Esikoiset #2: Veikko Polameren 365-runoteosta pidettiin sukupolvensa lyriikan toivona

Kuva: Mikko Lamberg

Mikko Lamberg

Aloitetaan kriittisellä sävyllä, mutta lukijalle luvattakoon, että tunnelma ei ole kauttaaltaan yhtä negatiivinen. Vogelfrei (Tammi, 1977) oli kirjailija Veikko Polameren (1946–1979) viimeinen runokokoelma. Polameri toteaa teoksen esipuheessa hylänneensä runouden kahleet ja irtautuneensa liiallisista odotuksista. Hän kutsuu esipuheessaan aiempia teoksiaan paikoin kaavoihin kangistuneiksi. Positiiviseksi esimerkiksi hän nostaa Chorukset-osaston tämän esseen varsinaisesta aiheesta, esikoisrunoteoksesta 365 (Tammi, 1967).

Määrittely osoittaa kirjailijan ja lukijan näkökulmien eron. Kenties Polameren muu tuotanto on ajalleen tyypillistä, perinteet tunnustavaa runoa. Se on myös luettavampaa, vähemmän tuskanhikeä otsalle nostattavaa tekstiä kuin Vogelfrei.

Vogelfrei on siitä poikkeuksellinen runoteos, että se sisältää tekijänsä perusteluita ja näkemyksiä säkeistöistään. Nämä kommentit rikkovat teoksen rakennetta ja tekevät runoudesta asteen verran omakohtaisempaa. Samalla ne selittävät kirjoituksen puhki.

Tässä todella on henkilö, joka on pääsemässä irti kirjallisuuden kahleista. Kenties hän on Roland Barthesia (1915–1980) mukaillen saavuttamassa kirjoittajuutta kirjailijuuden tilalle? Sellainen ei ole aina kaunista katseltavaa, niin kuin ei vapaus yleensäkään. Suoraan sanoen Vogelfrei on outo tapaus. Se on jäsentelemätön, kantaaottava hiukan ontuvalla tavalla ja näin kokeneelta kirjoittajalta kömpelö. Vai mitä sanoa tällaisista, ilmeisesti teinitytön maailmaa kuvaavista säkeistä:

”Mä en ollut kokenut sitä ennen. / Kun mä aamulla menin kaupungille / ja päivän mittaan aina / kun mä tunsin sun siemennesteen siellä / mä olin niin ylpeä ja onnellinen / ja muistin sua ja viime yötä.”

Toisaalta Polameri saattaa olla oikeassa sanoessaan runoutensa olleen aiemmin jäykkää. Täten hän vihjaisi 1960-luvun lopun suomalaisen runouden yleisesti olleen sitä, mikä on usein ollut myös kirjallisuuden tutkijoiden näkemys. 1960-lukua on lyriikan suhteen kutsuttu 1950-luvun modernismin nousun jälkeen hahmottomaksi vuosikymmeneksi.

Samalla Polameren näkemystä voi tulkita niin, että runouden kieleen tottuneen lukijan tapa lukea on jäykkä. Ajatusta voi kehittää: ehkä puhuttelevinta runoutta tuottavat he, jotka eivät välitä lyriikan historiasta ja sen säännöistä, sillä he kirjoittavat toisilleen ja suoraan lukijalle, eivät runoutta katselemaan koulutetuille silmille.

Ei kuitenkaan kannata ajatella, että kaikki tavat rikkoa kaava ovat yhtä hyviä. Tapoja on monia, ne ovat tyystin erilaatuisia ja toimivat eri tavoin. Jos klisee vaihtuu toiseen, vielä kuluneempaan, ei vaihdosta voi pitää onnistuneena.

Edellistä ei ole kirjoitettu halusta moittia tekijää tai kuitata hänen yrityksensä turhuutena – teos teoksena, tekijä tekijänä. Syy esseen kannalta on se, että on kaksi asiaa, joista kirjallisten urien kohdalla ei juurikaan puhuta ja joita en puri nyt yksilöimään Polamereen. Olkoon hän siis pohdinnoille ennemmin ponnahdusalusta kuin niiden kohde.

Yksi näistä asioista on taiteellinen kehitys. Polameri voitti J. H. Erkon palkinnon ensimmäisellä teoksellaan. Viides runokirja on selvässä muutostilassa aiempaan nähden ja silti paluu esikoisteoksen tunnelmiin, sen joihinkin haparointeihin ja epävarmuuksiin. Palaan tähän kehitykseen ja haluun nähdä taiteilijan työssä selkeä kaari vielä tekstin lopussa.

Toinen huomionarvoinen seikka on, että kustantamot ovat historian aikana julkaisseet tutuilta tekijöiltä paljon kirjoja, joiden julkaisuperusteita kannattaa pohtia. Tietysti kustannustoimittajat sanovat, että kaikkia teoksia katsotaan samalla, tasavertaisella silmällä. Tämä paljastuu epätodeksi selailemalla monien pitkän uran tehneiden epätasaista bibliografiaa. Väitteen voi kyseenalaistaa myös matemaattisin perustein: esikoisteoksia julkaistaan vain vähän suhteessa jo julkaisseiden kirjailijoiden tuotantoon.

Ei voi olla vain siten, että uutta ja tasokasta tarjotaan kustantamoille vuodessa suhteessa vähän. Kyse on siitäkin, että vanhat ja vakiintuneet, apurahoja todennäköisesti helpommin saavat, vievät kustannusohjelmasta tilaa riippumatta tuotetun tekstin laadusta. Nimekkäälle ja kustannustoimittajan kanssa suhteen luoneelle kirjoittajalle voi olla hankalampaa sanoa, ettei teosta julkaista ollenkaan.

Näin ollen erikoista tavaraa ilmestyy joskus jopa maailmankirjailijoilta. Joka on lukenut esimerkiksi Ernest Hemingwayn rahapulassa kasaan rutistaman Kirjavan sataman (1937) tai Herman Hessen kylpyläreissuista, tietää mitä tällä tarkoitan.

Nämä niin sanotut ”välityöt” jätetään mieluiten käsittelemättä taiteilijamuotokuvissa, vaikka ne paljastavat kirjallisuudesta kiinnostuneelle jotain raaempaa ja haavoittuvaisempaa tekijänsä ja yleisesti luovan ihmisen ominaislaadusta. Ne kertovat, miten ajattelu toimii, kun se joutuu tukeutumaan kliseisiin, osuu harhaan tai deadline puskee päälle – eli mitkä ovat ne peruspilarit, joihin luovuus muutostilassa ollessaan tukeutuu.

Jos ajatellaan asiaa kylmästi taiteellisen laadun kannalta, monien tällaisten kirjojen sijasta olisi kannattanut julkaista joku virkeä esikoisteos. Erityisesti huonoista runokirjoista jätetään mieluusti puhumatta, sillä runoutta tavataan kuin yhteisestä sopimuksesta kohdella proosaa herkemmin kokonaisuuksina, taideteoksina sinänsä. Kirjallisuuden sisällä ei mielellään puhuta avoimesti kollegoiden epäonnistumisista, vaan epäkiitollinen osa jää kriitikoille, joista moni ei yhtä lailla halua tai uskalla sanoa kriittistä mielipidettään tai käsillä on taas yksi ”kirjasota”.

Veikko Polameri kuoli vuonna 1979 äkillisesti ja aivan liian nuorena. Vogelfrei ei siten ole hänen kirjallinen testamenttinsa. Se osoittaa murrosvaiheessa olevan tekijän, joka oli matkalla johonkin muuhun. Linnun lento katkesi kesken matkan.

Eikä se ole hänen kirjallinen testamenttinsa muistakaan syistä johtuen.

Veikko Polameri (1946–1979). Kuva: Wiki Commons

* *

Polameri voitti neljännen J. H. Erkon palkinnon vuonna 1968. Hän oli kuitenkin jo seitsemäs voittaja. Ajalle harvinaisesti hän sai kunnianosoituksen yksin – palkinnon alkuaikoina rahasumma oli tapana jakaa useamman kirjailijan kesken.

365 ilmestyi hieman aiottua myöhemmin, ilmeisesti kirjapainoalan lakon takia. Sitä kutsuttiin palkintoperusteissa monitahoiseksi ja kunnianhimoiseksi. Sen ”ansioihin kuuluu ajankohtaisten ja perinnäisten ainesten tasa-arvoisuus”. Lautakunta kehuu samaten rytmiä, säetekniikkaa ja sävyjen rikkautta. Helsingin Sanomissa julkaistun uutisen yhteyteen liitetystä valokuvasta katsoo takaisin veikeästi hymyilevä, dandy-mielikuvaa huokuva nuori mies, jonka kasvokuvat muuttuvat tulevina vuosina sitä vakavammiksi mitä pidemmäksi parta kasvaa.

Kokoelma koostuu kolmesta osastosta. Auli Viikarin (1937–2022, vuosina 1958–1970 Auli Tarkka) mukaan teos sisältää nimensä mukaisesti kronologisessa järjestyksessä yhden vuoden aikana syntyneet runot. Jos väite pitää paikkansa, teos on ihmeellisen ehjä.

Kahden lyhyempiä, vain numeroin nimettyjä runoja sisältävän osion väliin on sullottu 21-sivuinen ja joka suuntaan poimuileva, kielellisesti vapaamuotoisempi Chorukset-runoelma. Teksti on esitetty Yleisradiossa 28.12.1966 Teppo Hauta-ahon ja Esko Rosnellin basso- ja rumpusäestyksellä. Ylen arkistovastaavan mukaan esitys on ilmeisesti edelleen tallessa, joskin nimellä Hetken Chorukset. Ehkä vielä jonain päivänä se löytää tiensä Elävään arkistoon osana Suomen kirjallisuushistoriaa ja tärkeänä etappina maamme lavarunoudessa?

Kokoelman ensimmäisen osaston runot ovat maltillisia. Polameri kirjoittaa teoksessa ja itse asiassa koko uransa ajan kokonaisilla lauseilla. Pilkut ovat ”oikeilla” paikoillaan, pisteet virkkeiden perässä. Hänen runoutensa rytmi on siis vahvasti säejakopohjaista ja säkeen ylityksiin perustuvaa, ei välimerkkikeskeistä.

Ylivoimainen enemmistö hänen runoistaan on yksisäkeistöisiä, lähes suupalamaisia. Tässäkään mielessä hänen tyylinsä ei tee radikaaleja irtiottoja. Niin on myös esikoiskokoelman alun kaikkien runojen laita.

Poikkeuksellista sen sijaan on, että säkeet on asemoitu sivun oikeaan laitaan. 365 on ainoa Polameren kokoelma, jossa näin on. Runot alkavat vapaasti liehuen ja päättyvät yhtenäiseen seinään. Poikkeus ensimmäisessä osastossa on viimeinen runo, joka julistaa:

”En irtoa. / A hopeless love but much can come out of it.”

Ironisesti kyseessä on ainoa kokoelman pienemmistä runoista, joka on ”irronnut” ja rikkoo siihen asti nähdyn asettelujen kaavan ja toimii johdatuksena seuraavaan, huojuvampaan Chorusten osastoon, jossa hyödynnetään yhtä lailla englantia suomen rinnalla. Polameri sotkee uransa mittaan satunnaisesti eri kieliä keskenään, vaikka ei tee tehokeinosta koskaan tavaramerkkiä itselleen.

”En irtoa” kertoo runoilijaa askarruttaneista aiheista. Vapaus on teoksen johtavia teemoja. Runoissa ylistetään äänten kakofoniaa, lapsenomaisuutta, ollaan tietoisia omasta nuoruudesta ja sen rajallisuudesta. Viimeiseksi jääneen kokoelman nimi mainitaan enteellisesti runon numeron kuusi viimeisessä säkeistössä. Siinä on siis jotain, joka on puhutellut tekijäänsä nuoresta miehestä keski-iän kynnykselle asti.

”Tänään kirjoitetaan vuosi 20 / jälkeen syntymäni. / Parhaat onnitteluni. / Kirkas sää, / kylmää, pian lämpenevää. / Taivas on sininen, olen / Vogelfrei.”

Samalla innolla kokoelmassa puhutaan suoraan ajan suurista suomalaisista kynäniekoista, Polamerta selvästi vanhemmista. Pentti Saarikoskesta (1937–1983) ja Paavo Haavikosta (1931–2008) ei ole tässäkään tapauksessa päästy eroon vaan kummallekin näistä on omistettu omat runot. Tuomas Anhava (1927–2001) ja Väinö Kirstinä (1936–2007) mainitaan kuin ohimennen.

Käsitellään suurta runoelmaa lopuksi ja hypätään sen ylitse viimeiseen osastoon. Kolmas osio noudattaa ensimmäisen kaavaa, mutta joukkoon ilmestyy säröilyä, ikään kuin runot olisivat ottaneet oppia Choruksista.

Runot on edelleen asemoitu sivun oikeaan laitaan, tosin kahdessa niistä on nyt useampia säkeistöjä kuin yksi. Tekstit alkavat kääntyä sisäänpäin ja hiljaisemmiksi, mietteliäämmiksi.

Rieha ja nuoruuden ylistys on jäänyt taka-alalle. Samalla teemat monipuolistuvat. Osaston alkupuolella puhutaan kuin vaivihkaa politiikkaa useilla eri kielillä ja säkeet liukuvat pitkin sivuja. Seuraavaksi aiheeksi otetaan runous itse, jota pyöritellään tarpeettomankin kauan. Liekö syynä oma nihkeyteni, mutta runoudesta runoileminen vaatii taitoa, jota ei vielä lyriikan itseisarvona näkevältä nuorelta ihmiseltä tässä tapauksessa löydy. Päivi Hannus huomioi, että teoksessa näkyy kaari, puhujan muuttuminen runoilijaksi. Puhuja hakee maailmasta paikkaa, ja tämän paikan hän ottaa nimenomaan runoilijana. Luullakseni runoilijuus on yksi niistä rooleista, jotka Vogelfrein aikainen Polameri halusi karistaa harteiltaan.

”– – // On tarpeen runoilijan kertoa metsästä, / ei niin kuin metsä itse, vaan metsä runoilijassa. / Olen runoilija metsässä. / Tänään on sunnuntai. Tänään metsästäjät tulevat.”

365:n loppupuoli koostuu selkeämmin rakkausrunoista, jotka ovat vain muutaman säkeen mittaisia ja asettuvat tyytyväisinä omaan pienuuteensa. Tällainen runo on esimerkiksi kokoelman mahdollisesti hienoin, numero 34, joka paljastaa Polameren taipumuksen yksinkertaisiin luontosanoihin, jotka tulevat yleistymään tulevissa kokoelmissa:

”Sinusta on sanottu suuri joki, / on sanottu maa, manner, mantere, tanner. / Valtameri, on sanottu. / Ja yhä vielä moni ulvoo niiden yli / kuin sade eli tuuli. / Minä, tätä sukupuolta, / tuuli olin ja yksin olin; / tahdon kanssasi ihmisiksi.”

Päivi Hannuksen ”Eläköön sydän hakkaa pom pom” – Minuuden rakentuminen Veikko Polameren kokoelmassa 365 (Jyväskylän yliopisto, 2008) on tiettävästi ainoa Polameren tuotantoon keskittyvä pro gradu -työ. Tutkimuksessa puhutaan teoksesta ennen kaikkea metarunoutena, kirjoittajakuvana. Polamerta itseään kuvaillaan laajalti kehuja saaneeksi.

Kumpikin näkemys on perusteltu, erityisesti mitä tulee Choruksiin, joskin 365:n aikalaisarvioita seuraamalla kaikki kehut eivät ole olleet varauksettomia.

”Runokokoelma ’Chorukset’ on minusta huonosti hallittu, veltosti lainehtiva täyteruno. Polameri ei tunnu täysin tiedostaneen vieraskielisten lauseiden käyttöön sisältyvää epäkommunikatiivisuuden vaaraa: lukija yleensä vain kiusaantuu niistä, eikä tekstin mahdollisesta tunnistamisesta saadussa ahaa-elämyksessäkään ole paljon hurraamista.”

Näin kirjoitti Suomen sosialidemokraattiin Pentti Saaritsa (s. 1941) ja oli mielestäni aikalaisiaan tarkempi. Chorukset seisoo jykevästi 365:n muiden runojen keskellä. Se on alun perin radioteatterille jazz-musiikin päälle esitettäväksi tarkoitettu puheruno ja sellaisena jossain määrin vanhentunut. Se muistuttaa eniten Polameren myöhäisintä runotuotantoa ja herättää julistavuudessaan samanlaista kiusaantumista:

”ja edelleen on filosofia tuomittu, / sen toisistaan poikkeavat suuntaukset / nimetty paskatieteeksi, / runoilijat puhuvat edelleen / kuin Whitman, Quasimodo, / kääntäkää se Wittgenstein, kuka / kyennee, eikö meistä kukaan / tunne vuosisatansa filosofiaa, / – –”

Puhuja vaeltaa katuja, kirjaa havaintoja, puhuu kokemuksistaan ja aikalaisilmiöistä, viittaa esitystilanteeseen ja taustasoittajiin, vaikutteisiinsa. Saarikosken Mitä tapahtuu todella? (Otava, 1962) on selvästi vaikuttanut Chorusten kokonaisuuteen, mutta Polameren näkemyksestä puuttuvat yllättävät, napakat kielikuvat, hiottu ulkoasu ja kiinnostavat yleisen ja yksityisen vastakkainasettelut. Hän tuhlaa sanojaan, tuntuu nuoren ihmisen tapaan olevan liian kiinnostunut itsestään, näennäisistä kieltoyrityksistä huolimatta hän on turhan idealistinen osatakseen tehdä itsestään toimivan hahmon runouden tarpeisiin.

”olen katsellut / miten mieli-, väki- & esivalta pieksää, / säästän nuoruuteni vanhuuden varalle, / myöhemmin kyllä ymmärrän / että olemme täällä / palvellaksemme muita, / – –”

Saman epätasaisuuden huomasi Markku Envall (s. 1944) Hämeen Sanomissa, tosin hänkään ei täysin kiistänyt kokoelman muiden runojen ansiota. Hän vertasi Choruksia epäsuosiollisesti erityisesti kolmen muun nuoren runoilijan, Eira Stenbergin (s. 1943), Juhani Peltosen (1941–1998) ja Raimo Hartzellin (s. 1941), teoksiin:

”Vähiten näistä neljästä minua innostaa Polameri. Hänen runoissaan on hieman puberteetillinen maku: Motivoimatonta älyllä operointia joka muuttuu paikoitellen miltei snobbailuksi; liian osoittelevaa; lukijan aliarvioimista; jonkinlaista ’kulttuurisynteesin’ hapuilua joka kuitenkaan ei vakuuta. Erityisesti laaja Chorukset-runoelma ei mielestäni jäsenny toimivaksi ja motivoiduksi kokonaisuudeksi. – –”

Chorusten suurimpia ongelmia lienee, että se on pohjimmiltaan spoken wordia kauan ennen kuin lavarunous on käsitteenä vakiintunut suomalaiseen kulttuuriin. Kuten niin monessa esitettäväksi tarkoitetussa runossa, varsinainen tekstillinen tehokkuus, silmien hyväileminen, jää lapsipuolen asemaan. Kuvaavaa on, että runoelmassa puhutaan runoudesta ennen kaikkea kirjoittamisena, vaikka samalla siinä viitataan muun muassa sen taustalla soittaviin muusikoihin. Järkevää tasapainoa ei löydy.

Kokoelman päättää hakemisto, jossa jokaiselle numeroidulle tekstille on annettu nimi. Nimet muodostavat peräkkäin aseteltuina viimeisen runon. Ratkaisu on tehokkuudessaan niin yksinkertainen ja kokoelmaa yhtenäiseksi vähän kikkaillenkin sitouttava, että ihmetyttää, ettei sitä ole käytetty suomalaisessa lyriikassa useammin.

Aikalaisarviot ovat Saaritsan ja Envallin soraääniä lukuun ottamatta kehuvia varovaisesta jopa ylistävään. Näin arvokkaan alun on saanut harva esikoiskirjailija tässä maassa. Kritiikit eivät ole ”hyvä esikoiseksi” -tyylistä paijaamista, vaan Polameri otetaan pääosin vastaan valmiina runoilijana, jonka omaa ääntä kunnioitetaan, on kyse positiivisista tai negatiivisista huomioista.

Poikkeus on Maaseudun Tulevaisuus, jossa nimimerkki Jos puhuu kirjailijasta esikoisuuden kautta ja tulevaisuudelta paljon odottaen sanomatta oikeastaan mitään. Arvion lukeminen saa ajattelemaan, että jotkut kriitikot voisivat oppia teoskeskeisen kirjailijuuden olevan vain yksi etappi pitkässä, monien kohdalla elämänmittaisessa kirjottajuudessa, jossa teoksen esikoisuus ei merkitse ilmaisun esikoisuutta. Polameri oli aloittanut tavoitteellisen kirjoittamisen jo 16-vuotiaana ja julkaissut kirja-arvioita niin Parnassossa kuin Ylioppilaslehdessä.

Jussi Kylätasku (1943–2005) sen sijaan kehuu teosta Hämeen Sanomissa vuolaasti, vaikka moittii Chorusta ja tekstin rivien välistä pilkottavaa konservatismia, jota kutsuu ”karisuomalaiseksi”:

”– – uskallan kuitenkin todeta, että kokoelman vaikutus tulee olemaan huomattavampi kuin aikoihin minkään esikoisen. Polameren impulssintäyteinen runous tempaa mukaan, sillä on kokemuksensa voiman ansiosta kyky riisua aseet.”

Keskisuomalaisessa tiivistettiin kryptisesti mutta ilmeisen vaikuttuneena:

”Runot eivät kumoa toisiaan, osoita tietä jostain annetusta näkemyksestä toiseen annettuun näkemykseen. Polameren dialektiikka ei ole ennalta määrättyä eikä tavanomaisessa mielessä sitoutunutta.”

Auli Viikari väittää Parnassossa kokoelmaa vastareaktioksi Haavikon kuvakielelle. Hänen huomionsa kiinnitti metaforien vähäisyys sekä kokoelman loppupuolen rakkausrunojen ja Chorusten sujuvuus verrattuna teoksessa paikoin esiintyvään maneerisuuteen. Hän näki siis tarkimmin Polameren omat tulevaisuuden tunnot.

Kenties kaikkien suurin ja nuorelle kirjailijalle toivottavin ylistys tuli Usko J. Tuukolta Kouvolan Sanomissa. Hänelle Polameri oli nuoren polven lyyrikoista lupaavin, esitaistelija:

”Uudet urat aukaistaan runoudessa vasta vanhojen täyden tuntemisen ja kokemisen kautta. Harvoilla on tilaisuutta, mahdollisuutta tai kykyjä tuoda panoksellaan todella mitään uutta alalle, missä kakki [sic] näyttää jo moneen kertaan käsitellyltä. Jos olisi nimettävä joku nuorista yrittäjistämme tällaiseksi poikkeusyksilöksi, niin ilman vaihtoehtoja/harkintaa uskaltaisin ehdottaa V. J. Polamerta upo-uuden [sic] uran aukaisijaksi. – –”

Tällaiset ylisanat tuovat mieleen, voisiko kukaan nykyään kirjoittaa kirjailijasukupolvista vakavalla naamalla vai onko ilmiö kadonnut taidekentän, niin kuin koko maailman, jälkimodernin hajoamisen eli uskonpuutteen myötä?

Suomessa on erilaisia havaittavissa olevia kirjallisia suuntauksia edelleen. Ne ovat jopa yllättävän selkeitä. Jostain syystä näistä ei mielellään käydä kritiikissä keskusteluja paitsi trendin eli ohimenevyyden kautta. Muuta, osallisuutta ja merkitystä kirjallisuushistoriassa laajemmin, ei oikein uskalleta spekuloida.

Kenties kyse on väärässä olemisen pelosta. Vanhoissa sanomalehdissä vastaan tulevaa ”sukupolvensa lahjakkain” -ylistystä lukemalla ymmärtää toki miksi. Kuluu puoli vuosisataa, ja sanapari ei tarkoita enää mitään. Jos muu sukupolvi todella on kehno, ei pään kurottaminen heidän ylitseen merkitse pitkällä aikavälillä kovin poikkeuksellista kirjoittamista. Sukupolvensa sankari ei ehkä silti yllä maineikkaisiin suorituksiin ja jälkeenkin tulleet jyräävät päälle.

* *

365 on siitä epätyypillinen, että se on Polameren ainoa työ, joka ei vaikuta suoraan inspiroituneen japanilaisesta kulttuurista, vaikka siinä on samansukuista kaipuuta tiiviyteen.

Voidaan sanoa, että Polamerellä oli monien muiden kirjoittajien tapaan useita päätöitä. Hannuksen mukaan Polameri ei edes pitänyt itseään kirjailijana vaan ajatustensa setvijänä. Oman runotuotannon lisäksi merkittävän linjan luovat hänen käännöksensä ja kiinnostuksensa japanilaiseen kirjallisuuteen, josta valui pian vaikutteita muuhun kirjoitustyöhön. Polameri oli mukana perustamassa Japanilaisen kulttuurin ystävien yhdistystä. Hän kävi opiskelemassa Japanissa, kirjoitti siellä Umi-lehteen, käänsi maan kirjallisuutta ja oli edistämässä kulttuurien välistä kirjallista kommunikaatiota. Hän tapasi matkallaan kirjailija Shôhei Ôokan (1909–1988) perheen. Vuonna 1971 Helsingissä oli järjestetty aasialaisen kirjallisuuden seminaari, jossa Ôokan pitämän esitelmän Polameri käänsi Parnasson numeroon 5/1972.

Runoilija ja kääntäjä Kai Nieminen (s. 1950) tapasi Polameren 1970-luvun taitteessa. Hän muistelee ystäväänsä, jonka oli tavannut ensimmäistä kertaa isänsä Pertti Niemisen (1929-2015) kodissa, jonne Polameri oli tullut vierailulle:

– Keväällä 1970 kiinnostuin japanin kielestä niin paljon, että syksyllä aloin käydä japaninkielen studia generalia alkeiskurssilla. Tapasin Veikon muutaman kerran Kirjavintissä. Kun sitten alkuvuodesta 1971 Kirjavinttiin haettiin myyjää ja hain paikkaa, sain sen. Myöhemmin kuulin, että Veikko, joka oli Kirjavintin kirjakauppiaspariskunnan hyvä ystävä, oli suositellut minua.

Tuttavuus kehittyi pian ystävyydeksi. Nieminen ja Polameri tapasivat toisiaan usein keskustellakseen japanin kielestä. Parivaljakolla oli yhteisiä tuttuja ja sama kustantamo, Tammi. Polamerestä tuli Niemisen tyttären kummisetä. Polameren muutettua Turkuun vuonna 1975 yhteydenpito harveni muutamaan tapaamiseen vuodessa.

– Veikko oli minulle tärkeä ystävä ja innoittaja sekä runoilijana että japanin kääntäjänä. Hän kuoli vain kaksitoista päivää ennen kuin matkustin ensi kertaa elämässäni Japaniin, se oli suuri järkytys, olin odottanut että voisin kertoa hänelle kokemuksistani siellä.

Nieminen kertoo kummankin kirjoittajan Japani-kiinnostuksen alkuliekeistä:

– Minun kiinnostukseni japanilaiseen kulttuuriin syntyi, kun luin zeniä käsittelevää kirjaa jossa oli paljon runoesimerkkejä. Olin siis alusta saakka kiinnostunut nimenomaan runoudesta ja sen suomentamisesta. Arvelen, että Veikon kiinnostus syntyi aivan samasta syystä, halusta suomentaa japanilaista runoutta ja kirjallisuutta yleensäkin.

Japanilaisen kulttuurin ystävien taustalla toimi puuhamiehenä Tetsusaburô Hitomi, silloinen Japanin suurlähettiläs Helsingissä, joka halusi hoitaa niin kulttuurivaihtosopimuksen kuin suorat Finnairin lennot Japaniin.

– Hän se kannusti perustamaan suomalais-japanilaisen kulttuuriyhdistyksen, jonka yhtenä puhemiehenä toimi Jun’ichirô Ôkura. Lähetystö toimi yhteistyökumppanina ja jossakin määrin sponsorina: oli hyvä olla suomalainen yhdistys, jonka nimissä Japanista tulevia artisteja ja näyttelyitä esiteltiin. Ôkura esitteli Veikon ja minut ja muutamia muita Hitomille ja niin järjestimme yhdistyksen perustamiskokouksen.

Polamerestä pohdittiin ry:n ensimmäistä puheenjohtajaa. Hän kuitenkin kieltäytyi kunniasta, ja Nieminen otti tehtävän hoitaakseen.

Sain tätä esseetä varten käsiini Polameren entisen puolison, Eila Kostamon (s. 1938), koostaman tiedoston, jossa on seikkaperäisesti selvitetty japanilaisen kirjallisuuden vaikutusta kirjailijan työssä. Joukosta nousee esiin sisäiseen elämään kääntyviä, yksinkertaisuutta etsiviä runoja. Teemat heijastuvat jopa teosten yksinkertaistetun estetiikan ihannetta noudattaviin kansiin.

Mukana on niin haiku- ja tankakäännöksiä kuin Polameren omia näitä mittoja noudattavia runoja sekä yleisesti japanilaisesta kulttuurista inspiroituneita tekstejä, kuten seuraava runo teoksesta Veden ääni (Tammi, 1968), joka on nimetty Bashôn runon säkeen mukaan:

”Se lyö jotain satatuhatta kertaa vuorokaudessa, ei kysy / mistään mitä mieltä olen, päin vastoin, ja kun se lopettaa, / sen suoritukseen ei ole lisättävää. / Sashi-noboru asahi no gotoku sawayakani / motama hoshiki wa Kokoro narikeri / kirjoitti keisari Meiji, / ei mikään nero, / toivottipahan vain sydämelleen / auringonkirkkaita hetkiä.”

Vogelfreissa on vuorostaan viittauksia japanilaisiin syntymäriitteihin. Nyt kun en enää kysy sinun mieltäsi maailma -kokoelmassa (Tammi, 1971) taas puhutaan japanilaisista kummituslegendoista, joihin Polameri tulisi palaamaan vielä muutamaa vuotta myöhemmin.

Kenties hienoin kirjailijan teos on omituisin tapaus. Biwansoittajan tarina (Tammi, 1975) pitää sisällään peräti kuusi versiota japanilaisesta legendasta, jotka Polameri on kääntänyt. Yksi versioista on hänen kuunnelmasovituksensa Ylelle.

Biwansoittajan tarina tunnetaan myös Korvattoman Hoichin kertomuksena. Länsimaisille taiteenystäville taru on tutuin Lafcadio Hearnin (1850–1904) käännöksenä ja yhtenä Masaki Kobayashin (1916–1996) Kwaidan-elokuvan (1965) episodeista.

Biwansoittajan tarina sisältää sekä kaksi käännöstä legendan tunnetuimmasta suullisen perinteen versiosta että valokopioversion japaninkielisestä kirjoituskääröstä. Kääröä voi lukea levittämällä moneen kerrokseen taitetun pitkän sivun, jolloin se vie mittavan pätkän suurestakin lattia- tai pöytätilasta.

Muut teoksen sisältämät versiot ovat Polameren kuunnelman lisäksi Hearnin englanninnoksen pohjalta käännetty novelli ja samaa aihettava käsittelevä Antonin Artaud’n (1896–1948) kertomus, joka on kiinnostava kuriositeetti. Teosta selatessaan tuntee olevansa äkkiä jonkin erityislaatuisen äärellä: että tällaistakin on suomeksi julkaistu! Kirja tuntuu lukijalleen todelliselta intohimotyöltä, vaikka sisältää pelkästään variaatioita yhdestä peruskertomuksesta. Tarinat luovat tunnun kirjallisuuden loputtomasta varioitavuudesta. Kansantaru on leimallisesti japanilainen, samalla se ei ”kuulu kenellekään” sen enempää kuin jollekin toiselle. Siihen ei voi lukea äärettömästi merkityksiä, mutta merkitykset jotka siihen voi lukea, tuntuvat jatkuvan kauas horisontin tuolle puolen.

Polameren varsinainen testamentti on käännöskokoelma Shôsetsu – japanilaisia kertojia (Otava, 1983). Se kasaa yhteen novellien ja romaanikatkelmien muodossa esimerkkejä japanilaisesta modernista proosakirjallisuudesta. Mukana ovat muun muassa Ryûnosuke Akutagawa (1892–1927), Osamu Dazai (1909–1948) ja Yukio Mishima (1925–1970). Työ jäi valitettavasti kesken. Nieminen, Satu Apo (s. 1947) ja Ôkura saattoivat teoksen julkaisukuntoon muistiinpanojen ja valmiiksi saadun työn pohjalta.

Tätä testamenttia täydentää toinen keskeneräisyydestä muistuttava teos, Pirjo-Riitta Kuusikon Polameren kokoaman bibliografian pohjalle rakentama Japanese Literature in Finnish Language (Suomen Yrityslehdet oy, 2000), joka kokoaa yhteen kaikki siihen mennessä Suomessa julkaistut japanilaiset kirjat, artikkelit ja runot. Satoja merkintöjä sisältävä luettelo aiheuttaa vielä 22 vuotta ilmestymisensä jälkeen oivalluksen ja löytämisen tunteita.

Vaikka japanilaista kirjallisuutta on suomennettu tiettävästi 1800-luvulta asti, teosta selaamalla huomaa, kuinka käännöstyö keskittyi vuosikymmenien ajan käytännössä vain muutamiin käsiin. On vaatinut tiukasti päämäärätietoista työtä tehdä japanilaista kulttuuria tutuksi maassamme, joka oletetusta kansainvälisyydestään huolimatta voisi lisätä muusta kuin englanninkielestä tehdyn käännöskirjallisuuden määrää.

Nieminen arvelee, että tulevaisuudessa Polamerta olisi kiinnostanut kaunokirjallisuuden sijasta toinen suunta. Tällöin Biwansoittajan tarina antaisi osviittaa mahdollisista suunnitelmista. Se selittäisi myös sen lukemisesta välittyvää inspiroituneisuutta:

– Uuden kumppaninsa folkloristi Satu Apon kohdattuaan Veikko kiinnostui folkloristiikasta ja lahjoitti Japani-kirjastonsa Japanin suurlähetystölle, jossa kirjat ovat lainattavissa. Minun käsitykseni (en ehtinyt asiasta hänen kanssaan enempää puhua) on, että hän olisi suunnitellut Apon kanssa syventyvänsä japanilaiseen folkloreen ja siksi tavallaan luopunut perehtymästä edemmäs sikäläiseen kaunokirjallisuuteen.

* *

Esikoisteosta palkittaessa takana on toive tai lupaus: Sinulla on mahdollisuuksia päästä pitkälle. Sinussa on mahdollisuuksia. Kaikki eivät pääse kuin alkuun. Kun puhumme varhain kuolleista taiteilijoista, muistamme surkutella kovaa kohtaloa, mutta jälkikäteen näemme heidän uransa kaarena. Mikä jää kesken on silti valmista.

Meille joita asia ei henkilökohtaisesti koske, voivottelu tapahtuu automaatiolla. Näinhän kuuluu sanoa ja tehdä. En ole varma ymmärrämmekö menetyksen laajuutta. Emme halua ajatella nuorena kuolleiden vieneen mukanaan ei vain itseään vaan koko potentiaalisen tulevaisuuden. Mahdolliset jälkeläiset, kokonaiset mahdollisten sukujen haarat tuhoutuvat ihmisten kuollessa nuorina. Näin ollen eivät vain vainajan omaiset, vaan myös me olemme menettäneet nykyhetkestämme jotain.

Samoin taiteilija vie teoksensa. Tämä ei tarkoita yksin valmiita teoksia, joiden kohtalona on päätyä kirjastojen varastoihin, vaan kaikkia tulevia töitä. Polameri ilmaisi Vogelfreissa olevansa matkalla uuteen ja oli kaikesta päätellen oikeassa.

Kai Nieminen on tehnyt ystävänsä Veikko Polameren kuoleman jälkeen uraa 43 vuotta. Tuona aikana on syntynyt yli tusina omaa kokoelmaa ja kymmenittäin suomennoksia. Voi vain arvuutella, mitä Polameri olisi voinut tehdä vastaavassa ajassa niin oman uransa kuin japanilaisen kulttuurin ymmärtämisen edistämiseksi.

Esikoiset-esseesarjan kirjoittamista ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus (Taike) ja Suomen arvostelijain liitto (Sarv). Kiitos avusta Japanilaisen kulttuurin ystävät ry:lle ja heidän kontakteilleen.

* *

Sarjassa aiemmin julkaistu

Esikoiset #1: Palkittu ja palkitsija – Aronpuron Peltiset enkelit ja Paavilaisen Sukukartta

Lähteitä

• Envall, Markku: ”Menneen kesän runoja”. Hämeen Sanomat, 24.9.1967.
• Hannus, Päivi: ”Eläköön, sydän hakkaa pom pom!” – Minuuden rakentuminen Veikko Polameren kokoelmassa 365. Jyväskylän yliopisto, 2008.
• ”J. H. Erkon palkinto Veikko Polamerelle”. Helsingin Sanomat, 17.1.1968.
• Jos: ”Erilaiset nuoret”. Maaseudun Tulevaisuus, n:o 91, 1967.
• Kuusikko, Pirjo-Riitta (2000): Japanese literature in Finnish language: A bibliography. Saarijärvi: Suomen Yrityslehdet oy.
• Kylätasku, Jussi: ”Näköalapaikalla Polameri”. Aamulehti 6.6.1967.
• Polameri, Veikko (1967): 365. Helsinki: Tammi.
• Polameri, Veikko (1974): Biwansoittajan tarina. Helsinki: Tammi.
• Polameri, Veikko (1970): Kevään kuolleet lehdet. Helsinki: Tammi.
• Polameri, Veikko (1971): Nyt kun enää kysy sinun mieltäsi maailma. Helsinki: Tammi.
• Polameri, Veikko (1968): Veden ääni. Helsinki: Tammi.
• Polameri, Veikko (1977): Vogelfrei. Helsinki: Tammi.
• Saaritsa, Pentti: ”’Voi miten syntyvät ajatukset näistä epävarmoista sanoista'”. Suomen sosialidemokraatti, 1.6.1967.
• Tarkka, Auli (1968). Teoksessa Parnasso 1967 (s. 390–391). Helsinki: Suomen Kulttuurirahasto.
• Tuukko, Usko J.: ”Polameri – uusien urien aukoja”. Kouvolan Sanomat, 20.7.1968.
• Vainikkala, Erkki: ”Välimaaston kulkija”. Keskisuomalainen, 27.6.1967.
• Eila Kostamon kokoama tiedosto ”Japani-aihe Veikko Polameren tuotannossa”.
• Kai Niemisen sähköpostihaastattelu, 25.2.2022.
• Sähköpostitiedustelu Ylen elävältä arkistolta, 6.5.2022.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua