Euphoria kerää ihailua ja valtavia katsojalukuja – onko se hyvä sarja vai pidämmekö vain seksistä ja väkivallasta?

”Ympäristö voi olla tekemällä tehtyä ja vierasta, mutta Ruessa pystyy tunnistamaan jotain todellista.” Kuva: HBO

Euphoria-sarjan toinen kausi pyörii HBO:lla, ja sen huomaa jo sosiaalisessa mediassa kääntyessään. Sarjan hahmoista tehdään valtavasti fanivideoita ja sen meikkityylejä kopioidaan kilpaa. Erityisesti nuoret aikuiset tuntuvat hurahtaneen monisäikeisiin kertomuksiin ihmissuhteista ja bilettämisestä.

Euphoria onkin lähes täydellistä fanitusmateriaalia. Tarinan syvimmässä sydämessä on 17-vuotiaiden Ruen (Zendaya) ja Julesin (Hunter Schafer) ystävyydestä kasvanut rakkaus – ja kukapa ei osaisi samaistua teinirakkauden vaikeuteen. Lisää dramaattisia kierroksia tuo eräänlaisena kaikkitietävänä minäkertojana toimivan Ruen masennus, jota hän turruttaa huumeilla. Herttainen Jules taas on addiktoitunut vain nähdyksi tulemiseen, mutta sekin vie häntä monimutkaisiin ja vaarallisiin tilanteisiin. Kaikkialla kimmeltävät huolelliset meikit ja kaikuu latautunut dialogi.

Helppoja koukkuja siis riittää, ja toisen kauden ensimmäinen jakso keräsikin nopeasti yli kaksi miljoonaa katsojaa. Sarja kuitenkin saa toistuvasti sapiskaa siitä, ettei se todellakaan sovi teinien katsottavaksi, vaikka kertoo teineistä. Vox kirjoitti sen yrittävän shokeerata huumeilla ja seksillä, mutta herättävän lähinnä silmien pyörittelyä. Time-lehti puolestaan arvosteli ensimmäistä kautta myös väkisin väännetystä synkistelystä.

Silti aikuiset ihmiset nielevät syötin ja ryntäävät toistelemaan sarjan maneereita somessa ennen kuin kukaan ehtii sanoa ”heroin chic”.

Mikä ihme meitä vaivaa, eikö meillä ole mitään makua?

Huonot, pahat tosiasiat

Sarjan syyttely banaalista revittelystä ei ole ollenkaan perusteetonta. Edes vappuna Koskenrannassa ei näe niin paljon paljasta pintaa ja päihteitä kuin keskimääräisessä Euphorian jaksossa. Jollakulla luututaan lattioita vähän väliä, ja juonikin perustuu niin pitkälti asioiden pieleenmenoon, että HBO lisäsi mukaan varoituksen ”saattaa aiheuttaa ahdistusta”.

Alkuperäisidea on sovitettu israelilaisesta sarjasta, mutta vastaava tuottaja Sam Levinson ammensi mukaan sisältöä omista huumeriippuvuuden ja ahdistuksen varjostamista teinivuosistaan. Siihen sekä Levinson että monet näyttelijöistä ovatkin kritiikin edessä vedonneet: Kaikki on totta. Tai ainakin se voisi olla.

* *

Todellisuuteen vetoaminen kompastuu Euphorian kohdalla siihen, että sarja selvästi näyttää tosiasioille keskisormea silloin, kun huvittaa. Samaan aikaan kun se puolustelee sisältöään realismilla, se tietoisesti pelaa muodossa nimenomaan mielikuvituksellisuudella. Salamaleikkaukset takaumiin ja uniin eivät varsinaisesti kutsu kokemaan tapahtumia jokapäiväisinä, eivätkä hedoniassa vellovat lukiolaiset todennäköisesti edusta sarjan enimmäkseen aikuisten katsojien arkea. ”Euphoria high schoolin univormu” on jo kiertävä somevitsi, jossa ihmiset ovat vaihtavinaan tavalliset vaatteensa räikeisiin minihameisiin ja napapaitoihin ennen kouluun lähtöä. Kukaan ei tunnista sitä ”todellisuutta”, johon Euphoria sijoittuu.

Yhdellä tapaa kaiken hysteerinen kuorruttaminen seksillä ja liimattavilla timanteilla kuitenkin auttaa sarjaa pääsemään lähelle. Se nimittäin tekee päähenkilö Ruesta samaistuttavamman. Hyperstailattujen glitterkeijujen maailmassa hemaiseva Zendaya onnistuu olemaan tavis, kulkeehan hän lähes meikittömänä verkkareissa ja pysyy väkivallan ja orgioiden kuvioissa enimmäkseen tarkkailijana. Ympäristö voi olla tekemällä tehtyä ja vierasta, mutta Ruessa pystyy tunnistamaan jotain todellista.

Tavan, jolla katsojaa ohjaillaan samaistumaan kaikkia mahdollisia päihteitä nappailevaan Rueen, voi toki nähdä normalisoivan huumeita. Rue on kuitenkin realistinen hahmo myös siten, että addiktion viedessä hän on törkeä paskiainen. Hän vakuuttaa uskonnollisella hurmoksella rakastavansa läheisiään ja seuraavaksi valehtelee näille minkä ennättää. Sekä oma että muiden hengenlähtö ovat jatkuvasti lähellä. Ehkä Euphoria ei ihannoi huumeita ihan niin kovaa kuin voisi.

Keksityn nostalgian lumo

Koomikko Ismo Leikola määritteli sekä elämän että pornoelokuvan samoin: molemmissa on seksikohtausten välissä täyttä paskaa. Jos siis haluaa samaistua teini-ikäiseen tunariin kylliksi pitääkseen tämän angstia perusteltuna, Euphoria ei ole täyttä realismia, muttei myöskään pornoa.

Hiukan vedätettävissä sitä katsoakseen kuitenkin täytyy olla. Paitsi että jokainen minuutti on syötetty täyteen toistettavaksi tehtyä sytykettä fanitukselle, ajoittain Rue harppaa neljännen seinän läpi ja alkaa vetää katsojalle diaesitystä.

Sam Levinson väitti haluavansa herättää sarjalla aikuisten empatian nuoria kohtaan, mutta ei voisi olla paljon selkeämpää tapaa houkutella katsojaa näkemään itsensä yhtenä tapahtumiin osallistuvista lukiolaisista järkevän aikuisen sijaan. ”Euphoria high schoolin” penkkiin istuminen herättää välillä kauhean nolouden: olenko vakavissani sitä kohderyhmää, joka haikailee aikuiseen elämäänsä tällaista sekoilua?

Ainakin tuotantotiimissä tunnutaan tietävän tosiasiassa hyvin, että sellaista sattuu. Kaihoajille jopa kuittailtiin häpeämättä ensimmäisen kauden lopulla kohdassa, jossa hahmot keskustelivat muka viattomasti siitä, miksi ihmiset muistelevat teinivuosiaan niin lämpimästi. Oikeastaanhan teini-iän ainoa hyvä puoli on se, että silloin voi unelmoida. Kun toisella kaudella sekaan tykitettiin vielä montaasi lähinnä ennen 2010-lukua julkaistuista elokuvista, tuntuu selvältä, että aikuisia houkutellaan ajattelemaan omaa nuoruuttaan – dekadenttina ja dramaattisena versiona vain.

Sitä paitsi nykyteinejä mukamas kuvatakseen sarja itse hyödyntää juonessaan hämmentävän vähän sosiaalista mediaa. Instagram-julkaisun sijaan muistoksi koulutanssiaisista napataan Polaroid-kuva. Totta kai, eiväthän ennen 2000-lukua syntyneet pystyisi uppoutumaan nostalgisesti tarinaan, jossa snäpätään ja tiktokataan.

Sen lisäksi, että hahmojen seksielämästä joutuu yksityiskohtaisesti jyvälle, Euphoria siis panee halvalla katsojiaan.

Eli Harju

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua