:n silloinen johtaja Otso Kautto luotti muhun näin paljon, niin haluan olla sen luottamuksen arvoinen. Tein sitten Action Heron ja se onnistui. Sen jälkeen minua on pyydetty ohjaamaan. Mutta edelleenkin se on oppimisprosessi, koska olen valmistunut toisesta koulutusohjelmasta.”

* *

Mummolan Music Television

”Nyt kun on ollut ohjaustöitä, uuden musiikin tekeminen itselle on jäänyt paitsioon. Se vähän harmittaa. Ohjaustyö nielee kaiken ajan ja energian ja siitä palautuminen on myös oma prosessinsa. Nyt olen alkanut kirjoittaa lyriikkaa uutta albumia varten.

Ensimmäinen albumi oli vuonna 2019 julkaistu Kaamos on huono esileikki ja toisesta albumista, Saapuu sankarina kevät, on jo pari vuotta.

Minulle ohjaus, muusikkous, sanoitusten teko, käsikirjoittaminen ja säveltäminen ovat vähän kuin linkkuveitsen eri teriä eikä voi sanoa, että toinen olisi enemmän sydämen asia kuin toinen. Musiikilla voi kertoa pikkuisen toisenlaisia asioita kuin vaikka nykyteatteriesityksellä.

Se, että olen lähtenyt myös muusikon tielle, juontaa lapsuudesta. Äitini Tuija Marjakoski vei meitä lapsia, minua ja isoveljeäni Jantsoa pienestä pitäen Pori Jazzeille. Se oli sellainen traditio perheessämme. Olen nähnyt lapsuudesta saakka hyvin laadukkaita live-esityksiä. Kävimme myös mestarillisen pianistin Maria Petrescun opissa Jyväskylässä. Vaikkei meistä pianisteja tullutkaan, varmasti sieltä tarttui jotakin. Käytiin myös tanssitunneilla, mistä tuli kehollinen käsitys rytmistä. Isä-Raulin luona on myös paljon puhuttu musiikista ja fiilistelty ja isän mukana käyty tietysti teatterissa. Oltiin välillä lavalla itsekin.

Music Televisionin, MTV:n, Suomeen tulolla on kyllä ollut iso vaikutus omaan muusikkouteeni. Ja huvittavaa on, että ainut paikka, missä lapsena oli mahdollisuus nähdä MTV:tä, oli mummolassa Riihimäellä.

Olen lapsesta saakka kirjoittanut lyriikkaa. Ala-asteikäisenä tekemäni ensimmäiset hittibiisini olivat Ruusun tango ja Kissankulma. Toinen oli vauhdikas punkbiisi, toinen dramaattisempi tarina. Mulla ei ollut mitään säestystäkään, mä vaan lauloin niitä lauluja perheelle.

Sitten kun aloin ostaa cd-levyjä, kaivoin ensimmäiseksi esille kotelossa olevan lehtisen ja luin lyriikat läpi. Jos en ymmärtänyt jotakin englanninkielistä lausetta, kävin isältä huikkaamassa apua. Koin musiikin sävellettynä kirjana. Edelleenkin, jos kuuntelen itselleni tuntemattomalla kielellä olevia kappaleita, haluan kääntää niitä.

Jantson kanssa olemme aika itsenäisesti luoneet omat musiikilliset polkumme, Jantso on nykyään huuliharpisti ja blues-kitaristi sekä toimittaja-kirjailija. Hän on myös soittanut levyilläni ja säveltänyt sinne pari kappaletta, että sikäli on kyllä vaikutettu toisiimme.

Biisien tekeminen on vahvasti spirituaalinen prosessi. Siinä kääntyy samaan aikaan itsensä puoleen, mutta myös johonkin itsensä ulkopuolisiin voimiin ja värähtelyihin. Ja sen kaiken haluaa kanavoida lauluksi. Ei se aina ole katarsis, vaan se voi olla työlästäkin. ”

KATSO VIDEO: Liila Jokelinin esitys kappaleestaan Joskus vielä lempi tää loppuu.

* *

”Ensimmäisen albumin jälkeen olin että ’Wau! Jess! Tällainenkin tehtiin’. Seuraavaa tehdessä kunnianhimo kasvoi entisestään. Tämän kolmannen kanssa ajattelen, että valmiiksi saaminen voi viedä hetken, mutta se voi olla hyväkin. Saa ainakin rauhassa miettiä.

Äänikin muuttuu. Ensimmäisellä albumilla se oli karkean suora, tyttömäinen punk-ääni. Sitten hurahdin Billie Eilishiin ja hänen huokoisan taiturilliseen äänenkäyttöönsä. Hänellä on myös vahva jazz-pohja. Jotenkin sekosin hänestä ja oivalsin, että ääni voi olla voimakas silloinkin, kun se ilmaisee herkemmin ja kevyemmin. Se oli oivallus myös ihmisenä. Ei tietty punkkari musta häviä mihinkään, mutta ihminen voi olla myös voimakas olemalla hellä.

Useimmiten kuulijat kiittelevät ääneni voimaa ja rosoisuutta, mutta jotkut ovat kavahtaneet. Ehkä se koetaan pelottavana, että nainen antaa palaa. Kerran yksi nainen tuli kysymään, miksi noin nuori kaunis nainen laulaa noin toivottomia lauluja? Minulle kaikki tunteet ovat laulujen polttoainetta. Ehkä se voisi olla itselleni älyllinen pähkinä pohtia, minkälainen olisi se biisi jossa on toivoa.”

Jyväskylän kaupunginteatterissa helmikuussa 2026 ensi-iltaan tuleva Lou Salomé on Liila Jokelinin seuraava ohjaus. Kuva: Anne Välinoro

* *

Miksi joku breikkaa

”Totta kai kaikki taiteilijat haaveilevat jonkinlaisesta tunnustuksesta ja että ylipäätään huomataan. Myönteinen arvio tuntuu tietysti hyvältä, mutta entä kun tulee kritiikkiä joka ei ole niin mairittelevaa? Tämä aihe on itselläni työstössä.

Aihe on muutenkin ollut pinnalla jo useita vuosia mediassa, viimeisimpänä esimerkkinä ohjaaja Lauri Maijalan ja kriitikko Maria Säkön käymä kiinnostava dialogi tähtiarvioinnin tarpeellisuudesta. Ymmärrän sekä kriitikon että taiteilijan roolia. Myönnän, että sattuu ihan helvetisti, jos on kuukausikaupalla nähnyt ison vaivan jonkin jutun eteen ja sitten sen vastaanotto on tyly tai nihkeä tai sitten se menee kokonaan ohi – tai tulee ehkä yksi ok-arvio.

Miten pystyisi jatkamaan eteenpäin sellaisenkin jälkeen niin ettei sitoisi arvoaan liikaa siihen vastaanottoon? Tämä ei ole ollenkaan simppeli juttu, sillä vastaanotolla on niin hirveä valta.

Muusikkona ja musiikintekijänä olen saanut Soundi-lehdeltä positiivisia ja ihania arvioita ja YLEn Susanna Vainiola ja Pekka Laine ovat soittaneet mua ohjelmissaan, mistä suuri kiitos heille. Mutta vaikka olen saanut näkyvyyttä, se ei silti näy mun Spotify-striimausluvuissa eikä ole tullut suurta breikkausta. On jännä juttu, milloin jostakin tulee ilmiö. Välillä tuntuu, että se on aika mielivaltaista.

Ei mun tarvitse koko maailmaa valloittaa, mutta olisi kiva nähdä, että tällä on joku merkitys. On silläkin tietysti merkitys, että esiintyy kadunkulmassa kahdelle ihmiselle, mutta itse tykkäisin esiintyä isoille yleisöille.”

KATSO VIDEO: Liila Jokelin kertoo tämänhetkisistä töistään.

* *

Elämäni biisit

”Jos mua joskus pyydettäisiin Elämäni biisi -ohjelmaan, ensimmäinen itsestään selvä valinta olisi Hanna Ekolan tunnetuksi tekemä Vieläkö on villihevosia. Se kuului auton radiosta silloin, kun isä lähti viemään äitiäni sairaalaan synnytykseen. Se on todellinen elämäni biisi. Siinä on myös hyvä meininki.

Kaikkiin näihin valintoihini liittyy romanikulttuuri. Vieläkö on villihevosia -biisissä laulaa ja tanssii mustalaisnainen ja iltanuotiolla soi kitara. Romanipunkia edustavan Gogol Bordello -yhtyeen kappale Start Wearing Purple on toinen valintani. Heiltä voisi valita minkä vaan kappaleen, mutta tuo sattuu viittaamaan Liila-nimeeni. Olen nähnyt bändin monta kertaa livenä ja se on aina ollut sellainen transformaatiokokemus, elämäniloista ja -janoista meininkiä.

Kolmas on Anneli Sarin Silkkiliina, uskomattoman kaunis kappale. Sari on ollut mulle iso idoli siitä lähtien, kun parikymppisenä löysin hänen tuotantonsa. Vuosi sitten löysin hänen vinyylinsä kirpputorilta. Se on aarre.”

#kordelininsäätiö #kordelininsäätiöntuella

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua