Esikoiset #4: Vastuun kanssa painiva kokelas ja Suomeen hiihtävä isoisä

Mikko Lamberg

”Kukahan se tämäkin oli?” ajattelen, kun luen menneisyyden kulttuuri-ilmiöistä ja jokin yksittäinen nimi kiinnittää huomioni. Kysyn saman kysymyksen usein, sillä historiasta vyöryy lukuisia kiinnostavia nimiä silmien eteen tuosta noin vain. Suurin osa näistä nimistä jää mysteereiksi.

Aika on yhtä armoton kirjailijoille kuin muillekin. Kun sosiaalisesta mediasta tuli yhä useammalle elinehto, heräsi tuolloin vielä joitain soraääniä. Huolestuneet vastaanväittäjät kysyivät, onko kirjailijan ammatille lainkaan sopivaa markkinoida itseään Twitterissä tai Instagramissa. Eikö profiilin kohottaminen ole pohjimmiltaan kustantamon tehtävä?

Silti merkittävä osa kirjailijoista alkoi brändätä itseään sosiaalisessa mediassa siinä missä muutkin ihmiset. Kehitystä kritisoineille nyökyteltiin edelleen kohteliaasti, käytännössä heidät sivuutettiin täysin. Itsebrändäämisen kritiikille kävi kuin sille puhinalle, joka syntyi, kun elokuvateollisuudessa siirryttiin filmistä digiin. Joillekin vanhan liiton elokuvan ystäville siirtymä oli pyhäinhäväistys, elokuvataiteen kuolemaan verrattavissa oleva tapaus. Nyt, monta vuotta elokuvan digiloikan jälkeen, tuntuu käsittämättömältä, että joku jaksoi kauhistella murrosvaihetta.

Taidemuodot kehittyvät siihen suuntaan, mikä tuntuu sillä hetkellä taipuisimmalta. Kirjailija, joka kokee saavansa hyötyä somepresenssistään, käyttää tilaisuuden hyväkseen. Haluaahan hän pysyä relevanttina. Sitä kirjoittaminen ja lukeminen monille on, reagoimista ja sinnittelyä pinnalla, suomeksi sanottuna julkisuuspeliä.

On edelleen aiheellista kysyä, onko somepresenssi tuonut monellekaan kirjoittajalle lisälukijoita – saati auttanut lukevaa yleisöä muistamaan tekijän nimeä. Markkinointi on tuhoon tuomittua kamppailua unohdusta vastaan. Yleisö ja alan tutkijat päättävät, mikä kestää, jos kestää.

Länsimainen kaanon on ohut kaiken historian aikana julkaistun tekstin määrään nähden. Niin on myös kotimaisen kaanonin laita. Mitä enemmän on tarjontaa, sitä vaikeampaa on tulla muistetuksi. Jos Sofokleelta (n. 495–406 eaa.) olisivat säilyneet kaikki näytelmät, meillä olisi varaa valita. Koska näin ei ole, kaikki säilyneet seitsemän ovat länsimaisen sivistyksen perustaa. William Shakespearen (1564–1616) kohdalla on jo toisin, vaikka teeskenneltäisiin muuta: Macbeth, Hamlet sekä Romeo ja Julia ovat klassikoita, Windsorin iloiset rouvat ja Perikles niille perversseille, joita oikeasti kiinnostaa Shakespeare. Toki jälkimmäisiäkin edelleen esitetään, ovathan ne Shakespearea, mutta jos Timon Ateenalainen tulisi esitykseen lähiteatterissasi, tajuaisiko monikaan nimen perusteella, että kyse on Bardista?

Tämän(kin) vuoksi kirjailijoiden kilpailu huomiosta on surkuhupaisaa. Edes jotkut kirjailijat itse eivät tunnu uskovan omien teostensa arvokkaaseen vanhenemiseen. ”Vieläkin joku kritikoi tätä teostani!” saattaa tekijä todeta, jos blogisti tai kriitikko tarttuu puoli vuotta sitten julkaistuun romaaniin, vaikka jatkuvan retrospektion pitäisi olla sisäänrakennettua kirjalliseen kulttuuriin. Yleisöllä, kuluttajilla, ei ehkä ole pyrkimystä ymmärtää jo tapahtunutta, mutta ammattilaisilla tulisi olla.

Mitään tekemistä tällä unohduksenpelon, julkisuuden ja suosiontavoittelun sekamelskalla ei ole teosten laadun kanssa. Hyvä romaani on hyvä, muistetaan sitä tai ei. Siksi taiteesta kirjoittamisessa nautinnollisinta on hyvästä muistuttaminen – jotta edes joku ei unohtaisi, jotta lukija ymmärtäisi, jotta voitaisiin iloita siitä, mitä jo on ja kasvattaa kulttuurista pääomaa. Historiaan kurkottavan sivistyksennälän ja nykyhetkeen tyytyvän vähällä pärjäämisen välillä on se ero, että vaikka kummallakin tavalla voi keplotella elämästä lävitse, ensimmäinen tuo enemmän iloa.

Maailmanlopunkaan ajattelemisessa kammottavinta ei ole tulevaisuudettomuus vaan kaiken jo tapahtuneen, kaiken kirjoitetun, pyyhkiytyminen pois.

* *

Muun muassa tällaista voi miettiä, kun Wikipediaa selaava silmä osuu J. H. Erkon palkinnon vuoteen 1970. Kuka Esko Raento? Samana vuonna palkittu Daniel Katz (s. 1938) on sentään tuttu, Finlandia-ehdokas, naistenlehtien sivuilla esiintynyt ja kirjallisuutemme historiaan useasta syystä jäänyt.

Mutta Raento (1948–2008) ei ole korostetusti ”kukaan”, vaikka hän sai vuonna 1980 valtion kirjallisuuspalkinnon ja oli pitkään työskennellyt vapaa kirjailija. En muista ennen tämän esseen kirjoittamista kuulleeni hänestä ikinä. Hän ei kuitenkaan ollut aikanaan näkymätön vaan hänen teoksensa keräsivät posiitivista huomiotta. Raento myös antoi 1970- ja 1980-luvun mittaan haastatteluja, kunnes lopetti niiden antamisen tyystin.

Kaikki internetin helposti saatavilla olevat tietolähteet tietävät kertoa Raennosta seuraavaa: Hän oli terveyskeskuslääkäri. Hän oli naimisissa, kolme lasta. Esikoisteoksensa Kokkosen (Otava, 1969) hän julkaisi vielä opiskeluaikanaan. Netti tietää myös, että hän toimitti käsikirjoituksensa kustantajalle hyvin hiotussa muodossa ja oli siten kustannustoimittajalle ihanteellinen kirjailija.

Ja siinä se. Voit voittaa parhaan esikoiskirjan palkinnon ja tämä on se, mikä sinusta jää laajemmin mieleen – ja kirjastojen varastoihin teoksia, joita esseisti joutuu pyytämään varaamalla ja joita toimitetaan joka puolelta Varsinais-Suomea. Palkitussa ensiromaanissa on kirjavaraston hapan haju. Siitä tuntee, ettei kukaan ole selannut sitä vuosiin.

Ja silti. Lopulta se on silti enemmän kuin mitä useimmista suomalaisista on jäänyt jäljelle, eli merkintöjä kirkonkirjoihin, haalistuvia valokuvia ja arvailuja.

Kokkonen siis tuoksuu unohdukselta. Se on sääli, sillä se on Esko Raennolta ehjä taidonnäyte. Tyylillisesti se ei ole radikaali teos, mutta siinä on tiettyä sielunsukulaisuutta edellisen vuosikymmenen suomalaisten modernistien kanssa. Se on niitä onnettomia suomalaisia teoksia, jotka tuntuivat jääneen modernismin leimaamiksi, aikansa vangeiksi, vaikka niissä on edelleen jotain tuoretta.

Helsingin Sanomien palkintoperusteissa lukee ytimekkäästi:

”Raento – – kirjoittaa kontrolloidusti ja intensiivisesti mutta samalla hivenen kapeasti – osittain tämä saa selvityksensä vaativasta ja rajoittavasta preesensin käytöstä.”

Kuten arvata saattaa, palkintolautakunta ei pitänyt varauksettomasti oikein mistään vuoden esikoisesta ja moitti palkittuja teoksia verraten niitä epäedullisessa valossa edellisen vuoden voittajaan, Tytti Parraksen (1943–2018) Jojoon (Otava, 1968).

Vertailu on jossain määrin perusteltua, sillä Parraksen teoksen terävyyttä näissä esikoisissa ei ole. Kokkosen kerronta vyöryy tajunnanvirtaa imitoiden, vaikka se on selvästi hyvin harkittua. Tapahtumat ovat vähissä, välillä proosan juoksutus on ylipursuavaa tavalla, joka toimii suurimman osan ajasta – ja osan ajasta ei.  Lakonisuuden ja rivien välissä ilmaistun vuoksi lähimmät mieleen tulevat kirjailijat ovat Veijo Meri (1928–2015) ja Antti Hyry (1931–2016).

Meri tulee mieleen myös siksi, että teoksen tapahtumapaikka on armeija, tarkalleen ottaen päävartion putka. Muutamaa esivaltaa vastaan käynyttä nuorta miestä vartioi toinen saman sortin sakki. Kokkonen on kokelas, joka valvoo kaiken toteutumista hyvässä järjestyksessä. Miehiä syötetään tiettyyn aikaan, vahdit heräävät toiseen aikaan, tekeminen on vähissä niin vangeilla kuin vartijoilla. Sotilaat tupakoivat salaa ja pelaavat korttia. Pelit ovat tuuripelejä, mieletöntä kortinläiskintää, mikä korostaa asetelman absurdiutta. Jos sotilaat ovat selanneet aneemisen samanlaisena pysyvää kasaa aikakauslehtiä, kokelas Kokkonen käy tunnollisesti asettamassa lehdet suorakulmaiseen pinkkaan tuvan pöydän reunalle.

Kokkonen on romaani, joka puhuu esivallan käsittämättömyydestä ja mielivallasta kenenkään toimimatta liioitellun roistomaisesti. Päähenkilö käyttäytyy sotilaita kohtaan vuoroin ystävällisesti, vuoroin äyskien, yrittäen luovia kohti hyvää johtajuutta. Pohjimmiltaan hän on silti pohjoisen vaeltajajätkä, konstailematon, aina vain muutaman askeleen päästä sen käsittämisestä, että muutama väärä päätös tekisi hänestä leppoisan sijasta tyrannin.

Yhtenä hetkenä vartioidut voivat olla vartijoita tai toisinpäin, lukijalle jää päällimmäiseksi tunteeksi sattumanvaraisuus. Tätä korostaa erityisesti Kokkosen hyvän ystävän, Keon, läsnäolo yhtenä putkassa lojuvista vartioiduista. Kokkonen ei kehtaa kohdella Keoa yhtä ankarasti kuin muita vankejaan. Kaksikko turisee keskenään, ja Keo saa erivapauksia, joita muut sotilaat eivät osaa tai halua kyseenalaistaa. Samalla Keo näkee Kokkosen lävitse ja siihen, miten kokelas on pohjimmiltaan muuttunut valtion rakkikoiraksi, mitä Kokkonen itse ei, älykkäänä mutta ei kovin itsetietoisena, joko tajua tai halua myöntää itselleen.

Pekka Tarkka kirjoitti Helsingin Sanomien arvioon romaanin olevan kuva alistumisesta:

”Olennaisia tässä kirjassa ovat vangin ja vapaan, käskijän ja käskettävän suhteet. Loppujen lopuksi ei ole tietoa, kuka on missäkin asemassa. Koppiin sulkeminen on toki fyysinen realiteetti. Se erottaa arestilaiset tovereistaan, jotka saavat viettää mekaanisten velvollisuuksien välisen ajan hiukan laajemmissa tiloissa ja muiden ihmisten seurassa. Mutta eroista huolimatta järjestelmän nimetön auktoriteetti koskee kaikkia. [– –]”

Vaikutelmaa korostaa proosan tahallinen sekavuus, jossa on välillä vaikea sanoa, kuka puhuu ja kenelle. Henkilöiden kasvottomuus korostuu, kun heistä käytetään välillä heidän omia nimiään ja välillä persoonan riisuvaa virallista kieltä: kokelas, vartiojohtaja, ylikersantti, aulavahti.

Eräänlaisena osoittelevana viestinä, systeemin hampaisiin jääneen hätähuutona, voi pitää Keon sellistään löytämän Raamatun marginaaleihin tehtyjä merkintöjä, joissa nuori ja mahdollisesti mielenterveysongelmainen sotilas pohtii epätoivoaan. Keoa nämä havainnot mietityttävät, Kokkonen suhtautuu ambivalentimmin. Keo yrittää sysiä Kokkosta ymmärtämään mutta ei oikein osaa ilmaista asiaa suoraan, ja puhuteltava ei myönnä ajatuksiaan, vaikka tuntuu tiedostavan oman ristiriitaisen asemansa ja armeijan luonteen:

”Koulussa oli se poika, joka lähti kesken pois kun se ei pärjännyt. Se sekosi kerran kokonaan kun sillä oli hommat hoidettavanaan ja se meidän herra sanoi, että vihollisia tuolla ja tuolla ja tuolla joukkueenne tässä toimikaa. Ukko nalkutti koko ajan korvan juuressa ja lopuksi se poika pudotti polvilleen ja pani kädet naamalleen ja kumartui ihan litteäksi, se huusi tulenkuvausta ja tuli aivan vauhkoksi. Sillä herralla oli perhanan hauskaa sen pojan kanssa. Me ajateltiin eräitä ajatuksia siitä touhusta, mutta eihän siinä mitään voinut tehdä. Se otti kaiken turhan tarkasti, ei se ollut ainoa sellainen poika, jokainen niistä sähläsi jossakin asiansa vinoon. Poltatkos, on vielä yksi vierastupakka.”

Sotilaat peseytyvät, syövät, ottavat nokosia ja juttelevat niitä näitä, kunnes vahtivuoro vaihtuu. Teos ei pääty valaistumisen hetkeen vaan keskeneräisyyteen; lukijaa jää hyvällä tapaa vaivaamaan, ettei teoksen kuvaamassa todellisuudessa muutu mikään.

Raennon myöhempiä teoksia lukemalla selviää, ettei hän ollut yhden tempun poni. Hänen tyylinsä tunnistaa, mutta kirjojen välillä on kiinnostavaa kehitystä. Kokkosta seurannut Seminaari (Otava, 1970) on kenties suosikkini Raennolta lukemistani teoksista. Romaani on aikaansa edellä oleva kertomus luontokerhosta, joka kokoontuu eräänä kesänä mökkeilemään. Tarkoituksena on pitää seminaari, jonka lopputuloksena kirjoitetaan julkinen tiedonanto luonnontilasta ja sen kohentamiseksi vaadituista toimenpiteistä.

Kertojahahmo Häkkinen on kerholle esitelmöimään kutsuttu yliopistolainen, joka joutuu huomaamaan, että porukassa esitetyt näkemykset luonnosta risteävät surullisella tavalla. Vanhemmat luonnonsuojelijat eivät usko ihmisten tai ainakaan suomalaisten täyteen vastuuseen planeetan tilasta. Heidän esittämänsä mielipiteet ovat tuttuja nykylukijalle iltapäivälehtien nettisivujen kommenteista. Nuorempi polvi taas on liian kiireistä omassa elämässään jaksaakseen tehdä asialle mitään, keskiluokkaisuus on syönyt heiltä vaikuttamisen mahdollisuudet.

Romaanin tapahtuma-aikaan puhuttiin vielä ilman tai vesien saasteista. Ilmastonmuutos oli vasta apokalyptinen kuulokuva. Ajatus tuhosta jää etäiseksi myös luontokerholaisille, joiden poliittiset pyrkimykset jäävät puuhasteluksi ja hajoavat keskinäiseen riitelyyn. Häkkinen ei voi kuin katsoa sivusta, kun hyvät aikeet valuvat kompromisseihin ja väsymys tarttuu viimein häneenkin.

Seminaari tiivistää erinomaisesti luonnonsuojeluliikkeen uskottavuusongelmat, joista on alettu päästä eroon vasta, kun ihmiskunta on joutunut pakon, muun muassa sodan uhan, edessä huomaamaan, että uusiutumattomat energialähteet eivät ole vain saastuttavia vaan lisäksi riski kansalliselle turvallisuudelle.

Seminaari osoittaa Kokkosta terävämmin Raennon pyrkimykset. Yhdessä esikoisteoksen kanssa se luonnostelee yksilön ja yhteisön välisestä ristiriidasta kirjailijan uran johtavaa teemaa. Seminaari on muodoltaan vähemmän rönsyilevä kuin Kokkonen. Samalla sen ilmaisu on selkeämpää ja osoittaa Raennon erityisen vahvuuden olevan sisäisen ja ulkoisen maailman välisen kontrastin esittämisessä. Häkkinen esittää ajatuksensa lukijalle, mutta ei ilmaise niitä muille hahmoille tai ne tulevat ulos huonosti muotoiltuina. Luonnonsuojeluaiheesta huolimatta päällimmäinen teema on tarkan kommunikaation mahdottomuus.

Raennon uran huippukohtana pidetty viides romaani Tie (Otava, 1979) taas on kuin Antti Hyryä paholaismoodissa. Kieli on tiivistä, koivuklapien sijasta hammastikkuproosaa, kertomus köyhyydestä ja surkeudesta on mieleenpainuvan mollivoittoinen. Vuorokausiromaanina etenevässä teoksessa ainoan helpotuksen henkilöiden ahdinkoon voi tuoda tyrannin kuolema, mutta tulevaisuus on kaikesta huolimatta epävarma.

Tie esittää niin kurjaa elämää, että sen lukeminen ei ole esteettinen nautinto, jossa pystyisi pakenemaan kielen hienouteen. Kuin muistumana Kokkosesta armeijasta pinnaava nuorukainen vaikuttaa pohtivan elämän yleistä mielettömyyttä ja kyvyttömyyttä päästää irti ja tarttua tilaisuuteen. Jo vuosia sitten maailmalle lähtenyt pojan isosisko on sattumalta myös saapunut kotiseudulle. Kohtaamiset perheen maalaistorpassa johtavat moninkertaiseen tragediaan, jossa kurjasti käy niin sille, joka sen ansaitsee, kuin sille, joka ei.

Pekka Tarkka tiivisti teoksesta Helsingin Sanomissa, että ”kun vanhat rakenteet ovat peruuttamattomasti hajonneet, jäljelle on jäänyt vain laittomuus – –”

Jos on olemassa suomalainen peruskertomus – joka on sittemmin tainnut antaa latua muunlaisille äänille alati kansainvälistyvässä maassamme – se on tarina köyhästä perheestä, joka ajautuu rahan ja rakkauden puutteessa hulluuteen ja kuolemaan. Sellainen on Ryysyrannan Joosepin kohtalo tai Mikko Niskasen (1929–1990) Kahdeksan surmanluotia (1972), sellaisia ovat Aku Louhimiehen kaupunkielokuvat, ja niin edelleen. Kävin joitain aikoja sitten Turun kaupunginteatterissa katsomassa Pasi Lampelan ohjaaman näytelmän Kunnia (2022), ja myös se noudatti tuttua kaavaa, jossa sosiaaliviranomaiset, toksinen maskuliinisuus, naisten ja lasten kärsimys ja kykenemättömyys käsitellä tunteita johtavat mustaan pyörteeseen. Jostain syystä tällaisia sadomasokistisia kansankuvauksia meille on tehty ja tällaisia meille edelleen mieleen tulee, kun sanotaan ”draama” – kun taas ”komedia” on Sami Hedberg hölskyttämässä vatsaansa ja pärisyttämässä huuliaan.

Ei siis mikään ihme, että Tietä on ylistetty. Edelliset sanankäänteet riittäköön kertomaan, että vaikka lyhytromaani on luultavasti Raennon tunnetuin teos, en henkilökohtaisesti pitänyt siitä. Teos lietsoo kurjuutta niin kiivaasti, että sitä lukee jälkikäteen 1970-luvun Suomen parodiana, vaikka kirjailija ei haastatteluiden perusteella tunnustautunutkaan pessimistiksi.

Mielenkiintoista onkin, kuinka romaani voi kuvata jotain, joka oli ja on periaatteessa realismia, mutta eleetön estetiikka tekee rankkuudessaan teoksesta vanhentuneemman kuin joistain aikakauden kielellisesti kokeilevammista, outouttavammista teoksista – kuten Maria Vaaran (1931–1992) romaaneista. Eteenpäin katsova estetiikka on usein kestävämpää kuin ihmiselämän raadollisuutta luotaava minimalismi.

Kokkosessa ja Seminaarissa esitelty elämän ilmavuus ja monimuotoisuus ovat poissa. Kirjailijan kykyä muuttaa ilmaisuaan on ihailtava, moni ammattikirjoittaja kun ei pysty siihen edes kerran elämänsä aikana, mutta lopputuloksesta on vaikea nauttia. Innostavinta mitä teoksesta voi sanoa on, että se on lyhyt.

Raento ei onneksi jäänyt lepäämään laakereillaan. Kun minimalismi oli hiottu huippuunsa, tyyli alkoi muuttua sanavyörytykseksi. Uran viimeiseksi jäänyt teos Yksinäisyys (Otava, 1998) on jo aivan toista maata, ja on harmillista, että kirjailijan varhainen kuolema katkaisi kehityssuunnan. Teos on hahmottomaksi, lähes persoonattomaksi jäävä kuvaus ”minän” kurimuksesta niin rakkauden kuin yksinäisyyden pyörteissä. Jättäessään täsmentämättä, kuka teoksen ”minä” on, siinä on suomalaisessa proosassa harvoin nähtyä abstraktia hahmottomuutta.

Huomionarvoisinta romaanissa on kuitenkin se, että se vyöryy eteenpäin kymmenien sivujen mittaisina maratonvirkkeinä. Kappalejaot muistuttavat pikemminkin runouden säejakoja, jotka eivät niinkään rytmitä kertomusta kuin antavat mahdollisuuden vetää henkeä virkkeen edelleen jatkuessa.

Yksinäisyydessä on hillittömän romanttista kieltä, usein poskia punastuttavan suorasukaisesti, mutta sen kielellistä periksiantamattomuutta on ihailtava. Teoksesta on kirjoitettu myös Jaakko Linnomaan laaja pro gradu -työ, joka käsittelee teoksen polylauserakennetta. Kirjoituksessa on purettu hyvin osiin Raennon teoksen ansiot ja samalla pitkän virkkeen rakentumista varten:

”[– –] Polylauseiden aikaansaama kerronnan kielellinen kompleksisuus ilmentää tehokkaasti minäkertojan sisäisen maailman epävakautta ja minäkuvan pirstaleisuutta, mikä osaltaan tukee kirjallisuustieteellis-kulttuurintutkimuksellista tulkintaa Yksinäisyyden minäkertojasta ns. postmodernina subjektina. [– –]”

Yksinäisyyden vyöryvistä lauseista ei ehkä ole kulttiteokseksi asti, mutta kenties se tulisi tuntea paremmin, sillä se on kiinnostava kuriositeetti. Se tuo mieleen unkarilaisen László Krasznahorkain (s. 1954) teokset ja on suomalaisista romaaneista lähellä esimerkiksi Markku Paasosen (s. 1967) teosta Suuri huviretki (Teos, 2019).

Haluaisin oikeastaan sanoa, että Yksinäisyys on jo välillisesti Linnomaan gradun synnytettyään merkittävä teos, sillä pitkän virkkeen hallinnan analyysia laajasti hyödyntävä pro gradu lienee kiinnostava laajemminkin suomalaisesta kokeellisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille.

* *

Nuoressa Voimassa vuonna 1984 ilmestyneessä haastattelussa kirjoitettiin, ettei Esko Raennosta ole paljoa tehty juttuja. Toimittaja Katri Simonen kuvaa tekstissään, kuinka Raento vaikuttaa suhtautuvan häneen varovaisella epäilyksellä. Kirjoitus on lyhyt ja sisältää vain muutamia kirjailijan vastauksia. Mielikuvaksi jää, ettei Raento ole sanonut paljoa sellaista, jota journalisti olisi voinut käyttää jutun aiheena.

Teksti sisältää kuitenkin tiivistelmänä kirjailijan esteettisen ohjenuoran:

”Minusta kaikki kirjani ovat hyvin erilaisia. Tyyli on hyvin huono sana… tekotapa paremminkin. Ja se on aina projektikohtainen juttu. Kokonaisuus määrää minkälainen ote tekstiin kulloinkin tulee.”

Kirjailijan vanhin lapsi, Pauliina Raento, kuvailee isänsä kirjoittamista vahvistaen haastattelussa sanottua:

– Eskolle oli kovin luontevaa kieleen liittyvä ajattelu ja kirjoittaminen. Hän pohti sitä paljonkin ja tunsi välineensä perinpohjaisesti. Esko oli peruslahjakas ihminen, jolle olemisen elinehto on selvittää asioita ja ylittää totutun ja tavanomaisuuden rajoja. Sama voi päteä tyyliin. On eri asia, kuinka tietoista, suunnitelmallista se on ollut. Sen tiedän, ettei Esko arvostanut hirveästi tarinankertojia, siis sitä, että otetaan joku aihe, kerrotaan tarina siitä tietyllä tavalla ja sitten kertomus loppuu. Kyllä hän katsoi, että sisällössä oli oltava jotain syvempää, ja kieli oli mahdollisesti sellainen elementti.

Pauliina Raento kokee, ettei teosten välillä tapahtuvaa tyylivaihtelua pidä katsoa jälkiviisaasti. Kirjailija on tuskin suunnitellut tekevänsä näin etukäteen.

– Esko hymähtelisi tähän, että jälkiviisas on helppo olla. Suunnitteleminen vaatii ennakkoajatusta. Kun aloitat nuorena, pystytkö todella suunnittelemaan urasi kaaren ja rikkomaan tyyliäsi ja vaihtelemaan sitä tarvittaessa? Tällaiset arviot tehdään aina taaksepäin katsoen. Jokaisen eri projektin vaatima ote ja kirjoittajan oma kehitys vaikuttavat tietysti myös.

Prosessikirjoittaminen oli kirjailijalle kauhistus. Hän saattoi viettää pitkiä aikoja työpöydän ääressä luomassa syntyessään valmista lausetta. Samalla vastapainona oli kehosta huolen pitäminen.

– Esko sieti kirjoittamiseen liittyvää ahdistusta tuulettamalla aivojaan. Hän oli kovassa kunnossa, kävi säännöllisesti lenkillä, lähes joka päivä. Kerran kun Esko kävi kanssani lenkillä, hän sanoi, ettei pysty omaan, hitaampaan, tahtiini, kävi juoksemassa välissä vitosen ja palasi sitten takaisin rinnalle juoksemaan.

Nuoren Voiman jutussa korostetaan myös Raennon teosten väitettyä miehisyyttä. En kiinnittänyt lukiessani tähän puoleen kovin paljon huomiota, kenties sukupuoleni takia tai sitten siksi, että oletettu miehisyys tuntuu teoksissa toissijaiselta seikalta. Raennon teosten tapahtumapaikat ja henkilöt ovat paikoin maskuliinisia, mutta psykologinen moninaisuus ja ymmärtäväinen pyrkimys kuvata useita erilaisia ja keskenään ristiriidassa olevia hahmoja käyvät yksioikoista tulkintaa vastaan. Saman huomion tekee kirjailija, joka toteaa, että toisena aikakautena hänen teostensa luennassa kiinnitettäisiin huomiota aivan toisiin seikkoihin.

”Ja mitä minä voisin muuta, kuin kirjoittaa suomalaisena ja miehenä. Jos suomalainen mies kirjoittaa naisen kuvaa, miehen kuvaa se silloinkin on. Kyllä jotkut lähtökohdat on hyväksyttävä sellaisenaan.”

Haastattelussa esitetty väite kirjailijasta tehtyjen juttujen vähäisyydestä taas ei Pauliina Raennon mukaan pidä paikkaansa:

– Kyllä Eskosta juttuja tehtiin läpi 1970-luvun. Hän vain kyllästyi siihen. Kuvittelen, että Eskon olisi aika vaikea olla nykyisessä ympäristössä, jossa kirjailijan on oltava esillä. Ihmisenä hän tosin oli lämmin ja mukava, keskusteleva ja kiinnostunut. Ei hänellä ollut akateemista tai taiteellista kuplaa, vaan hän tuli juttuun kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Pauliina Raennon mukaan hänen isällään oli myös elinikäinen kiinnostus ihmisten pohtimiseen ja tarkkailuun. Tämä saattaa olla vaikuttanut myös Kokkosessa kuvattuun maailmaan.

– Hän on ollut parikymppinen sitä kirjoittaessaan. Ajattelisin, että se on ollut aika käänteentekevä kokemus hänelle emotionaalisesti. Rakas luontoharrastus ja absoluuttinen vapaus jätettävä ja sitten olet järjestelmässä. Toki kyse on omista arveluistani, Esko itse tuskin olisi mennyt sanomaan näin.

Armeijakriittiseksi kirjailijaa tuskin voi kuvata, vaan ennemmin systeemikriittiseksi.

– Hän on varmaankin viihtynyt armeijan metsätouhuissa ja jatkoikin täyden palvelusajan. Mutta kuvaavaa voi olla seuraava: Joutsassa Esko oli lääkärinä ja äidinkielenopettajana hänen ystävänsä Timo Sorjanen. Timppa kertoi Eskon puuskahtaneen kerran jotain absurdiuteen liittyvää. Esko, venäläisen kirjallisuuden kuten Tšehovin lukija, oli sanonut, että ”ihminen on täi omassa päässään”.

Kirjailijalle absurdia on siis ollut koko elämä, ihminen älytön laji omalla planeetallaan. Kokkosen armeijaympäristö on vain havainnollistamassa laajempaa ilmiötä. Vapautta on merkinnyt luonto, jonka läheisyys Raennolle näkyy Seminaarissa, joka oli herättänyt Pentti Linkolankin huomion. Kirjailija kävi Linkolan kanssa kiinnostavia keskusteluja, mutta ei Pauliina Raennon mukaan ollut tässäkään tapauksessa kokenut olevansa omassa elementissään.

– Esko arvosti metsien suojelua ja Linkolan näkemyksiä, mutta oli osittain eri mieltä keinoista. Ihmisten täytyy kuitenkin elää elämäänsä. Siinä jälleen näkyy, kuinka Esko oli kontaktissa monenlaisten eri ihmisten kanssa ja näki muutakin kuin Helsingin seurapiirit ja akateemisuuden. Hän ymmärsi yksilön näkökulmaa ja kuinka kaukana se, mikä on paperilla, ja se, mitä ihmiset tekevät, ovat toisistaan.

”Kokkareilla” kirjailija ei siis viihtynyt vaan mieluummin metsässä. Otavan pikkujouluissakin hän saattoi uransa alkupuolella käväistä vain päästäkseen puhumaan jostain uudesta kiinnostavasta kirjasta.

– Esko oli lahjakas, ja lahjakkailla ihmisillä on kyky ylittää tavanomainen. Nykyään sanottaisiin muodikkaasti, että hänen oli helppoa mennä mukavuusalueensa ulkopuolelle. Esko ei välttämättä kokenut sitä helpoksi, mutta hänellä oli siihen vahva motiivi. Hän oli hyvin kiinnostunut siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Hän oli ympäristökysymyksistä ja metsäpolitiikasta perillä.

Erityisen tuohtunut kirjailija oli pohjoisen metsänhakkuista. Raento symppasi puihin itsensä kytkeneitä Koijärven ja Kessin mielenosoittajia ja piti myös siitä, että liike oli valinnut puhujikseen varsin tavallisia ihmisiä. Pauliina Raento arveleekin, että hänen isänsä seuraisi edelleen kiinnostuksella Elokapinan kaltaisia ilmiöitä ja sympatisoisi ilmastoahdistuneita nuoria.

* *

Ehkä olemme nyt tuoneet hiukan lisävalaistusta Raennon tyyliin ja voimme keskittyä kahdesta samana vuonna palkitusta kirjailijasta luultavasti tunnetumpaan. Daniel Katzin kohdalla on puhuttu yleensä kahdesta asiasta, huumorista ja hänen juutalaisuudestaan. Jälkimmäisen kohdalla valtamedian ja toisinaan kirjallisuuden asiantuntijoidenkin on ollut hankala sijoittaa Katzia kansalliselle kentälle.

Toisin sanoen häntä on eksotisoitu, mahdollisesti häntä itseään ärsyttävällä tavalla. Kotiliesi-lehden haastattelussa vuonna 1994, liittyen samana vuonna WSOY:lta ilmestyneeseen Saksalainen sikakoira -teokseen, hän puuskahtaa, ettei hän ole mikään puhetorvi:

”Sitä paitsi en ole mikään juutalaisasioiden asiantuntija. Eivät juutalaisaiheet ole minulle mikään privilegio. Pirkko Saisiokin saa kirjoittaa juutalaisperheistä, jos haluaa.”

Eksotisoinnista viis, Katz on yksi tasalaatuisimmista kirjailijoistamme. Hän ei ole kansainvälisesti kenties ainutlaatuinen mutta hänen teoksensa ovat kestäneet aikaa. Suomalaiselle valtavirran fiktiokirjallisuudelle epätyypillisesti hänen otteensa on luonteva ja ronski – ronski siis siinä mielessä, että Katz ymmärtää hyvän tarinan kertomisen päälle, silloinkin kun kertomus ei vaikuta johtavan mihinkään.

Hän tuntuu myös ymmärtävän oman asemansa hyvin. Katz on humanisti, mutta ei erityisesti nuorempana säästellyt sanojaan haastatteluissa. Esimerkiksi voidaan ottaa SKDL:n naisjärjestön Uusi Nainen -lehdessä vuonna 1983 ilmestynyt täyslaidallinen, joka koostuu lähinnä kirjallisuuskentän suomimisesta:

”Minua vituttaa Suomen kirjallisuuden kollegiaalisuus. Täällä hymistellään. Ei saa haukkua. Jos kirjailijat haukkuisivat toisiaan, silloin he myös välittäisivät toisistaan. Kuvataiteilijat tekevät niin. Mutta täällä Pekka Tarkka ylistelee Salamaa. Miten hän kehtaa. Hän on jäävi. Ensin tekee tutkimuksen, sitten kehuu. Täällä on paljon yhteisrunkkareita.”

Vakavan kirjallisuuden saralla Katzin esiin nostama ongelma ei ole muuttunut mihinkään. Yhä useammin uuden, ”kunnianhimoisen”, suomalaisen romaanin käsiin ottaessani huomaan pohtivani, että onko teos tehty minulle lukuiloksi vai tuleville maistereille. Tässä esseesarjassa on aiemmin pohdittu ongelmaa, joka syntyy, kun kirjoittamiseen tykästyneet kirjoittavat lähinnä toisille kirjoittavaa elämäntapaa harjoittaville. Tuleeko tästä ”tavallisen” lukijan arjesta irtautuneen korkeakirjallisuuden väistämätön päätepiste?

Eivätkä kriitikot ole Katzin mukaan niin erillään kaikesta kuin kuvittelevat, vaan pikemminkin liittoutuvat keskenään. Raento otti julkisuuteen kohteliasta etäisyyttä, Katz taas piti ainakin 1980-luvulla kriitikkoja epäilyttävintä – ei saatujen moitteiden vaan jo tuolloin ilmassa olleen lepsuuden vuoksi. Kirjallisuuskenttää hän kuvasi hymisteleväksi: kukaan ei uskalla sanoa toisten loukkaamisen pelossa mitään kriittistä muiden teoksista. Jälleen Uusi Nainen -lehdestä:

”Suomessa on harvinaisen kusipäitä kriitikkoja. Ollaan sisällä liian pienessä piirissä, ja silloin ei olla objektiivisia, ei voida olla.”

Osansa saavat myös ulkomaalaiset kirjailijat. Elias Canettin romaania Sokeat (1935) Katz murjoo haastattelijalle yltiöpessimistiseksi ja osoittaa tekijän kuvaa takakannesta:

”Katso nyt miten kuivan näköinenkin. Mitä tällainen rikas akateemikko ymmärtää elämästä. En jaksanut lukea loppuun, ihan turha kirja.”

Voisi ajatella Katzin itse kirjoittavan lähestyttävää, ihmisyyden eri puolet huomioivaa tekstiä, ja niin hän tekeekin, tavallaan. Katzin kirjoihin on yleensä helppoa tarttua, ne etenevät vauhdikkaasti ja ovat kielellisesti rikkaita olematta konstikkaita. Hänen teoksissaan on silti paljon korkeakirjallisia piirteitä, joissa riittää pohdittavaa tutkijoille. Niissä on sanomaa, joka ei yleensä kuitenkaan jyrää kertomusta, ja niiden kulttuurinen perspektiivi on Suomessa harvinainen, sillä se koostuu yleensä hahmojen sukuhistorian myötä orgaanisesti syntyneestä maailmankansalaisuudesta. Hänen henkilönsä eivät siis ole tyypillisen suomalaisia kosmopoliitteja, jotka ponnistavat takametsästä Helsinkiin ja muuttavat sitten Berliiniin voidakseen sanoa asuvansa Berliinissä. Katzin henkilöt ovat jo lähtökohtaisesti monitaustaisia ja moni-ilmeisiä ihmisiä.

Katzin esikoisteos Kun isoisä Suomeen hiihti (WSOY, 1969) tuntuu edelleen raikkaalta, tai ainakin sen kaksi ensimmäistä kolmasosaa tuntuvat. Romaani on kirjailijalle tyypilliseen tapaan oikeastaan kertomuskokoelma, joka on sidottu romaanin muotoon. Se on sukukronikka, joka käsittelee kertojan isoisän isän Salmanin ja hänen jälkeläistensä, ennen kaikkea hänen poikansa Bennon, elämää 1900-luvun merkittävimpien selkkausten lävitse. Se on samalla vaivihkainen sotaromaani, koska siinä käsitellään niin molemmat maailmansodat kuin Venäjän-Japanin sota ja se päättyy teoksen ”nykyhetkeen”, jossa Vietnam edelleen roihuaa, vaikka kirjan hahmoilla ei näihin tapahtumiin suoraa yhteyttä olekaan.

Kertojahahmon lyhyenläntä isoisä Benno on selviytyjä, joka haavoittuu ensimmäisessä maailmansodassa ja hellii mukanaan kantamaansa kornettia. Sukupolvien ketjussa miehet ja naiset kelpottelevat ja selviytyvät välillä hylkivässä ja välillä hyväksyvässä Suomessa parhaansa mukaan. Kertojan isä, Arje, palvelee Suomen armeijassa, jälleen sota-aikaan, samalla, kun joka puolella liikkuu huhuja siitä, että Suomen juutalaiset luovutettaisiin saksalaisille. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla asuva perhe valmistautuu pakenemaan lahden yli länsinaapuriin, mutta lopulta paniikki hälvenee. Kirjoittajalleen tyypillisesti nämä pelot muuttuvat farssiksi. Teoksen viimeisessä osassa päähenkilöksi nousee itse kertoja, joka muistelee edellisiä miespolvia ja yrittää löytää paikkaansa juutalaisuuden sijaan solidaarisuudesta työväenluokkaa kohtaan. Kertomus päättyy kertojan veljen häihin, joissa sulhanen päätyy pettämään – tai ainakin yrittää pettää – morsiantaan rabbin vaimon kanssa.

Olga Huotarin vuonna 2019 Särö-lehteen tekemässä haastattelussa kirjailija on kuvaillut esikoisensa luomisprosessia. Katzia oli viehättänyt sukutarinoidensa herättämä nostalgia. Huumori taas kytkeytyi suoraan juutalaisuuteen:

”Juutalaisilla musta huumori ja vitsailu on itsepuolustusta. Kun on hauska, ei saa niin helposti turpiinsa. Me ollaan hauskoja, ei meitä tarvitse ottaa vakavasti! Nuorena sain turpiini tosin nimenomaan juutalaisessa koulussa Helsingissä, koska olin luokan paras.”

Romaani onkin esitys suomalaisuuteen(kin) kuuluvasta historiasta, joka ei tunnu sopivan virallisen historiankirjoituksen narratiiviin. Juutalainen Benno palvelee armeijassa isänmaataan, eli silloista Venäjää, järvenpääläisen peltisepän rinnalla. Juoksuhaudoissa on mukana jos jonkinlaista muutakin kansallisuutta. Kertomus vilisee sivurooleissa ja statisteina valkovenäläisiä, dagestanilaisia, romaneja ja muita ihmisryhmiä, joille ei kirjallisuudessamme anneta sijaa juuri koskaan.

Katzille tyypillinen huumorintaju perustuu ihmisten välisen kommunikaation vaikeuksiin. Koomisia tilanteita aiheuttavat farssin perinteestä muistuttavat väärinkäsitykset ja kielen ilkikurisuudet. Ihmiset eivät edes yritä saada tolkkua maailmasta, joka tuntuu kaikkine sotineen mielettömältä, tai luovuttavat kesken. Perhe pitää yhtä mutta myös heidän välisensä kommunikaatio on sanasotien sävyttämää. Isoisä Benno demonstroi, kuinka hänen vastalauseensa natsiupseerille hukkui junanvihellykseen, ja pyytää miniäänsä viheltämään oman puheensa päälle. Kertojan isosisko Hanna tulee ihmettelemään:

”– Mitä te melskaatte? Riitelettekö te?

– Emme, sanoi äiti hieman hämillään. Minä vain vihelsin.

– Minä kuulin että joku vihelsi. Miksi sinä vihelsit?

– No… Me… Isoisä halusi kokeilla, yritti äiti.

– Todistaa! Minä halusin todistaa. Ja minä myös todistin, julisti Benno voitonriemuisesti.

– Hän halusi todistaa, toisti äiti.

– Kun ei minun puheisiini tässä talossa enää uskota, selitti Benno.

– Kun hän puhui, minä vihelsin, täsmensi äiti.

– Sen minä kuulin, sanoi Hanna. – Mutta mitä hän sanoi?

– Sitä minä en kuullut, sanoi äiti. – Minähän vihelsin.

– No niin! Mitä minä sanoin! sanoi isoisä silmät kiiluen.

– Minähän sanoin etten minä kuullut, sanoi äiti.

– Ota teistä nyt sitten selvää, mutisi siskoni Hanna. – On tämäkin tapa odottaa isää kotiin lomalle.”

Groucho Marxin (1890–1977) huumorista muistuttavista kielennyrjäytyksistä käyvät esimerkeiksi vaikkapa:

”En ollut vanha mieheksi joka on juuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta, mutta niinpä ei johtunutkaan iästä se seikka, että minun joskus oli vaikea ylittää vilkkaasti liikennöity katu.”

Tai äidin läimäytettyä poikaansa (kursivointi minun):

”Äiti pani helpottuneena minut nukkumaan viereiseen huoneeseen. Hän oli pahoillaan korvatillikasta, jonka minä olin ansainnut, ja jätti oven raolleen kun pyysin.”

Romaani hajoaa loppua kohden siruiksi. Hersyvän tragikoomiset kertomukset korvautuvat teoksen nykypäivää lähestyttäessä vasemmistolaisella sanomalla, joka perustellaan aiempien sukupolvien kokemuksilla mutta joka latistaa muuten toimivan kokonaisuuden paatokseksi. Mukana on myös ajalleen trendikkäitä maagisen realismin elementtejä päähenkilön noustessa taivaalle työläisiä täynnä olevassa raitiovaunussa. Teoksen loppupuoli on vanhentunut tavalla, joka estää sitä nousemasta kestäväksi, kokonaisuudeltaan hiotuksi kulttiteokseksi.

Katzin kohdalla on puhuttu pikareskiromaanin perinteestä. Merkittävin pikareskiromaani on Don Quijote (1605–1615). Jo antiikin peruja olevan mutta erityisesti 1600-luvun Espanjassa popularisoidun pikareskin tyylilajia on hankala määritellä täsmällisesti ja sen kuvaus on vaihdellut vuosisadasta toiseen. Edes aiheelle omistetussa, alun perin jo 1970-luvulla julkaistussa Harry Sieberin teoksessa The Picaresque (Routledge, 2018) sanalle ei löydy aivan täsmällistä määritettä:

”– – an anonymous seventeenth-century reader referred to one Spanish picaresque novel as being a mixture of ‘burlas y veras’ (‘jests and truths’), pointing out perhaps the genre’s internal uneasy blend of humour and seriousness.”

Hyllystä löytyvä Otavan tietosanakirja (2002) määrittelee pikareskin veijariromaaniksi: ”– – satiirinen seikkailuromaani, joka kuvailee seikkailevan sankarin vaiheita.” Määritelmä on lavea mutta laveuden ymmärtää. Pikareskin muut piirteet, kuten sen lähes absurdismiin verrattavissa oleva farssimaisuus, jäävät vähemmälle huomiolle.

Katzin tuotannon pikareskivaikutteita on käsitelty muun muassa Jaana Räsäsen vuonna 1989 ilmestyneessä pro gradussa Daniel Katzin romaanit pikareskiromaanin näkökulmasta tarkasteltuna. Näin on myös esikoisteoksen laita:

”Todellisuus esitetään Kun isoisä Suomeen hiihti -romaanissa samanlaisena kuin pikareskiromaaneissakin. Maailma on kaoottinen: jotta selviytyy, täytyy ihmisen kyetä joustavuuteen erilaisissa tilanteissa.”

Räsänen tiivistää Katzin romaanien pikareskipiirteet kolmeen kohtaan: 1) Teokset kuvaavat miespäähenkilöiden seikkailuja tapahtumasta toiseen, 2) sattumalla on merkittävä rooli juonessa ja 3) vaelluksen kautta paljastuu yhteiskunnallisia ilmiöitä, joita kuvaillaan satiirisesti. Räsäsen mukaan Katzin esikoisteoksen pikareskielementti näkyy erityisesti Bennon hahmossa, joka ottaa maailman vastaan muitta mutkitta, sellaisena kuin ”se on”. Hän ei ole kuitenkaan mitenkään voimaton, vaikka onkin henkilönä passiivinen, vaan hänen paras puolensa on kantin ja pokerinaaman pitäminen vaikeissa, jopa hengenvaarallisissa tilanteissa.

Katzista tekee poikkeuksellisen taitavan kirjoittajan juuri pikareskin erinomainen hallinta, vaikka kriitikot ovat toisinaan pyrkineet tarjoamaan Katzin tyylin selitykseksi yksinomaan juutalaista sensibiliteettiä. Räsänen huomioi, että ainakin jotkut kritiikit ovat Katzin jokaisen romaanin kohdalla maininneet pikareskin, mutta kriitikot eivät toisaalta ole täsmentäneet, mitä ovat Katzin tapauksessa tarkoittaneet.

Toisaalta jopa J. H. Erkon palkinnon palkintolautakunnan perusteluissa ei pikareskia ole tunnistettu ja Katzia moititaan genrelle tyypillisestä tyylistä:

”Katzin kirjoittamistapa on epäesikoisen suhteellisuudentajuinen ja hauska, mutta häntä vaivaavat vielä epätasaisuus ja sommittelun löyhyys.”

Kirjailijan toinen teos Mikko Papirossin taivaallinen niskalenkki (WSOY, 1972) taas on ”epäromaani”, joka koostuu kahdesta näennäisen yhteismitattomasta osasta, joissa omapäisen tahdoton Mikko Papirossi luovii absurdin työ- ja perhe-elämän haasteissa. Aikalaiskriitikot ottivat ”Niskalenkin” vastaan hämmentyneinä, kenties juuri siksi, koska pohjolassa pikareskin perinne – niin kuin moni muukin maailmankirjallisuuden virtaus – on jäänyt lähes vieraaksi. Toisaalta pikareskielementit voivat käydä toisteisiksikin, kuten Katzin kolmannessa romaanissa Orvar Kleinin kuolema (WSOY, 1976), joka alkaa hassuine sattumuksineen tuntua jo vanhan toistolta.

Juutalaisuutta ei tietenkään voi tyystin ohittaa; kulttuurin merkitys Katzin teoksissa on ilmeinen. Lähes kaikki hänen päähenkilönsä ovat juutalaisia ja kuten Katz Särön haastattelussa totesi, huumorin juutalainen laatu tulee varsin selväksi. Saman huomion tekee Virpi Julin-Ruokola vuoden 1995 pro gradu -työssään:

”Kaikkeen [vähemmistöproblematiikkaan liittyvien] käsitteiden määrittelemiseen liittyy kuitenkin mielestäni olennaisesti myös niihin liittyvien asenteiden tulkitseminen. Katzin kohdalla on kyse mm. ironian ja huumorin käytöstä, jonka huomioon ottaminen on sikälikin tärkeää, että juutalaisuutta tutkineen Mikael Enckellin mukaan esim. Proustilla epäsuora, usein humoristinen tai itseironinen tapa kuvata ilmentää sitä tuskaa, ettei ole hyväksytty, vaan on ulkopuolinen.”

Samalla henkilöiden juutalainen tausta korostaa pikareskin laatua; pikareskiin kuuluva päähenkilöiden juurettomuus tai irrallisuus tuntuu historian melskeissä pyörivien juutalaisten päähenkilöiden yhteydessä yhteensopivalta.

Katzin ura on sinnikkäästi liikkunut kosmopoliittisuuden alueilla ja liukunut pikareskista sisään ja takaisin. Hienoin esimerkki itseensä kietoutuvasta mysteeristä on teos Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita (WSOY, 2008), tekijänsä luultavasti viimeiseksi jäävä romaani. Samana vuonna palkitut kirjailijat lopettivat samaan aikaan, Raento kuoli samana vuonna, kun Katz julkaisi tähän mennessä viimeisen teoksensa.

Katzin novellikokoelmalta aluksi vaikuttava teos osoittautuu kokonaisuudeksi, jossa samat henkilöt, symbolit ja siirtyvät kertomuksesta ja asetelmasta toiseen joko selvästi tunnistettavina tai valeasuissa. Kirjailija Attila Kuf on kuollut mystisissä olosuhteissa ja hänen ystävänsä tutkii jäljelle jääneitä papereita, joista olisi muodostunut seuraava novellikokoelmansa. Nämä keskeneräiset kertomukset muodostavat teoksen rungon. On kuin Katz olisi viimein palannut uransa alkupuolen lukijan älyä aliarvioimattomaan päämäärättömyyteen.

En pidä täysin mahdottomana, että teos on inspiroinut Eeva Turusen teosta Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala, 2018). Katzin teoksessa seikkailee vastaavalla tavalla epämääräisesti nimettyjä ja nimikkeistään huolimatta sukupuolellisesti värjyväisiä olentoja kuin Turusella, tärkeimpänä naisoletettuna henkilönä Rouva U. Kuf on vuorostaan, kuten Helena Rintala Kiiltomatoon kirjoittamassaan kritiikissä huomioi, heprean kirjain K – yhtäläisyyden voi nähdä niin Katzin omaan nimeen kuin Euroopan historian suureen juutalaiseen kirjailijaan, Franz Kafkaan (1883–1924).

Niin Berberileijonan kuin Neiti U:n muoto koostuu joukosta toisiinsa käpertyviä novelleja, jotka tarkkaan luettuina saattavatkin muodostaa romaanin tai ainakin pintaa syvemmältä katsoen ehjemmän kokonaisuuden kuin luulisi. Kummassakin on läsnä metataso, jossa lukija luulee lukevansa fiktiota mutta tosiasiassa kyseessä on ehkä jopa teoksen kirjoittajan omaelämäkerrallinen tilitys tai ainakin sellaisen illuusio. Yhtäläisyydet ovat, ennen kaikkea U-nimisen hahmon myötä, niin kiinnostavia, että soisin jonkun kysyvän asiaa Turuselta.

Oudointa tai ehkä odotettavinta on, että Katzin hurjuus on kahlittu hänen luultavasti menestyneimmässä teoksessaan, Finlandia-ehdokkaana olleessa Laituri matkalla mereen -kirjassa (WSOY, 2001). Teos ei väistä tässäkään tapauksessa vaikeita aiheita, onpa siitä sanottu sen olevan jopa ensimmäinen Jugoslavian kriisiä käsittelevä suomalainen fiktioteos, mutta jotenkin lattealta kokonaisuus tuntuu silti, kuin kirjailijan iloinen kielenkäyttö olisi kuohittu helpon tendenssikirjallisuuden alttarilla.

Tällainen on kuitenkin kirjailijan uran varrella harvinaista. Toista Katzin kaltaista kirjoittajaa onkin Suomesta hankala löytää. Jollain tapaa hänen jouheva ja pessimismiä kaihtava sukukronikointinsa tuntuu modernista kieliasustaan huolimatta kuuluvan menneeseen maailmaan – ja tämä on kehu, ei moite.

Esikoiset-esseesarjan kirjoittamista ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus (Taike) ja Suomen arvostelijain liitto (Sarv).

* *

Sarjassa aiemmin julkaistu

• Esikoiset #1: Palkittu ja palkitsija – Aronpuron Peltiset enkelit ja Paavilaisen Sukukartta 
• Esikoiset #2: Veikko Polameren 365-runoteosta pidettiin sukupolvensa lyriikan toivona 
• Esikoiset #3: Tytti Parraksen Jojo tarkkailee ulkopuolelta vapautumisen vuosikymmentä 

* *

Lähteitä

• Apila-Salo, Inkeri: ”Mukava hautoa pirullista kostoa”. Kotiliesi, 8.1.1993.
• Heinonen, Juhani: ”Punainen mies ja kirjavat ajatukset”. Uusi Nainen 11/1983.
• Huotari, Olga: ”Bluffia ja farssia – haastattelussa Denial Katz”. Särö, nro 37.
• Julin-Ruokola, Virpi: Olenko minä juutalainen? Muukaisuus, toiseus ja kaksoisidentiteetti Daniel Katzin romaanituotannossa. Turun yliopisto, 1995.
• Katz, Daniel (2008): Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita. Helsinki: WSOY.
• Katz, Daniel (1969): Kun isoisä Suomeen hiihti. Helsinki: WSOY.
• Katz, Daniel (2001): Laituri matkalla mereen. Helsinki: WSOY.
• Katz, Daniel (1972): Mikko Papirossin taivaallinen niskalenkki. Helsinki: WSOY.
• Katz, Daniel (1976): Orvar Kleinin kuolema. Helsinki: WSOY.
• ”Katz ja Raento jakoivat J. H. Erkon esikoispalkinnon”. Helsingin Sanomat, 16.1.1970.
• Linnovaara, Jaakko: Polylause tyylikeinona Esko Raennon romaanissa Yksinäisyys. Turun yliopisto, 2003.
• Otavan tietosanakirja. Helsinki: Otava.
• Raento, Esko (1969): Kokkonen. Helsinki: Otava.
• Raento, Esko (1970): Seminaari. Helsinki: Otava.
• Raento, Esko (1979): Tie. Helsinki: Otava.
• Raento, Esko (1973): Vaikeat kuviot. Helsinki: Otava.
• Raento, Esko (1998): Yksinäisyys. Missä vetovoimat kumoavat toisensa. Helsinki: Otava.
• Rintala, Helena: ”Happamia, sanoi kettu faabeleista”. Kiiltomato, 11.4.2009. Saatavissa: https://kiiltomato.net/critic/daniel-katz-berberileijonan-rakkaus-ja-muita-tarinoita/
• Räsänen, Jaana: Daniel Katzin romaanit pikareskiromaanin näkökulmasta tarkasteltuna. Turun yliopisto, 1989.
• Sieber, Harry (2018): The Picaresque. Lontoo & New York: Routledge.
• Simonen, Katri: ”Kirja kerrallaan”. Nuori Voima, 3–4/1984.
• Tarkka, Pekka: ”Autosta ja armeijasta”. Helsingin Sanomat, 19.12.1969.
• Tarkka, Pekka: ”Proosaballadi”. Helsingin Sanomat, 23.11.1979.
• Pauliina Raennon haastattelunauha, 7.10.2022.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua