Ruusuruoskan Tampereen-ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa 6.2.2020.

Esa Kirkkopellon ohjaama ja dramatisoima Ruusuruoska pohjaa Alpo Jaakolan vuonna 1967 julkaiseman sarjakuva-albumin nimikkosarjakuvaan. Valtaosan teksteistä esitykseen on Jaakolan kuvien pohjalta kirjoittanut Mika Rättö. Työryhmä on saanut muokata tekstiä vapaasti.

Ruusuruoska on unenomainen tutkielma ihmisyydestä ja nimenomaan ruumiillisuudesta. Ensisijaisesti se on järjettömän hauska. Näyttämö pursuaa taidokkaita älyttömyyksiä. Yleisö saa nauraa, itselleen.

* *

Ruusu itsessään on arvoitus, tuottaen niin ihanimman hekuman kuin kivun ja tuskan. Jo näytelmän nimessä eskaloituu ristiriitainen sanapari. Ihana tuoksuva kaunis ruusu voi olla myös ruoska. Aistillisuuden näkökulmasta ruumiimme itsessään on ruusuruoska, kaksinainen.

Hahmot elävät näyttämöllä ikiaikaisessa menneisyydessä. Samalla he kuitenkin ovat juuri meitä, tämän päivän ihmisiä.

Komiikka rakentaa katsojalle tien nauraa legitiimisti myös tappamiselle ja kuolemalle. Groteskissa näyttäytyvät kärsimyksen elementit.

Naurettavuus kumpuaa absurdista ja hahmojen naiivin suorasta lapsekkuudesta. Näyttelijät toimivat eri hahmoiksi muuntuessaan kuin lapset leikkiessään. Näytteleminen on taidokasta ja improvisoimista muistuttavaa surrealististakin leikkiä.

Komiikka ja sen eri muodot kantavat läpi näytelmän nojaten absurdiin. Kellariteatterin pienempi tila toimii hyvin, koska ilmekieli on tehokasta ja olennaista. Näyttelijät tulevat lähelle ja ottavat kontaktia yleisöön.

* *

Ihmisyys ja ruumiillisuus sen osana esitetään eräänlaisena dilemmana. Itsekkyys, tyytymättömyys, kyltymättömyys ja väkivalta ovat läsnä tässä aikuisille kerrotussa sadussa. Ruusu kuvaa jotain, mitä emme voi tavoittaa.

Ruusuna ruusutarhassa kaikki olisi toisin, huoletonta. Ilma olisi täynnä tuoksua.

Unelman kukka puhkeaa kuitenkin liian hätäisissä käsissä.

Näytelmä heijastelee sitä kuinka niin rakkaus ja viha kuin tuska ja nautinto ovat hyvin lähellä toisiaan. Ne jopa synnyttävät toisensa, elävät toisistaan.

Nämä tunnetilat äärimmäisissä muodoissaan tulevat näkyviksi näyttämöllä. Ihminen tiedostava olentona elää haaveiden, syyllisyyden ja oman rajallisuutensa ristitulessa.

* *

Ruusu huojuu tuulessa ruusutarhassa. Sen tuoksu on huumaava, sen väri hurmaa ja kauneus mykistää, mutta piikit satuttavat.

Ruusu saa lumoutumaan. Jokainen ruusu kätkeekin tajuttomuuden eteishuoneet. Piikit ruusuun syntyvät jumalan rangaistuksena ihmiselle. Uskontoon ja yhteiskunnallisiin valtarakenteisiin kytkeytyvä aistillisuuden kontrolli tulee näkyväksi.

Ruusutarha on onnen täyttymys, haave. Elämän kertakäyttöhelppoudet jyräävät sen. Oma tahdottomuutemme, mukavuudenhalumme ja laiskuus kiirehtivät haaveen eteen.

Ihminen on kehollinen, tietoinen olento. Nämä ovat rakennusaineet niin nautintoon kuin kärsimykseen. – Levottomuus nostaa päätään. – Miksi minä?

* *

Ihmisyys näyttäytyy myös tyhjänä. Kaunopuheisuus lahjana ja kirouksena. Päänsä kiveen lyömällä voi unohtaa oman valkoisen valheensa.

Ihmisen pohjaton tarvitsevuus aiheuttaa sen, että pelastuskertomuksille on aina tilausta. Odotamme ihmeitä, haluamme tulla parannetuiksi ja pelastetuiksi.

Turhamaisuus, tekopyhyys ja maailman turmeltuneisuus heijastuvat näyttämön liikehdinnästä. Toisen kyyneleistä kiihkoisa hullaantuminen, samaistumisen ja yhteisen tuskakokemuksen jakamisen tarve, yhteinen epäonnistuneisuus.

* *

Ennen kaikki oli kuitenkin paremmin, hienompaa ja kauniimpaa.

Kohtaukset, joissa nostalgisoidaan liikekielen kautta mennyttä aikaa, saavat ulvomaan naurusta. Ennen vanhaan kaikki oli monitahoista ja hienoa, nyt pelkistettyä. Kirjaimetkin olivat koristeellisempia ja kävelytyylit mitä moninaisimpia.

Ruumiissamme eskaloituu niin kivun kuin nautinnon kokemus, kaikki inhimillinen kokeminen. Tätä myös tuodaan esiin moninaisin kehollisin keinoin.

Lavalla Joanna Haartti, Sofia Smeds, Auvo Vihro, Joonas Heikkinen ja Minna Hokkanen näyttelevät alkuvoimaisesti eläytyen. Komiikka nousee liikkeestä ja sen dadaistisesta toistamisesta. Puhutaan ja huudetaan päällekkäin, mölistään, hekumoidaan.

Lavastuksen vehreä kokonaisuus on onnistunut ja näyttämön katosta lankeava valo luo kuvan auringosta. Kultareunuksiset peilit henkivät barokkityyliä, joka keskustelee musiikin kanssa.

Näytelmän läpi soi barokkimusiikki, jonka on valinnut luutun ja teorbin taitaja, vanhan musiikin kansainvälisesti arvostettu tulkitsija Eero Palviainen. Palviaisen esittämä musiikki rajaa osin hahmottomankin oloista kokonaisuutta ja sitoo kohtaukset yhteen.

Ruususta myös lauletaan kauniisti, vaikkakin ihanan merkityksettömästi.

* *

Entä jos eläisimme ilman sotaa, kärsimystä ja kuolemaa? Kuolemasta ei kuitenkaan pääse eroon noin vain. Huikentelevuudessaan ihminen pohtii keinoja kuoleman välttämiseksikin.

Tappaminen, kiduttaminen, ryövääminen ja raiskaus. Kaunis muuttuu karkeaksi. Tekijänä ihminen.

Ihminen kapinoi kuolemaa kohtaan, mutta samalla on läsnä myös kaipuu sovintoon tai ainakin välirauhaan kuoleman kanssa. – Elämä eräänlaisena korttipelinä kuoleman kanssa.

Ihminen ei opi. Ihminen on sama.

Hiljaisuus ei ole koskaan hiljaisuutta, todetaan. Uteliaisuus ajaa ihmistä kuulemaan senkin, mikä ei hänen korvilleen ole tarkoitettu.

* *

Aistien hautausmaalla mikään ei tunnu miltään. Aika on ajanut ohi haaveiden, on liian myöhäistä. On vain ääretön ja kasvoton suru ja muistojen viittaan pukeutuminen. Silti läsnä on se sama kehollinen ja tarvitseva ihminen.

Katoavaisuus yllättää ihmisen. Oman katoavaisuutensa pelossa hän on halunnut valloittaa maailman. – Syyllisyys on taakka, joka vie unet. Tehtyä ei voi perua. Unessa ihminen voi kuitenkin olla vapaa.

Kuoleman läheisyys esittäytyy aistien heikentymisenä. – Ihminen tukehtuu omaan pöyhkeään, toisia syyttelevään vihaansa.

Ruusutarhan ruusut huojuvat tuulessa, tuoksuvat, kauneutta on kaikkialla. Samalla ne ovat vääjäämätön osa julmaa ja ennakoimatonta luontoa.

Nauraessani Ruusuruoskan kohtauksille nauran samalla ja jopa ensisijaisesti itselleni. Tietoisuus tästä saa minut nauramaan yhä enemmän. Jos näin jatkuisi, kääntyisi se jossain vaiheessa vääjäämättä itkuksi.

Nauran ihmisen pienuudelle, josta voi kuitenkin kummuta jotain suurta. Nämä seikat ovat yhtä aikaa niin kivun ja tuskan kuin ilon sekä nautinnon lähteitä. Mahdollisuuksia mahdottomuuksien suossa.

Tietoisuudestaan huolimatta ihminen on aistillinen eläin. Hän pystyy hahmottamaan historiansa ja katsomaan myös tulevaan. Läsnä voivat olla siis niin menneet ja tulevat kivut kuin nautinnotkin. Ruumiissa.

Kärsimys eskaloituu jo tässä. Se katalysoi meissä irrationaalisuutta ja synnyttää tragedian aineksia. Aistillisuus meissä on arvoitus ja ruumistamme emme voi täysin ymmärtää. Se on osa rationaliteetin tuolla puolen olevaa minuuttamme.

Hetkessä eläminen on vaikeaa, joskus jopa mahdotonta. – Ruusu voi vain olla.

Hanna Telakoski