Kahdeksan kasaria #2: The Cure: Disintegration – kenties hienointa nuoren miehen ikäkriisistä puristunutta musiikkia

Eros Gomorralainen, teksti

Kirjoitussarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa. Lue sarjan kaikki osat täältä.

Jonkin The Cure -yhtyeen levyn oli mahduttava mukaan tähän sarjaan. Sen musiikki on seurannut mukana läpi elämäni vaiheiden vuosikymmenestä toiseen. Se on tarjonnut helpotusta ja myötäelämistä, kuten vain musiikki parhaimmillaan voi tarjota.

Disintegration (1989) on The Curen levyistä ehkä tärkein. Se on eheä kokonaisuus, jonka jokainen palanen tuntuu olevan juuri kohdallaan. Disintegration on myös The Curen eniten myynyt levy, ja kriitikoidenkin ylistämänä myös yksi sen taiteellisista huippukohdista.

Sytyin Disintegrationille hitaahkosti. Se oli alkuun vain yksi The Curen levyistä. Ihmettelin hieman ihmisten intoilua vaikkapa Lullaby-kappaleesta, eivätkä monet pitkähköt, tunnelmalliset ja maalailevat sävellykset olleet kaikista helpoimpia sulattaa.

Aika on tehnyt Disintegrationille – tai pikemminkin kuuntelijalleen! – kuitenkin hyvää, ja jo pitkään olen tunnistanut sen erääksi yhtyeen helmistä, ainakin sen 1980-luvun tuotannon kenties parhaaksi, ellei jopa koko uran eheimmäksi kokonaisuudeksi. Esimerkiksi levyn pisin, yli 9-minuuttinen The Same Deep Water As You ei tunnu lainkaan liian pitkältä. Lullaby lukeutuu mielestäni edelleen Disintegrationin vähemmän vaikuttaviin esityksiin, mikä kenties kuitenkin kertoo enemmänkin levyn muiden kappaleiden tasosta.

* *

The Cure aloitti yhtyeenä, jonka musiikkia saattoi luonnehtia post-punkiksi tai uudeksi aalloksi. Seuraavaksi se suuntasi synkempään ilmaisuun ja vaikutti myös osaltaan goottirockin kehitykseen. Sittemmin yhtye on soittanut muun muassa (melankolista) poppia ja massiivisen kerroksellisesti tunnelmoivaa, tummasävyistä ja jossain määrin psykedeelistäkin ”stadionvaihtoehtorockia”.

Viimeisimpänä yritin parhaani mukaan kuvailla sitä, mitä yhtyeen kahdeksas albumi Disintegration edustaa, mutta epäonnistuin. Levyä on hankala luokitella mihinkään karsinaan, koska oikeastaan mikään musiikki ennen sitä tai sen jälkeen ei ole onnistunut kuulostamaan samalta. Levyllä yhdistyy aiemmasta tuotannosta tuttuja elementtejä johonkin aivan uuteen.

Ajoittaisista tyylin mutoksista huolimatta The Curen tuotanto ei ole näyttäytynyt poukkoilevana, vaikka levykokonaisuuksien taso onkin välillä heitellyt. Jotenkin yhtye on kuitenkin aina onnistunut kuulostamaan itseltään.

The Curen 1980-luvun tuotannosta voisi nostaa esiin montakin helmeä, eikä näistä vähäisin ole taajaan ylistetty vuoden 1982 Pornography. Disintegrationin voi katosa muodostavan sen ja vuoden 2005 Bloodflowers-levyn kanssa trilogian.

Aiemmin urallaan moneltakin suunnalta ammentaneen The Curen kappaleiden kerroksellisuus ja intensiteetti nousi uudelle tasolle juuri Disintegrationilla. Kerroksellisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kappaleet olisi ahdettu tukkoon tavaraa. Levy on myös huomattavan eheä kokonaisuus siitäkin huolimatta, että sillä on esimerkiksi muusta materiaalista selkeästi erottuva (tai sitä tasapainottava) simppeli, kepeä rakkauslaulu, Lovesong (johon toki siihenkin maalaillaan kerroksia kitaroilla ja kosketinsoittimilla).

* *

Ennen Disintegrationia The Cure oli julkaissut parin levyn verran yleisilmeeltään piirun tai kaksi aiempaa tuotantoaan kevyempää pop-ilmaisua, albumit Head on the Door (1985) ja Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me (1987). Levyillä oli saavutettu myyntiä ja listamenestystä, suoranaista poptähden asemaakin. Stock Aitken Waterman -hittitehtaan tuotannon kyllästämänä eurohumppa-aikana yhtyeen nokkamies, laulaja-kitaristi Robert Smith halusi kuitenkin tehdä jatkoa The Curen synkimmille levyille Seventeen Seconds (1980), Faith (1981) ja Pornography.

The Curen kokoonpano oli vakiintunut jo Head on the Doorilla alkuperäisestä triosta viisimiehiseksi. Alkoholiongelmasta kärsinyt kosketinsoittaja Lol Tolhurst roikkui vielä Disintegrationin äänitysten aikaan mukana yhtyeessä, mutta hänet erotettiin pian. Levylle mies ei ilmeisesti onnistunut soittamaan nuottiakaan, vaikka hänet kansissa (”other instrument”) mainitaankin.

Kosketinsoittimia yhtyeeseen jäi soittamaan live-kokoonpanossa jo mukana ollut Roger O’Donnell. Lisäksi Disintegrationin aikaisessa The Curessa vaikuttivat basisti Simon Gallup, kitaristi Porl Thompson ja rumpali Boris Williams. Jokainen yhtyeen jäsen osallistui levyn sävellysten tekemiseen, ja uskoakseni jokaisen panos myös kuuluu lopputuloksessa. Sanoitukset ovat Robert Smithin kynäilemiä.

* *

Disintegrationin kahdestatoista kappaleesta neljä, Lullaby, Fascination Street, Lovesong ja Pictures of You, julkaistiin singlenä. Materiaalissa oli mistä valita; levyllä ei ole juuri heikkoja hetkiä.

Disintegrationin kansissa annetaan ohje kuunnella levyä kovalla äänenvoimakkuudella, koska sellaisena nautittavaksi se on tarkoitettu. Sen lisäksi Disintegration lienee parhaimmillaan silmät kiinni (ja kosteina) pimeässä kuunneltuna kappaleiden kanavoimiin suuriin tunteisiin eläytyen.

Edellä mainittu Pictures of You on levyn toinen kappale. Sekä se että levyn aloittava Plainsong käynnistyvät yhtyeelle tunnusomaisiksi muodostuneilla pitkillä, tunnelmaan virittävillä instrumentaaliosuuksilla.

Plainsong on suorastaan pakahduttavan paatoksellisen mahtipontinen mutta samalla myös jotenkin hauras ja kaunis. Pohjalla on kuitenkin tumma syntetisaattorihurina. Kun Robert Smith laulaa ”It’s so cold”, on tunnelma käsinkosketeltava, ja lumihiutaleiden voi nähdä leijailevan kaikkien pehmeiden syntetisaattorimattojen ja kuulaiden kitaroiden täyttämän pakkasmaiseman yllä. Kaikua on.

Pictures of You on kitaravetoisempi. Pehmeiden, kerroksellisten syntetisaattorimattojen lisäksi Disintegrationilla onkin usein merkillepantavaa kuulaan melodiset kitarat – jotka nekin usein toteuttavat osaltaan kerroksellisuutta – mutta myös kappaleita eteenpäin ajavat vahvat bassokuviot, esimerkiksi kappaleissa Closedown, Lovesong, Last Dance ja Fascination Street.

Ne yhdessä Robert Smithin milloin epätoivoa, menetystä tai täydellistä toivottomuutta henkivän laulun kanssa luovat levylle hyvin omintakeisen sointimaailman.

Kitaranäppäilyllä käynnistyvä, tumma ja mahtipontinenkin Prayers for the Rain on yksi levyn synkimmistä kappaleista, ja The Same Deep Water As You on pakahduttavan kaunis mutta samalla sekin synkkä kuin Mariaanien hauta. Siinä totisesti uidaankin todella syvissä vesissä:

”Kiss me goodbye
pushing me out before I sleep

It’s lower now and slower now
the strangest twist upon your lips

but I don’t see
and I don’t feel
but tightly hold up silently

my hands before my fading eyes
and in my eyes
you smile”

Instrumentaalista tunnelmointia riittää The Same Deep Water As Youssakin. Levyn pisin kappale hiipuu vähitellen, hiipien kuin tekstin puhujan tajunta. Tämä on juuri hyvällä tavalla pateettista, ajattelen.

* *

Disintegration merkitsee hajoamista tai pirstoutumista. Levyn alkuperäinen lp-versio olikin pirstottu. Disintegration julkaistiin tuoreeltaan lisäksi c-kasetti- ja cd-muodoissa. Alkuperäisestä lp-julkaisusta puuttui kaksi kappaletta, Last Dance ja Homesick, koska vinyylillä loppui tila kesken. Robert Smith suosittelikin tuolloin hankkimaan Disintegrationin cd-muodossa, sellaiseksi se oli tarkoitettu, kahdentoista kappaleen kokonaisuudeksi. Sittemmin levystä on julkaistu myös kahden lp-levyn kokonainen laitos, jossa puuttuneet kaksi kappalettakin ovat mukana.

Lol Tolhurst on maininnut Disintegrationin nimen olevan osuva, koska hän itse oli nimenomaan hajoamassa noihin aikoihin. Samanlaisia tunteita oli Robert Smithilläkin paitsi seuratessaan vanhan ystävänsä alamäkeä myös tuskaillessaan poptähteyttään – hän ei ollut koskaan halunnut sellaiseen asemaan. Smith itse hoiti omaa hajoamistaan huumeilla, millä oli myös vaikutuksensa siihen, millaiseksi Disintegration muodostui.

Kappalemateriaalinsa puolesta Disintegration taas on kaikkea muuta kuin nimensä mukainen. Voidaan perustellusti puhua eheästä kokonaisuudesta. Sen sijaan joitakin Disintegrationia ennen ja sen jälkeen julkaistuja The Cure -levyjä voisi kenties luonnehtiakin pirstoutuneiksi, hajanaisiksi kappalekasoiksi. On ällistyttävää, että sama kiistattomia klassikkoja tuottanut yhtye on julkaissut vaikkapa levyt The Top (1984), Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me (1987), Wild Mood Swings (1996), The Cure (2004) ja 4:13 Dream (2008).

Sanoituksista hajoamisen teematiikkaa kuitenkin löytyy; ilmeisimmin levyn melankolisena alkavasta ja repiväksi tunnemyrskyksi kasvavasta nimikappaleesta sekä esimerkiksi menetyksen tunteita kanavoivasta Pictures of Yousta. Monitulkintaisessa Disintegration-kappaleessa puretaan tuskaisia tunteita:

”So it’s all come back round to breaking apart again
Breaking apart like I’m made up of glass again
Making it up behind my back again
Holding my breath for the fear of sleep again

Holding it up behind my head again
Cut in the deep to the heart of the bone again
Round and round and round and it’s coming apart again
Over and over and over”

Disintegration-kappale voidaan nähdä tilityksenä Smithin kaksijakoisista kokemuksista poptähden elämästä rockbisneksen petollisissa koukeroissa. Siitä, miten hän tahtoisi jättää sen kaiken.

Disintegration-levyn maailma näyttäytyy pääpiirteissään synkkänä ja lohduttomana. Kaikki sen kappaleet eivät tähän luonnehdintaan kuitenkaan mahdu. Levyllä on siis esimerkiksi yksinkertaisesti kaunis rakkauslaulu ilman sen kummempia kommervenkkejä, mitä jo nimikin alleviivaa: Lovesong. Robert Smith kirjoitti kappaleen vastavihitylle vaimolleen.

The Curen tekstit eivät kuitenkaan läheskään aina ole Lovesongin tavoin tulkittavissa yksiselitteisesti. Ne luovatkin ennen kaikkea tunnelmia, ohjailevat kuuntelijan rakentamaan itse mielikuvia. Tai oikeastaan pikemminkin vain vahvistavat sellaisia. Usein kappaleissa on minuuttitolkulla musiikkia ennen kuin solisti voihkii ensimmäisenkään sanan ilmoille, ja tunnelma on pitkälti luotu jo näissä instrumentaaliosiossa.

* *

Pornography oli ollut henkilökohtainen levy, ja sellaisen Smith halusi myös Disintegrationista. Tavoitteessa on kiistatta onnistuttu ja päästy pidemmällekin. Smith yhtyeineen on saanut henkilökohtaisen levyn kohtaamaan ihmisen yleisellä tasolla; sen tunnelmissa ja teksteissä on jotain yleisinhimillisellä tasolla värähdyttävää. Disintegration on onnistunut koskettamaan miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa, mikä ei ole aivan vähäpätöinen saavutus. Levy on todellakin jonkinlainen The Curen uran kulminaatiopiste.

29-vuotias, aikuistumista kroonisesti pelkäävä Robert Smith (jonka yhteydessä muistetaan toisinaan mainita Dorian Grayn syndrooma) oli päättänyt kirjoittaa Disintegrationille intensiivisintä musiikkia, mitä The Cure oli kuunaan tehnyt. Hän koki, että kaikki rockmusiikin suurimmat levyt olivat alle kolmekymmenvuotiaiden tekemiä. Se ahdisti Smithiä. Hän oli halunnut kirjoittaa uransa tärkeimmän levyn ennen kuin täyttää kolmekymmentä vuotta, ja aika oli käymässä vähiin. Smith on tunnustanut Jeff Apterin kirjassa Never Enough – The Story of The Cure, että Disintegrationin tummempi puoli syntyi juuri syntymäpäivän lähestymisestä.

Robert Smith oli puhunut jo ainakin 21-vuotiaasta lähtien ikääntymisestä sekä siitä, miten hän tuntee itsensä vanhaksi ja sen vuoksi ahdistuneeksi. Usein tämä on näkynyt myös kappaleiden teksteissä.

Ikäkriisistä kärsivän taiteilijan kirjoittama Disintegration ei ole poikkeus. ”Uuden albumin sisällön ydin löytyy siitä, että vanhenemisen myötä meiltä vähitellen katoaa kyky nauttia uusista asioista. Elämä ei enää ole yhtä jännittävää kuin aikaisemmin. Vanheneminen todella huolestuttaa minua”, Smith pohti Disintegrationin julkaisemisen tiimoilta Soundi-lehdelle antamassaan haastattelussa.

Monessa Disintegrationin kappaleista kaivataan tai surraan jotain menetettyä, ja useammankin kappaleen sanoituksissa (Plainsong, Pictures of You, Last Dance) on talvi ja/tai lunta ja/tai kylmä. Talven saapuminen, metafora vanhenemisesta – jopa kuolemasta – käy kuuntelijan mielessä.

Joulun on määrä olla iloinen juhla. Kohtalokkaassa, suorastaan maalailevan bassokitaran kuljettamassa Last Dancessa siihen kuitenkin rinnastuu pettymyksensekaista haikeutta, jopa surua; ajan rattaisiin on menetetty jotain niin peruuttamattomasti, ettei sitä voi enää mitenkään saada takaisin:

”But Christmas falls late now
flatter and colder
and never as bright as when we used to fall
and even if we drink

I don’t think we would kiss in the way that we did
when the woman
was only a girl”

* *

Levy-yhtiössä popimman uravaiheen jälkeen julkaistua Disintegrationia ei ymmärretty. Heidän mielestään Robert Smith oli tekemässä kaupallisen itsemurhan. Kuuntelijat ymmärsivät. Disintegration nousi Britannian listalla sijalle kolme ja Yhdysvalloissa 12:nneksi. Levy möi maailmanlaajuisesti yli kolme miljoonaa. Suomen listalla se kipusi 16:nneksi.

Disintegrationin jälkeen merkittävimmät The Curen albumit ovat olleet Wish (1992) sekä jo aiemmin mainittu Bloodflowers (kirjoitettu juuri ennen kuin Robert Smith täytti 40 vuotta, sisältää sen mukaisia tekstejä). Muut myöhempien aikojen levyt ovat olleet korkeintaan keskinkertaisia, eikä 4:13 Dreamin jälkeen ole tullut uusia studiojulkaisuja.

The Cure on yli neljänkymmenen vuoden uran jälkeen kuitenkin edelleen toiminnassa, eikä 62-vuotias Robert Smith jatkossakaan nuorene. Riittääpähän ammennettavaa tuleviin sanoituksiin.

Disintegration ei kuitenkaan ole lainkaan helposti ylitettävissä. Kyseessä on edelleen aivan poikkeuksellinen levy. Se on ollut itselläni mukana monessa elämänvaiheessa, ja vieläkin se on kaivettava aika ajoin levyhyllystä muistuttamaan, kuinka hienoa läpeensä melankolinen musiikki voi parhaimmillaan olla.

Disintegrationista voi löytää edelleen aika ajoin uutta. Synkkää ja pakahduttavan suuria tunteita kanavoivaa levyä on kuunneltu niin onnen kuin epätoivonkin kyyneileitä vuodattaen, ja vieläkin se onnistuu nostamaan niitä pintaan. The Curen musiikin arvo onkin ehkä parhaimmillaan siinä, miten se johdattaa kuuntelijan omien tunteidensa äärelle.

* *

Lukemista

• Apter, Jeff (2005): Never Enough – The Story of The Cure. Omnibuss Press.
• Soundi-lehti, 5/1989.
• Tolhurst, Lol (2016): Cured. Like kustannus Oy.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua