Eros Gomorralainen, teksti
Kirjoitussarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

New York Postin arvostelija Ira Mayer kirjoitti Leonard Cohenin I’m Your Man -levyn jälkeisen kiertueen konsertista Carnegie Hallissa: ”Mikäli joskus myönnetään palkinto tunteikkuudesta pop-maailmassa, Leonard Cohen on kiistaton voittaja”.

Mayerin mukaan Cohen purki konsertissaan erinomaisesti ”kaikkea sitä epäilystä, pelkoa, kaipuuta, muistelua ja katumusta, josta rakkaus koostuu 1900-luvulla”. Mayer ei voi olla kovin kaukana totuudesta. I’m Your Man -levyä voidaan kiitellä mainitun lisäksi monitahoisten, usein itseironisten sanoitusten ja tummasävyisen, melodisen syntetisaattoripopin yhdistämisestä.

Leonard Cohen julkaisi 1980-luvulla vain kaksi albumia, Various Positionsin (1984) ja I’m Your Manin (1988). Ne ovat molemmat vaikuttavia levyjä, ja hetken kohtasinkin vaikeuksia valita, kumpaa näistä käsittelisin tässä sarjassa. Ensin mainittu sisältää muiden muassa erään Cohenin tunnetuimmista lauluista, Hallelujah’n. Toisaalta taas I’m Your Maniltä löytyy nimikappale, First We Take Manhattan, Everybody Knows, Tower of Song…

Lisäksi levy henkii perimmäisen kahdeksankymmenenlukulaista sointimaailmaa syntetisaattoreineen ja taustalauluineen kaikkineen, mikä sekä vetoaa kirjoittajaanne että on oikeastaan aivan keskeistä koko tämän sarjan kannalta – pitäähän 1980-luvun levyn toki myös kuulostaa sellaiselta.

Olen pyrkinyt tämän kirjoitussarjan valinnoissani paitsi siihen, että esittelen ”kaikkien tuntemia” levyjä (kirjoitin viime vuoden alkupuolella marginaalisemmasta musiikista, nyt on toisenlainen fokus), myös intuitiivisuuteen. Leonard Cohenin I’m Your Man oli tällainen valinta. Alun näennäisen vaikeuden jälkeen asia olikin lopulta aivan selkeä: I’m Your Man on Leonard Cohenin paras levy 1980-luvulla, ja koko miehen tuotannon mittakaavassakin vähintäänkin yksi parhaista. I’m Your Man – koska sydän sanoi niin.

* *

Muistan tulleeni tietoiseksi Leonard Cohenin musiikista ensimmäisen kerran juuri Various Positions -levyn myötä, koska se oli Suomessa niin näkyvästi esillä. Dance Me to the End of Love -kappaleen musiikkivideota esitettiin televisiossa, ja televisiotahan katsottiin, koska elettiin kahden kanavan yhtenäiskulttuurissa, eikä ollut internetiä saati älypuhelimia. Lisäksi kappaleita kuultiin toki radiosta.

Todennäköisesti olin kuullut Cohenin musiikkia jo aiemmin, mutta se ei ollut vain kiinnittänyt huomiotani. Joka tapauksessa se mieltyi 1980-luvulla nuoressa mielessäni keski-ikäisten naisten musiikiksi, niinpä minun piti diggailla Cohenia vähän salaa välttyäkseni kovempien kundien pilkalta.

Ehkäpä Cohenin ihailijakunta oli 1980-luvulla kuitenkin toisenlaista maailmalla kuin Suomessa. Niin Sylvie Simmonsin I’m Your Man – Leonard Cohenin elämä kuin Ira B. Nadelin Leonard Cohen – elämäkertakin nimittäin maalaavat kuvaa teini-ikäisten tyttöjen laumojen piirittämästä Cohenista. Vaikka yritän muistella, en pysty palauttamaan mieleeni, mitkä musiikkitaiteilijat tai -ryhmät keräsivät teinityttöjä ympärilleen maassamme vuonna 1988. En kuulunut varsinaisesti kohderyhmään. Pinnistellen muistan New Kids on the Block -nimisen joukkion, jonka tosin tahtoisin mieluummin unohtaa.

Ei, Leonard Cohen ei todennäköisesti ollut teinityttöjen päiväunien ykköskohteita Suomessa vuonna 1988. ”I’m Your Man on aikuista musiikkia”, arvioi Pertti Ojalakin tuolloin Soundi-lehden arvostelussa.

* *

1980-luvulla, ennen I’m Your Mania, Leonard Cohen ei varsinaisesti nauttinut huippusuosiota tai kriitikoiden yltiöpäistä arvostusta, etenkään Yhdysvalloissa. Takana oli etupäässä heikot arvostelut saanut, Phil Spectorin tuottama tyylinmuutos, Death of a Ladies Man (1977) sekä Recent Songs (1979, paluu folkimpaan ilmaisuun, jollaisesta Cohen parhaiten tunnettiin.

1980-luvulla Cohenin musiikki oli alkanut muuttua jo Various Positions -levyllä, jota ei edes julkaistu Yhdysvalloissa. Hän oli ryhtynyt säveltämään kitaran sijasta vastikään hankkimallaan Casio-lelusyntetisaattorilla. Muutos kohti tuolloista ajanmukaisuutta jatkui I’m Your Manin myötä. Joku saattaisi puhua tämän uuden tyylin kohdalla ”juustoisuudesta”, ellei peräti – paratkoon – AOR:stä. Levyn sointimaailma ei kuitenkaan ole (ehkä paria pientä poikkeusta lukuun ottamatta) vanhentunutta siinä mielessä kuin toisinaan 1980-luvun musiikin kohdalla puhutaan. Väitän, että kaikessa pateettisuudessaan se on pikemminkin tietyssä mielessä aateloitunutta.

Dramaattinen tumma syntetisaattori-pop on jotenkin kohottautunut upeasti ajan tuolle puolen. Laulut on miksattu pintaan, kuten kuuluukin. Pertti Ojalakin kuvaili osuvasti Soundi-lehden arvostelussaan: ”Cohenin laulu huokuu inhimillistä lämpöä, joka tulee loistavasti tuotetulla I’m Your Man -albumilla lähemmäksi kuulijaansa kuin koskaan. Iän elegantisti syventämä ääni tuntuu kuuluvan vastapäisestä nojatuolista omassa olohuoneessasi.”

Ihmisääni on tärkeintä, ja erityisen tärkeää se on Leonard Cohenin tapaisen taiteilijan musiikissa, jossa kappaleiden sanoitukset ovat keskeisiä.

Kriitikot ylipäätänsäkin ottivat I’m Your Man -albumin vastaan ylistäen. Sitä on pidetty Leonard Cohenin mestariteoksena – jopa hänen tärkeimpänä levynään. I’m Your Man oli listaykkönen monessa maassa, kuten Englannissa. Se nosti miehen valtavirtasuosioon, ja siitä tuli hänen menestynein albuminsa Yhdysvalloissa. Suomessakin I’m Your Man möi kultalevyyn oikeuttavan määrän.

Nadel kirjoittaa Cohen-elämäkerrassa, että levyä kuvailtiin eräässä arvostelussa ”ryppyisen elostelijan viimeiseksi ivalliseksi huudoksi”. Ei jäänyt viimeiseksi; Cohen julkaisi vielä elinaikanaan – 82 vuoden ikään mennessä – kuusi levyä, minkä lisäksi seitsemäs ilmestyi postuumisti.

* *

Soundi-lehdelle I’m Your Manin tiimoilta myöntämässään haastattelussa Cohen kertoo pyrkineensä tekemään levystä helpolta kuulostavan – ”ja sehän on kaikista vaikeinta”, hän arvioi. Cohen on sekä onnistunut että epäonnistunut tehtävässään. Musiikillisesti levy kuulostaa etupäässä helpolta. Tekstien pintatasoa syvällisempi ymmärtäminen kuitenkin vaatii kuuntelijalta enemmän.

I’m Your Manin ilmestyessä vuonna 1988 Leonard Cohen ei ollut varsinaisesti mikään uusi tekijä. Hän oli 54-vuotias, ja käsillä oli hänen kahdeksas pitkäsoittolevynsä. Cohen oli aloittanut runoilijana 1950-luvulla ja päätynyt musiikin pariin vasta myöhemmin, seuraavalla vuosikymmenellä, mistä syystä hänestä ei oikein voidakaan puhua ilman tekstejä. Cohen itse ei ole juuri halunnut avata tekstiensä merkityksiä. Hän on antanut kuulijoiden muodostaa niistä omat käsityksensä. Cohen on kuitenkin antanut ymmärtää laulujensa olevan usein omakohtaisia. Masennuksesta taajaan kärsineen taiteilijan ja tämän synkän tai vähintään melankolisen musiikin välillä onkin helppo nähdä yhteyksiä.

I’m Your Manin tekstit tuntuvat liikkuvan usein vähintään kahdella tasolla, ja niiden syvemmät merkitykset eivät aina ole helpoimmin avautuvasta päästä. Levyn avauskappaletta First We Take Manhattan Cohen on selittänyt useammallakin tavalla. Ensinnäkin hän on sanonut sen kertovan täsmälleen siitä, mitä riveillä lukee. Hänen mukaansa teksti kertoo ääriliikkeistä, terrorismista ja fundamentalismista.

”Laulu kertoo muutoksen kaipuusta, kärsimättömyydestä asioiden nykytilaan, merkityksen ikävästä – toimimme ikävöinnin puhtaimpien ja polttavimpien sääntöjen mukaan”, hän selventää Nadelin elämäkerrassa.

Simmons luonnehtii Cohen-elämäkerrassaan kappaletta ”mitä luultavimmin ainoaksi eurodiskobiisiksi, joka viittaa sukupuolten sotaan ja holokaustiin”. Näin saattaa olla. First We Take Manhattan tosiaan esittelee levyn linjan käynnistymällä hyvin 1980-lukulaisella kolealla syntetisaattoripainotteisella diskojumputuksella. Dramaattisesti taustan päälle laulavan Cohenin aloitus on vaikuttavan väkevä:

”The sentenced me to twenty years of boredom
for trying to change the system from within

I’m coming now I’m coming to reward them
first we take Manhattan, then we take Berlin”

Anjani Thomasin laulu vahvistaa entisestään tunnelmaa viimeisessä säkeessä ja pysyy sen jälkeen mukana läpi koko kappaleen – hän myös laulaa kertosäkeen, joka saattaa kuulostaa ensimmäisellä ja vielä toisellakin kuuntelemalla omituisen irralliselta. Se kuitenkin keventää huomattavasti muuten patasynkkää raitaa ja on annettavissa anteeksi viimeistään painokkaasti toistettavaan, dramaattisuutta jälleen korostavaan ”I told you”-kohtaan mennessä:

”I’d really like to live beside you, baby
I love your body and your spirit and your clothes

But you see that line there moving through the station?
I told you, I told you, told you, I was one of those”

Kahdella viimeisellä rivillä voidaan lukea Simmonsin mainitsema viittaus holokaustiin. Tai toisaalta vain tien päälle lähtevään runoniekkaan.

Naislaulajien osuudet ovat ylipäätän yksi I’m Your Man -levyn erinomaisia ratkaisuja, olivatpa ne sitten soolo-osuuksia tai taustalauluja. Anjani Thomasin lisäksi lauluissa kuullaan muiden muassa toista Leonard Cohenin luottonaista, Jennifer Warnesia, joka ehti myös levyttää ensimmäisen version First We Take Manhattanista Cohenin kappaleita sisältävälle levylleen Famous Blue Raincoat (1986).

Jos kappale kertookin terrorismista, pitää se sisällään myös muita tasoja. Kun muistetaan Cohenin taipumus kirjoittaa omiin kokemuksiinsa liittyvistä asioista, voidaan laulun nähdä kytkeytyvän myös hänen henkilökohtaisiin suhteisiinsa ja musiikkimaailman kiemuroihin. Ensinnäkin Cohen oli kykenemätön sitoutumaan pitkäaikaisiin parisuhteisiin. Toiseksi, jälkimmäiseen liittyen Manhattan on alan teollisuuden keskus, kun taas Berliini on se kaupunki, missä Cohen koki vaikeimmaksi esiintyä. Lisäksi levyn kappaleiden kirjoittamisen aikaan hänen menestyksensä Yhdysvalloissa oli vaatimatonta. Kytkös musiikkielämään onkin näin ollen paikoin terrorismikuvausta helpompaa havaita tekstistä.

Kappaleen neljäs säkeistö on yhtä vaikuttava kuin sen avaus:

”I don’t like your fashion business, mister
I don’t like these drugs that keep you thin

I don’t like what happened to my sister
First we take Manhattan, then we take Berlin”

First We Take Manhattanin äänitysten aikaan oli kulunut ”kaksikymmentä vuotta ikävystyneisyyttä” Cohenin ensimmäisen pitkäsoittolevyn julkaisusta. Cohen onkin sanonut Rockdelux-lehden haastattelussa kappaleen olevan suora vastine ikävystyneisyyteen, ahdistukseen ja painottomuuden tunteeseen, jota hän tuntee päivittäisessä elämässään.

* *

Single-kappale Ain’t No Cure for Love liittyy AIDSin leviämiseen. Leonard Cohen oli pohtinut asiaa Jennifer Warnesin kanssa ja lausunut tälle kappaleen otsikon sanat. Simmons kirjoittaa Cohen-elämäkerrassaan, kuinka kappaleeseen oli ”valettu Leonardin oma käsitys rakkaudesta: se on kuolettava haava, jolta ihminen ei voi välttyä samaten kuin Jeesus ei voinut välttyä ristiltä”.

Juustoinen AOR-pintakerros on ehkä levyn tässä kohdassa läsnä paksuimmillaan. Warnes ehti levyttää tämänkin kappaleen ensimmäisen version Famous Blue Raincoat -levylleen. I’m Your Manillä kappaleen duetoi Cohenin kanssa kuitenkin Anjani Thomas.

Everybody Knows on kielisoitin udin koristelema ja tasapainottama katkeransuloinen laulu, joka keinahtelee kepeyden ja nihilismin ristiaallokossa kuin paatti laineilla. ”Everybody knows that he boat is leaking / Everybody knows that the captain lied”, Cohen laulaa ja toistaa kappaleen nimen tekstin lähes jokaisella rivillä. Olemme kaikki samassa vuotavassa veneessä ja tiedämme sen.

Cohen on sanonut vuonna 1988 LA Weekly -lehden haastattelussa uskovansa ihmiskunnan elävän lopun aikoja ja katastrofin jo tapahtuneen. Kysymys on siitä, kuinka käyttäytyä tilanteessa. Los Angeles oli Cohenin mielestä paras paikka asua, tarkkailla katastrofia ja kirjoittaa siitä. Kappale on inhorealistinen kuvaus kyynisestä maailmankuvasta ja käy läpi kutakuinkin kaikki viimeisten aikojen vitsaukset ja synkimmät synnit yleisistä yksityisiin, tähän tapaan:

”Everybody knows that the Plague is coming
Everybody knows that it’s moving fast

Everybody knows that the naked man and woman
– just a shining artifact of the past

Everybody knows the scene is dead
but there’s gonna be a meter on your bed
that will disclose
what everybody knows”

Levyn julkaisun aikaan säkeistö saattoi viitata AIDSiin, mutta jokainen tietää, että Everybody Knows on edelleen kylmäävän ajankohtainen.

Nimikappale I’m Your Man alkaa minimalistisesti pelkällä rumpukompilla, ja niukkaeleisenä se säilyykin loppuun asti – hyvä niin. Kappale on periaatteessa yksinkertainen rakkauslaulu, jossa kertoja pohtii, mitä hänen rakkaansa mahtaa tahtoa, ja lupaa tehdä tämän hyväksi mitä tahansa, kunnes:

”Ah, the moon’s too bright
The chain’s too tight
The beast won’t go to sleep

I’ve been running through these promises to you
that I made and could not keep”

Kun muistetaan taas Leonard Cohenin tapa kirjoittaa omaan elämäänsä liittyvistä asioista, teksti kytkeytyy helposti niihin.

Cohen kaipasi rakkautta, se on selvää. ”Avioliitto on luostari”, on hän kuitenkin kirjoittanut. Avioliitto pakottaa puolisot pidättäytyvyyteen muissa suhteissa. Cohen kokikin olevansa liian heikko avioliiton instituutioon. Hän kuvaili avioliittoa ”hengen tulisimmaksi pätsiksi”, joka on ”vaikeampi kuin yksinäisyys”.

* *

Levyn b-puolen avaava Take This Waltz perustuu Federico García Lorcan runoon Pequeño Vals Vienès ja on todellakin nimensä mukaisesti valssi, ja Everybody Knowsista tuttu keinahtelevuus palaa. Kappale poikkeaakin viuluineen kaikkineen levyn syntetisaattoripoppi-linjasta mutta onnistuu silti olemaan jollain tapaa surumielinen, vaikka Leonard Cohenin ja Jennifer Warnesin lauluäänet kietoutuvat yhteen kauniisti kuin tanssijoiden vartalot. Lorca oli Cohenin suosikkirunoilijoita, ja hän nimesi tyttärensäkin tämän mukaan.

Jazz Police nousee levykokonaisuudesta esiin erilaisena, omituisena kasarinakutteluna, jota vierineet vuodet eivät ole kohdelleet aivan suopeimmalla mahdollisella tavalla. Se on levyn yleisestä linjasta poiketen ollut ajastaan jäljessä jo julkaisuhetkellään. Kappale on ”Cohenin vastaus bändin ponnisteluille ujuttaa musiikkiin ylinousevia kvinttejä ja septimejä”, kirjoittaa Nadel jatsibändin kanssa keikkailleesta taiteilijasta tämän elämäkerrassa.

En ole aivan varma, kuinka perusteltua kappaleen mukanaolo levyllä on, mutta on siinä jossain määrin ajankohtaisena tänäkin päivänä näyttäytyvä rivipari: ”Wild as any freedom loving racist / I applaud the actions of the Chief”. Vaikka pääasiassa kartankin internetin keskustelufoorumeja, olen saanut sen ymmärryksen, että verkkoa kansoittaa ”vapauteen”, rotuoppiin ja vahvojen ”mestarien”, auktoriteettien, sanaan uskova joukko. Ihminen on muuttunut perin vähän, ja juutalainen Cohen tiesi, että tämänkaltaisia ryhmiä on ollut jo aiemmin.

Cohenin kohdalla nousee toistuvasti esiin, miten hän on kirjoittanut jotain kappalettaan kuukausia tai jopa vuosia (Anthemia jopa kymmenen vuotta), ja toisinaan sanoitus on mennyt täysin uusiksi. I’m Your Man -levyltä esimerkiksi seesteinen I Can’t Forget on sellainen. Cohen kirjoitti kappaletta useita kuukausia, ja lopullinen sanoitus on täysin eri kuin alkuperäinen.

Levyn päättävä Tower of Song on albumin avainraitoja, ehkä tärkein – ainakin Cohenille itselleen, kuten hän Soundin haastattelussa kertoo. Se on nerokas, ja ehdottomasti yksi taiteilijan koko uran hienoimmista – hitto soikoon, yksi kaikkien aikojen hienoimmista kevyen musiikin teoksista. Olen sanonut, että voisin kuunnella kappaletta loputtomasti. Leonard Cohen tarjoaa nautintoa 5 minuuttia 39 sekuntia, mutta onneksi nykyaikaisissa soittosovelluksissa on toistomahdollisuus.

Tower of Song kertoo taiturimaisesti yksinäisestä käsityöläisammatista, laulunteosta, jota ajaa sisäinen palo toimia musiikin perinteessä, mutta jota on joskus vaikea yhdistää pysyviin rakkaussuhteisiin. ”I’m just paying my rent everyday in the Tower of Song”, laulaa Cohen ja viittaa kappaleessa muun muassa arvostamaansa Hank Williamsiin, joka yskähtelee laulun tornissa sata kerrosta tätä ylempänä (maksaen näin ollen myös oletettavasti korkeampaa vuokraa). Cohen on sanonut ajattelevansa laulujensa olevan enemmän tai vähemmän totta, koska hän on maksanut jokaisesta täyden hinnan.

Vaatimaton Leonard Cohen itse piti Tower of Songia ”yhtenä kolmesta tai neljästä oikeasta laulusta”, jotka hän on koskaan kirjoittanut. Olen eri mieltä, sillä minusta hänen neroutensa ei rajoittunut näin harvalukuiseen määrään kappaleita.

Tower of Song käynnistyy upean minimalistisesti, koruttoman keinahtelevana, ja sellaisena tausta pysyy läpi kappaleen keston, mikä korostaa jälleen hyvin pinnassa kulkevaa tekstiä. Kappaleessa on itseironinen, First We Take Manhattanin ohella levyn toinen mitä nerokkain aloitus, joka asemoi parilla rivillä – silti monimerkityksisesti – kertojan elämäntilanteen:

”Well, my friends are gone and my hair is grey
I ache in the places where I used to play”

Jos Tower of Songin tausta onkin minimalistinen, niin Jennifer Warnesin laulu värittää sitä juuri sopivasti ja tuo raidalle kevyttä doowopmaisuutta. Itseironia jatkuu tekstissä myöhemminkin, kun lauluäänensä vuoksi ivan kohteena ollut Cohen (joka ei itsekään pitänyt ääntään kummoisena) tulkitsee rivit:

”I was born like this, I had no choice
I was born with the gift of a golden voice”

Leonard Cohenin musiikki mielletään usein synkäksi ja pessimistiseksi. Olen ainakin itse kokenut sen parhaimmillaan myös jotenkin rauhoittavana. Sellaiselle musiikille lieneekin aina tilausta. Vaikka Tower of Songiinkin liittyy tietty ennalta saneltu kohtalo, se ei kuitenkaan ole tyystin vailla valonpilkahduksia. Kappaleessa mainitaan useammankin kerran ikkunat, joita laulun tornissa on.

Leonard Cohen on kirjoittanut Anthem-tekstissään “There is a crack in everything / That’s how the light gets in”, ja Tower of Songissakin kertoja hakeutuu ikkunan ääreen, siinä valo on voimakas. Kappale – ja koko levy – päättyy riveihin:

”I bid you farewell, I don’t know when I’ll be back
They’re moving us tomorrow to that tower down the track

But you’ll be hearing from me, baby, long after I’m gone
I’ll be speaking to you sweetly from a window in the Tower of Song”

Vaikka lauluntekijä ei ehkä kyennyt kestäviin rakkaussuhteisiin, hän puhuu meille kaikille edelleen poistuttuaan keskuudestamme laulujensa kautta, sieltä paistaa se valo.

Lukemista

• Burger, Jeff (toim.) (2014): Leonard Cohen on Leonard Cohen. Omnibus Press.
• Cohen, Leonard (2009): The Lyrics of Leonard Cohen. Omnibus Press.
• Cohen, Leonard (1993): Stranger Music – Selected Poems And Songs. Jonathan Cape.
• Ira B. Nadel (2010): Leonard Cohen – elämäkerta. Johnny Kniga Kustannus.
• Simmons, Sylvie (2014): I’m Your Man – Leonard Cohenin elämä. Kustannusosakeyhtiö Sammakko.
• Simmons, Sylvie (2012): I’m Your Man – The Life of Leonard Cohen. Jonathan Cape / Random House.
• Soundi-lehti, 2/1988.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua