Matthew Halls. Kuva: Benjamin Ealovega
KOLUMNI | Marja Heinonen seurasi Tampere Filharmonian uuden ylikapellimestarin ja taiteellisen johtajan Matthew Hallsin otteita orkesterin tiistaiharjoituksessa.
”Houkutteleeko Tampere ja tamperelainen poikkeusyleisö hurmureita johtamaan orkesteria? Oliko Tampereella ensin hyvä klassisen musiikin yleisö vai oliko se sittenkin särmikäs Filharmonia, joka villitsi jähmeän hämäläisväen?”
Valitseekohan Tampere Filharmonia ylikapellimestarinsa ja taiteelliset johtajansa sen perusteella, miten hurmaavia persoonia nämä ovat? Vai houkutteleeko Tampere ja tamperelainen poikkeusyleisö hurmureita johtamaan orkesteria? Oliko Tampereella ensin hyvä klassisen musiikin yleisö vai oliko se sittenkin särmikäs Filharmonia, joka villitsi jähmeän hämäläisväen?
Tällaisten ”muna vai kana” -kysymysten kimpussa filosofoin, kun seurasin Tampere Filharmonian uuden ylikapellimestarin ja taiteellisen johtajan Matthew Hallsin otteita orkesterin tiistaiharjoituksessa ja keskustelin hänen kanssaan session jälkeen. Halls astui viime syksynä tamperelaisten rakastaman Santtu-Matias Rouvalin suuriin saappaisiin Tampere Filharmonian keulakuvana.
* *
Pörröpäinen (jotain tuttua siinäkin) britti katsoo suoraan silmiin, puhuu kepeästi, mutta vilpittömän oloisesti. Sama aseistariisuva rentous oli läsnä, kun Rouvali jutusteli läksiäiskonserttinsa tunnelmissa viime vuonna. Ainutlaatuisia huippuammattilaisia, mietin molempien kohdalla.
Mutta sitten olennaiseen – ”kaupunkiin, jossa kulttuuria ja taide-elämää todella arvostetaan”. Lainaus on Hallsin tekstiä Tampere Filharmonian kevätkauden esitteestä.
Myös kasvokkain keskustellessamme hän jakaa tamperelaisyleisölle ylisanoja aivan kuten teki hänen edeltäjänsä. Muistan, miten Rouvali ylisti tamperelaisten mutkatonta suhtautumista musiikkiin. Halls taas kertoo yllättyneensä itsekin, miten nopeasti on sisäistänyt tamperelaisen mentaliteetin. Hallsilla oli vastaus valmiina, kun hän viime syksynä haki amerikkalaiskollegojensa kanssa ratkaisua ikuisuusaiheeseen – klassisen musiikin yleisöjen kapeudesta ja turhan korkeasta keski-iästä. “Näin me tehdään se Tampereella!” hän oli huudahtanut.
Tampereella klassinen musiikki vetää toden totta kaikenlaisia kansalaisia ja konserteista puuttuu pönötyksen tuntu. Varsinkin jos vertaan suurimpaan osaan klassisten konserttien yleisöjä ympäri maailmaa. Ihan itsekseni mietin, miten mutkaton suhtautuminen juontuu osittain kaupungin historiasta. Kun juuret ovat tehtaiden hälyssä, yläluokan elkeet eivät asetu kuvioon helposti.
Se on tietysti upeaa, että työläisten kaupungin ja ”korkeakulttuurin” väliin ei ole muodostunut kuilua, vaan siihen on saatu rakennettua silta.
Lähestymme teemaa Hallsin kanssa pohtimalla musiikin paikkaa ihmisten mielissä ja elämässä. Ei mikään turha aihe. Teema on elämän kokoinen juttu. Musiikki koskettaa, musiikki liikuttaa, musiikki rakentaa muistoja. Olennaista on, että musiikin kokeminen ja kosketus sieluun ei vaadi musiikin ymmärtämistä.
Halls muistuttaa vakavana, miten musiikki koskettaa lähes kaikkia ihmisiä tavalla tai toisella ja jatkaa nauraen: ”Jos me epäonnistumme, suoritus on surkea.” Tällä hän viittaa Tampere Filharmonian kykyyn vangita yleisönsä.
* *
Historia ei ole ainoa apu tamperelaisen yleisön erityislaadun takana. Tampere Filharmonia kuuntelee yleisöjä tarkalla korvalla ja yrittää rakentaa ohjelmistoa sellaiseksi, että se kiinnostaisi monia. Konserttien teemat vaihtuvat viikottain. Viime viikolla sota, nyt Don Juan, tulossa on muun muassa Mozart. Tarjolla on uutta ja vanhaa, tuttua ja tuntematonta. Halls tietää hypänneensä isoihin saappaisiin Rouvalin jälkeen, jota hän kutsuu ”paikalliseksi sankariksi.” Haaste on selvästi otettu vastaan.
Vähemmän tunnettu polku elitismin kuilun ylittämiseen on yhteistyö, jota Filharmonia on tehnyt jo vuosia koulujen kanssa. On koululaisille suunnattuja konsertteja ja muita tapahtumia, jotka antavat lapsille ja nuorille tilaisuuden kokea klassisen musiikin maailma. Monelle ensimmäinen lähtö konserttiin on se vaikein ja jää tekemättä. Jos on jo kerran käynyt, kynnys mennä uudestaan on matalempi.
Toisen tason koululiittoutumista on tämän konserttikauden uutuutena viritetty yhteistyö kapellimestarikoulutusten kanssa, muun muassa Norjalaisen Norge Talentin ja Sibelius-Akatemian kanssa. Nämä kuviot tuovat omanlaistaan väriä Filharmonian tekemiseen ja toivottavasti raikasta tekemistä yleisöjen ihasteltavaksi.
Jotkut keinot ovat kaukana musiikista, mutta tuovat silti musiikkia lähemmäksi. Tällainen on vaikkapa Tampere-talolla konserttien aikana pyörivä lapsiparkki. Sinne työikäiset voivat joskus jättää perheen pienimmät musiikkinautinnon ajaksi. Käytännöllistä ja tehokasta. Halls kertoo, miten Yhdysvalloissa tätä innovaatiota ihasteltiin suu auki, kun hän kertoi siitä. Niinpä, yksinkertainen on usein kauneinta.
* *
Miksi ihmeessä mietin hurmureita istuessani tiistaina orkesterin harjoituksissa? Ihan siksi, että silmiini osui treenien keskellä Filharmonian mainos. Kuvassa hymyili ylikapellimestari Halls ja ohessa komeili teksti Hurmurin muotokuva. Ei, kyse ei tietenkään ollut Hillsin esittelystä, vaan otsikko kuului perjantai-illan konsertille, jossa soi Richard Staussin sävelin maailman tunnetuin hurmuri Don Juan.
Vai oliko sittenkin? Konsertissa kuullaan myös Beethovenia ja James MacMillania.
Marja Heinonen
Tampere Filharmonia: Hurmurin muotokuva. Tampere-talon Iso sali 26.1.2024. Richard Strauss: Don Juan. James MacMillan: Sinfonietta. Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 3 ”Eroica”.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Miksi miehet eivät vaivaudu kirjoittamaan lapsille ja nuorille – vai eivätkö he enää osaa?
KOLUMNI | Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat ovat järjestään naisia. Viimeisin miesvoittaja on vuodelta 2008, Matti Kuusela muistuttaa.
Kiertoilmaisujen sietämätön keveys ja tuska – kolumni pyhäinpäivälle
KOLUMNI | ”Minä en enää varsinaisesti pelkää kuolemaa, mutta kammoan jäähyväisiä. Pelkkä ajatus hyvästeistä elämäni ihmisille pakahduttaa sydämeni”, Maarit Saarelainen kirjoittaa.
Pistäkää nimi mieleen: toimittaja Jaakko Keso
KOLUMNI | Päivi Vasara on viehättynyt Jaakko Keson Tämä on Amerikka -sarjaan, joka on katsottavissa Yle Areenassa.
Elinan surma on oopperaa aidoimmillaan, tunteen paloa ja mielenliikutusta, joka ei tee mitään puolivillaisesti
KOLUMNI | Topi Lepojärvi kävi todistamassa Oskar Merikannon harvoin esitettyä oopperaa, ja päätti kirjoittaa aiheesta arvostelun, joka ei olisi vain copy-pastattu ChatGPT:stä.