Ensi kertaa järjestetty Villifestivaali Oulangan kansallispuistossa oli pakahduttavan hieno. Konseptin soisi kokevansa myös vaikka Seitsemisessä, Kirsi Haapamatti toivoo.

Kirsi Haapamatti, teksti ja kuvat

Kirjailija Miki Liukkonen kääntyy selin yleisöön ja vetää vielä viimeiset henkoset tupakastaan. Olalla on kangaskassi, yllä puvuntakki ja toisessa kädessä megafoni. Takana kimaltelee Oulangan kansallispuiston Hiidenlampi, jota pidetään entisaikojen pyhänä paikkana. Siellä on lepytelty pelottavaa hiittä.

Liukkonen nousee, kaivaa kassistaan kirjan, kohottaa megafonin ja alkaa lukea kirjaansa Hiljaisuuden mestari. Katkelmassa kuvataan bulimiakohtausta. Kuulijat Liukkosen ympärillä istuvat pitkospuilla ja marjamättäillä ääneti. Myös koirat, joita usealla kuulijalla on mukanaan, istuvat tyynesti, melkein hartaina.

Myönnän, että etukäteen vähän jännitin järjestäjän puolesta, miten kirjan ääneenluku sopisi muuten musiikkipainotteiselle festivaalille. Liukkosen aloitettua ei tarvinnut enää jännittää. Tämä on täydellistä, ajattelin.

Settinsä tauolla kirjailija kömpii pieneen, vihreään telttaan. Sellainen on jokaisella esiintyjällä takahuoneen virkaa toimittamassa.

Korkean kynnyksen festivaali

Villifestivaali järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Kulttuuriyhdistys Päiväkodin Aki Roukala kertoo tapahtuman idean tulleen Ruka-Kuusamon matkailu ry:ltä. Festarin ohjelman Roukala ja matkailuyhdistyksen Jussi Saarinen laativat yhdessä.

– Tavoitteena oli viedä taidetta uusiin ympäristöihin ja haastaviin paikkoihin ja saada ihmisiä luontokokemuksien äärelle. Toisin sanoen halusimme tarjota yleisölle ainutlaatuisia kokemuksia, joissa luonto on suuressa roolissa.

Miki Liukkonen lukee Hiljaisuuden mestari -romaaniaan megafoniin.

Villifestivaali ei todellakaan ollut helposti tavoitettava. Reissu etelästä Rukalle kestää kauan etenkin julkisilla liikennevälineillä. Festivaaliviikonloppuna satoi välillä rankastikin. Perjantai-illan Yonan konserttiin noustiin vaikeakulkuisessa maastossa puhelimen sovelluksen mukaan 67 kerrosta. Päätapahtumapäivän eli lauantain patikointi oli 10 kilometrin mittainen.

Varmasti juuri tämä kaikki vaivannäkö korosti tapahtuman ainutlaatuisuuden tuntua. Kun selkä hiessä liukkaita pitkospuita ja kivisiä polkuja taaperrettuaan yhtäkkiä saapuikin nuotion äärelle, ruohottuneelle metsäaukiolle, jossa Maustetytöt odottelivat yleisön valumista paikalle ennen settinsä alkua, ei oikein voinut olla hymyilemättä autuaasti.

Keikan päätyttyä Maustetytöt sukelsivat hieman vaikean näköisesti takahuonetelttaansa ja astuivat saman tien ulos soittamaan encorekappaleen.

Täysosuma kohderyhmään

Pekko Käppi & K.H.H.L soittivat jouhikoillaan kaatosateen hakatessa nuotiokatoksen kattoa ja saivat keikan päättäneen Ikoni-kappaleen jälkeen aplodit, jotka eivät olleet loppuakseen. Multi-instrumentalisti Tatu Rönkkö sai niinikään soittaa kovassa sateessa, mikä heikensi äänentoistoa. Oulankajoen pauhu ja jylhät maisemat kuitenkin sekoittuivat Rönkön esitykseen aivan kuin käsikirjoitettuina.

Reitin varrella oli myös päivystävä metsäfilosofi Akseli Huhtanen, ympäristötaideduo Ahtinen ja Koivisto, yhteisötaiteilija Sanna-Mari Pirttinen ja sanataidepajaa pitänyt Liisa Louhela. Kahta jälkimmäistä en tosin kierroksen aikana ennättänyt nähdä. Pakko mainita myös patikkareitin alussa esiintynyt Korpikomppania, jonka tanssiesitys vanhan poroaitauksen sisällä toimi yleisöön kuin porttiteoria: tästä alkaa tämä mystinen, ihana retkenne.

Joose Keskitalo lauloi murhaballadejaan sateessa.

Reitin viimeisenä esiintyi itselleni ennalta tuntematon Joose Keskitalo & The Mystic Revelation of Teppo Repo -kokoonpano, joka niin sanotusti räjäytti pankin. Oli vähällä, etten jättänyt keikkaa väliin, sillä yhtye esiintyi erillään varsinaisesta patikointireitistä. Vesisade alkoi jo kostuttaa vaatteita ja keho halaji lämpimään. Onneksi talsin lammen rannalle, jossa vihreän telttakatoksen alla saimme kuulla tulkintaa ja sanoituksia, jotka jäivät mieleen ja joita seuralaiseni vertasi espanjalaisiin murhaballadeihin:

”Viis tyttöä kaunista kuin tähdet taivahalla
Näin minä unta jokaisesta kustakin vuorollansa
Vaan jottei kukaan toinen veisi kultasydäntäsi
Muovipussiin tungin ja suljin puukon ja sydämesi”

Harvoin olen nähnyt yhtä paljon Kånken-reppuja samassa paikassa yhtä aikaa, ellei alakoulun pihaa lasketa. Villifestivaalin yleisö näytti tietyllä tapaa melko homogeeniseltä: luonnossa viihtyviä kulttuurinystäviä, joista joku saattaisi käyttää termiä hipsterit. Puhelin paluumatkalla bussissa erään paikallisen eli kuusamolaisen naisen kanssa, joka sanoi ettei ”tuntenut puoliakaan, joten eivät olleet paikallisia”. Joka tapauksessa esiintyjävalinnat ja miljöö iskivät paikalle saapuneisiin kuin tuhat volttia, niin voi yleisön autuaasta olemuksesta päätellä.

Festivaalin Aki Roukala on tuttu Hailuodon Bättre folk -festivaalista ja monen Villifestivaalilla esiintyneen artistin managerina. Roukala osaa nämä hommat, voisi sanoa.

Pienimuotoisuuden idylli

Maustetytöt ruohottuneella metsäaukiolla.

Tämä festivaaliraportti on kirjoitettu kaksi päivää tapahtuman jälkeen ja on siksi yksipuolisen suitsuttava. Kuten Aki Roukala toivoi, ”yleisö kantaa kokemusta mukanaan pitkään”. Olo on vieläkin pöllämystyneen tyytyväinen.

Keksin tilaisuudesta vain yhden huonon puolen, eikä sekään ollut järjestäjän vallassa. Pekko Käpin sateisen setin aikana yleisö oli ymmärrettävästi pakkautunut katoksen alle tiiviiksi massaksi. Onko silloin jonkun pakko runnoa iso reppu selässään videokameran kanssa yleisön seassa ja hakea jatkuvasti juuri sitä parasta kuvakulmaa kotivideoonsa? Koko setin ajan, come on!

Festivaali järjestettäneen myös ensi vuonna. En keksi parannusehdotuksia. Yksi pelko kuitenkin on. Tapahtumasta voi kasvaa liian suuri, jolloin mielestäni kaikki on menetetty. Jo nyt liikuttiin hieman siinä rajoilla, oliko väkeä hieman liikaa. Kansallispuisto on suuri ja esiintymiset oli aikataulutettu ja ihmisten kulku porrastettu onnistuneesti. Silti paikoin tuli tunne, että nauttisin tästä kaikesta enemmän, ellei poluilla vaeltaisi jatkuva ihmisten virta.

Bussivierustoverini kuitenkin arvelee, että tapahtumaan, jonne on näin vaikea päästä ja jossa saa nähdä vaivaa vielä paikalle päästyäänkin, eivät saavu kuin tosifanit.