Sitkeys on rukiisen leivän hapanjuuri – ajatuksia Tampereen Työväen Teatterin Väylästä

Ella Mettänen. Kuva: Juha Uusitalo

”Meitä kaikkia yhisti yksi asia, olima tien päälä ja kuljima kohti länttä.”

Lause on yhtä aikaa historiaa ja tämän päivän totuus. Maa voi olla eri ja henkilö toinen, mutta niin kulkevat ihmiset tälläkin hetkellä kohti parempaa, pois sodan jaloista.

Ajattelen, että ihmisen sitkeys on kuin rukiisen leivän juuri, elävä organismi. Selviytyminen on sitkoa, se on leivän ydin, joka säilyy vaikka sata vuotta. Se vaatii kärsivällisyyttä ja huolenpitoa itsestä. Siinä piilee salaisuus, elämä, joka syntyy aina uudelleen. Toki taikinajuurtakin pitää elvyttää, antaa, vettä, jauhoja ja aikaa.

Ajatuskulun ihmisen resilienssistä (kestokyvystä) pisti alulle äsken näkemäni Lapin sodan aikaan sijoittuva Väylä Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa (15.1.2026). Miten jotkut kestää ja jaksaa ja pystyy.

* *

On syyskuu 1944. Kymmenet tuhannet ihmiset hylkäävät kotinsa paetakseen Lapin sodan hävityksen jaloista. Kaiken keskellä kotitilansa karjaa kuljettaa nuori tyttö, jonka perheen sota on hajottanut. Väylä on kertomus vaelluksesta Ruotsiin, ja Torniojoesta, joka kotinsa jättäneille merkitsi elämän ja kuoleman rajaa. Se on nuoren tytön kasvutarina, suhteesta luontoon ja äidin etsimiseen.

Lehmät pitää saada pois sodan keskeltä, eikä vanhemmista ole vastuuseen. Nuori tyttö ottaa ohjat. Välillä voi tulla itku tahi paska tai kihomatoja perse täyteen, muttaa periksi ei anneta vaikka syrän märkänis. Vaikka äidin sanat sataisi puukkona selkhään. Ilkeydet ja arvostelut menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Huuhtoutuvatpahan siinä samalla.

Rosa Liksomin hieno teksti, Mikko Roihan upea ohjaus, dramatisointi ja lavastus, Ella Mettäsen huikea näyttelijäntyö. Parituntinen menee etukenossa. Mettäsen kerrontataito ja Torniojokilaakson murre pitelevät tiukasti kiinni. Esitys liikuttaa ja naurattaa.

Uskomaton selviytymistarina. Mistä kaikesta voi selvitä; luteista, täistä, häpeästä, nöyryytyksistä, läheisten kuolemista, jopa sodasta. Viimeksi mainitusta elävänä tai kuolleena.

* *

Tunnistan itsessäni tuon kaiken. On vain pakko ajatella ja uskoa siihen, että jaksaa vielä hetken, ja vielä toisen hetken. Kannustaa itseään, ja hengittää syvään. Pitää keskittyä niihin asioihin, joihin pystyy vaikuttamaan. Eikä unohtaa hauskanpitoa ja huumoria. Pitää olla välillä villi ja tarttua ilon hetkeen. Yleensä musta huumori asettaa asiat oikeaan perspektiiviin. Kannattaa myös valita seuransa, sillä uskon, että hyvä valo tarttuu.

Mistä sen sitkeyden sitten saa. Uskon, että itselleni karjalaisuus ja evakkouden siemen on tullut geeniperimässä. Se on pajun vitsa, joka taipuu vaikka maahan asti mutta ei katkea. Vitsa singahtaa aina takaisin.

Sanotaan, että myö ollaan suulaita ja vähän äkkimakeita. Itketään ja nauretaan tuon tuosta ja tämän tästä. Karjalaisuuden stereotyyppisiksi piirteiksi luetellaan yleensä lisäksi elämänmyönteisyys, ulospäinsuuntautuneisuus sekä herkkyys ja luovuus.

Tunnistan tuonkin.

Itsensä voi uudistaa kerta toisensa jälkeen, vaikka perä perään tulisi uusi vastoinkäyminen. Pittää ellää tätä hetkee, ja uskoo että pahakin hetki loppuu joskus.

Maarit Saarelainen

Väylä Tampereen Työväen Teatterissa 23.4.2026 asti. Esityskalenteriin täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua