Synamusiikki jäi varjoon 1980-luvulla – nyt Jussi Halme toivoisi pääsyä radioon nuorillekin tekijöille

Samuli Huttunen

Ylöjärveläisessä kotistudiossaan Jussi Halme pahoittelee, että hänen tarjoamansa Lidlin halpa kahvi on ”vähän kieron makuista”, hän itse kun on tottunut makuun.

Studion seiniä koristavat yhdellä puolella vuosien varrella kertyneet lehtileikkeet ja toisella levyt, joilla Halme soittaa tai joita hän on tuottanut, kuten seiskatuumaiset vinyylisinglet, joille on kaiverrettu tamperelaisen Manhattan-yökerhon tunnusbiisi Manhattan Club (1985), Caronin Boy Can’t You See (1986) ja ”vuoden Erotico-tyttö” Kisun Miten kellistän Ile Kanervan (1992). Tietokoneen näytölle on piirtynyt vihreä ääniaalto. Huoneen keskellä ovat syntetisaattorit ja kosketinsoittimet, joilla Halme on luonut uransa.

Halme on yksi varhaisen suomalaisen syntetisaattoreilla tehdyn populaarimusiikin tekijöistä, joita toimittaja Mikko Mattlar on haastatellut syksyllä 2019 ilmestyneeseen kirjaan Synteettinen Suomi (Svart Publishing, 2019). Svart julkaisi viime vuonna myös Jussi Halmeen tuotannosta kokoelmalevyn Funny Funk ’N’ Disco 1983–1991.

Suurelle yleisölle Halmeen nimi ei välttämättä ole tuttu, mutta moni on silti kuullut hänen musiikkiaan esimerkiksi Onnenpyörän tai Hyvät herrat -tv-sarjan tunnusmusiikissa, mainoksissa tai Syksyn Sävel -kilpailussa. Hevosurheilun ystävät voivat kuulla Halmeen kädenjälkeä Teivon Ravien tunnussävelmässä.

Musikaalisuus on Halmeella verissä. Isoisä soitti haitaria ja pianoa Vili Vesterisen kanssa. Äiti Laila Halme on 1950- ja 1960-luvuilla levyttänyt iskelmämuusikko, joka edusti Suomea vuoden 1963 Euroviisuissa. Jussi Halme muistaa matkanneensa kolmevuotiaana Triumphin kyydissä äitinsä mukana keikoilla ympäri Suomea. Nyt hänen poikansa Nico Halme tekee räppiä nimellä Nuari Verbaali. Isä ja poika ovat myös tehneet yhdessä joitakin biisejä.

Jussi Halme aloitti pianonsoiton 6-vuotiaana ja kiinnostui 13-vuotiaana jazzista ja funkista, erityisesti ”kiipparimiehistä”, kuten koskentinsoittaja George Dukesta ja Herbie Hancockista. Vaikka Halmeen äiti teki iskelmää, kotona soivat lattarit ja jazz. Radiossa jazzia ja funkia ei Suomessa 1970-luvulla kuullut.

– Epe’sin levykaupassa oli pari kundia kartalla niin, että siellä oli jotain, Halme sanoo.

– George Duken levyn ostin 13-vuotiaana vuonna 1974. Kaikki viikkorahat menivät levyihin.

Halme etsi lisää käymällä läpi Epe’sin katalogeja ja levyjen kansissa lueteltuja vierailevia artisteja ja soittajia. Levyjä löytyi myös Ruotsista Tukholman levykaupoista. Tänäkin päivänä hänellä on kaapit täynnä levyjä.

Studiossaan Halmeella on modernimpien laitteiden rinnalla Hohnerin Clavinet D6, eräänlainen varhainen sähköpiano 1960-luvulta, ja analoginen Yamaha CS-20m -syntetisaattori, joka tuli markkinnoille 1979. Ensimmäisen sähköpianonsa, Fender Rhodesin, hän sai 13–14-vuotiaana.

Halmeen ensimmäinen bändi oli Zambas, joka soitti fuusiojazzia, pitkälti Halmeen säveltämiä biisejä, ja keikkaili muun muassa Tavastialla ja vuoden 1979 Pori Jazzeilla.

Zambasin jälkeen Halme soitti koskettimia viihdemusiikkibändi Karmassa ja iskelmälaulaja Markku Aron bändissä. Viiden vuoden aikana keikkoja yökerhoissa, ravintoloissa ja laivoilla kertyi lähes tuhat.

Karma oli Helsingissä yökerhokeikalla, kun ranskalainen agentti tuli juttelemaan yhtyeen kanssa ja kertoi, että hänellä olisi tällainen paikka Libanonissa. Halme lähti Karman mukana Beirutin kasinolle muutamaksi kuukaudeksi vuosien 1981–1982 taitteessa.

Libanonissa käytiin vuodesta 1975 vuoteen 1990 sisällisota, jossa kuoli 90 000 ihmistä ja lähes miljoona ihmistä joutui pakenemaan kodeistaan. Halmeen bändin saapuessa syksyllä 1981 mukanaan Shakatakia ja muuta livesoittoon sopivaa tuon ajan diskomusiikkia sisältävä ohjelmisto maassa oli voimassa heinäkuussa 1981 neuvoteltu välirauha.

Keikkoja kasinolla oli joka ilta joitakin vapaapäiviä lukuun ottamatta. Bändi soitti silloin, kun yleisöä riitti, jouluaattona melkein aamuun asti.

– Ihan hyvä meininki siellä oli – paljon parempi kuin täällä, Halme sanoo ja nauraa.

– Ihmiset olivat Libanonissa enemmän kartalla musiikista kuin täällä. Se oli kuitenkin kasino, ja siellä oli ihmisiä sieltä täältä eri puolilta maailmaa. Kasinohan oli sellainen, että siellä oli sitä pelihötäkkää ja suljettuja saleja, ja sitten siinä oli sellainen pieni yökerhon oloinen, jossa illalla alettiin soittaa. Ihmiset tulivat kuuntelemaan musiikkia ja hengailivat siinä – eivät ne mitään tansseja olleet.

Keväällä 1982 väkivaltaisuudet Libanonissa alkoivat uudelleen, ja bändi palasi Suomeen.

– Hyvä kokemus se oli, ihmiset olivat ystävällisiä, mutta sitten siellä alkoivat ne omat kaaokset. Sotatila alkoi kärjistyä, ja räjähti autopommia ja sellaista, ja jouduimme pikkaisen ennen aikojaan lähtemään pois. Tuollainen erikoinen keikka.

* *

Synteettinen Suomi -kirjan kirjoittaja Mikko Mattlar kiinnostui kotimaisesta musiikista ja sen historiasta jo teini-ikäisenä. Suomalainen syntikkamusiikki tuli mukaan kuvioihin dj-keikkojen kautta.

Vuosina 2006–2007 asuessaan vielä Jyväskylässä Mattlar alkoi soittaa kotimaista syntetisaattorimusiikkia muun musiikin sekaan.

– Ihan ekat kommentit, joita niissä illoissa kuuli, ovat edelleen sellaisia, minkä voimin olen jatkanut, Mattlar sanoo.

– Kun paljon musiikista tietävät dj-tutut tulivat kyselemään, että mitä ihmeen biisejä nämä ovat, niin ajattelin, että ehkä tässä on sellainen juttu, johon voisi syventyä enemmänkin. Vaikutti siltä, että tässä laajuudessa dj:t eivät olleet aikaisemmin penkoneet tätä musiikkia.

Helsingissä Mattlar alkoi järjestää Synteettinen Suomi -nimistä klubia, jolle löytyi sopiva tila, kun Kaiku avattiin vuonna 2013, ja häntä pyydettiin soittamaan klubin pienelle puolelle Peräkammariin.

– Tuntuu, että monessa ikäluokassa on tämän musiikin ystäviä. On yli 50-vuotiaita, jotka ovat varmaan jo nuorena pitäneet tällaisesta – juuri ne 500 ihmistä, jotka aikanaan ostivat Argonin LP:n – ja sitten oman ikäisiäni 1980-luvulla syntyneitä. Nuorimmat tutut, jotka illoissa käyvät, ovat 1990-luvun puolivälissä syntyneitä. Naisia käy myös yllättävän paljon.

Ala-asteen ensimmäisellä tai toisella luokalla 1980-luvun lopulla Mattlar kävi koulun jälkeen lastenhoitajan luona, jolla oli hyllyssään Pet Shop Boysin Actually-levy. Se oli ensimmäinen syntetisaattorialbumi, josta Mattlar muistaa pitäneensä paljon.

Kotona levyhyllyssä oli myös varhainen suomalainen ambient-levy Esa Kotilaisen Ajatuslapsi ja Soundin mukana vuonna 1982 tullut Pokoflex-single, jolta löytyy syntikkapop-yhtye Organin samanniminen biisi. Yhden levyn Argon-nimellä levyttänyt yhtye vaihtoi nimensä Organiksi, kun laulajaksi tuli aiemmin Eppu Normaalin riveissä vaikuttanut edesmennyt Mikko Saarela.

Alkuun Mattlar keräsi lähinnä tunnettujen ulkomaisten diskobiisien suomikäännöksiä.

– Monta kertaa on käynyt ihan tuurikin joidenkin biisien kanssa. Ostin Rayan Harhaa-singlen – joka on varmaan halutuimpia levyjä tuossa genressä – sen takia, että siinä oli B-puolella joku Let’s All Chant -diskoklassikon säveltäjä Michael Zagerin sävellys. Se oli joku balladi, mutta A-puoli olikin sitten tosi hyvä. Ostelen levyjä myös kansien perusteella. Tai jos levyllä on lueteltu soittajat, niin katson, montako kitaristia siellä on, ja jos on useampi, niin sitten ei kannata kuunnella.

Mattlarille suomen kieli on olennainen asia kotimaisessa syntikkamusiikissa.

– Omalla äidinkielellä lauletussa musiikissa on joku erityisjuttu. Yksi tekijä on myös se, että muusikot ovat olleet hyviä tässäkin genressä Suomessa. Soittelen myös 1950–1960-lukujen iskelmälevyjä ja 1970-luvun jazzia, eivätkä ne muusikot ole yhtään sen huonompia kuin ulkomaisetkaan. Laulajat tai tekstit voivat välillä olla vähän sinnepäin, mutta ne eivät ole minulle niin tärkeitä kuin se, mitä niiden alla tapahtuu.

Osa suomalaisista syntikka-artisteista teki musiikkia pienillä resursseilla.

– Myös niistä artisteista löydän todella kiehtovan näkemyksen. Jos miettii vaikka Stressin ekaa levyä, niin siellä on selkeä visio siitä, miltä tämän pitäisi kuulostaa. Jos ei olisi sitä näkemystä ja intoa, se ei olisi kiinnostavaa musiikkina.

* *

Jussi Halmeen halu syntetisaattorimusiikin tekemiseen eli koko ajan viihdebändikeikkojen rinnalla. Vuonna 1983 hän päätti jättäytyä pois yökerhobändeistä ja julkaisi omakustanteena Funny Funk -singlen, jota lähetti julkaisijoille ja toimittajille. Levy-yhtiöt pitivät häntä hulluna ja kehottivat tekemään iskelmää.

Sittemmin Funny Funkia on myyty vinyylinkeräilijöille ympäri maailmaa. Korkeimmillaan kahden biisin seiskatuumainen single on vaihtanut Discogs-sivustolla omistajaa 150 eurolla.

– Muistan aina, kun eräs tamperelainen musiikkitoimittaja kirjoitti Funny Funkista, että syntikat tuotuna tällaiseen musaan on vanhanaikaista. Kyllä mä tuolta jätkältä voisin kysyä tänä päivänä, että nyt on 2020 – kumpi meistä oli oikeassa?

Halmetta alettiin buukata muusikoksi ja tuottajaksi muiden levyille. Vuonna 1986 perustetun VipVision-tuotantoyhtiön Jarmo Porola – Halmeen sanoin ”legendaarinen, varmaan se kaikkein legendaarisin” tv-tuottaja – otti yhteyttä ja halusi Halmeen tekevän musiikkia ohjelmiinsa.

Vuosien aikana Halme on tehnyt musiikkia liki sataan tv-ohjelmaan.

– Porola sanoi, että ”se sun musa on aikaansa edellä”, mitä en tavallaan ajatellut silloin, mutta olen tosi onnellinen ja otettu, että hän löysi minut. Sain toteuttaa omaa soundimaailmaani aika pitkälle, ei siihen kukaan puuttunut. Vaikka se oli tv-musiikkia, se oli minulle tosi hyvä juttu, myös ansaintalogiikan kannalta.

2000-luvulla nyt 58-vuotias Halme on alkanut tehdä musiikkia nuorempien tuottajien, kuten Mishan eli Suomessa paremmin räppäri Haamuna tunnetun Mika Kurvisen kanssa.

Yhteistyö Mishan kanssa alkoi sattumalta.

– Silloin kun poikani rupesi räppäämään, kävin katsomassa Youtuben puolelta, että minkälaista rap-musaa Suomessa on. Tykästyin pariin kaveriin: toinen oli Kube ja toinen Haamu. Ajattelin, että nämä liikkuvat ihan omassa sarjassaan.

Halme oli ladannut Youtubeen vuonna 2015 valmistuneen biisinsä Early In Brazil. Hän sai Youtuben kautta yhteydenoton Mika Kurviselta.

– Katsoin, että joku Mika Kurvinen – kukahan tääkin on ja mikähän juttu. Sitten katsoin koneelta, että ei helvetti, tää on Haamu! Se oli aika outo yhteensattuma kaikkinensa koko se hötäkkä.

Kurvinen ja Halme tekivät yhdessä tuottaja Monman kanssa nimellä Misha X Monma X Jussi Halme biisistä uuden version Brazil, jonka hollantilainen Chillhop-levy-yhtiö julkaisi. Biisi on kuunneltu Spotifysta jo yli 1,7 miljoonaa kertaa. Kuuntelijat tulevat Los Angelesin, Berliinin ja New Yorkin kaltaisista suurkaupungeista. Ulkomailla Brazil on soinut radiossa muun muassa BBC:llä.

Misha ja Halme ovat käsitelleet yhdessä Cocabonan kanssa uusiksi myös Halmeen yli 30 vuotta sitten vuonna 1985 säveltämän Love Pactin, jonka saksalainen Melting Pot Music julkaisi pari kuukautta sitten nimellä Luv Pact.

Halmeen ja Kurvisen yhteistyö jatkuu, ja he ovat viikoittain yhteydessä.

– Musiikin tekemiseen kuuluu minun mielestäni paitsi työ ja lahjakkuus myös ystävyys, hengenheimolaisuus ja yhteisöllisyys. Silloin kun ne yhdistyvät, ja on intohimoa ja halua, niin asiat lähtevät eteenpäin.

Halme haluaa kannustaa nuoria tekijöitä siihen, mikä häneltä itseltään jäi tekemättä.

– Nämä ovat sellaisia uuden ajan tyyppejä, joita ei vielä ehkä ymmärretä. Ei minulla mitään ole hampaankolossa, mutta ei minulla ollut mahdollisuutta, koska elettiin manserockin ja iskelmän varjossa – ja nyt tänä päivänä on mahdollisuudet. Se on vaikeaa, mutta jos tekee paljon työtä, ja on hyviä juttuja, niin kyllä minä väitän, että tuo maailma on aika iso paikka, ja siellä kuunnellaan eri musiikkia kuin täällä. Se voi olla yksi tai kaksi juttua niin se on siinä, loppu on historiaa.

* *

Sähköisen ”elektronimusiikin” mahdollisuuksia tutkittiin Suomessa jo 1950–1960-luvuilla Yleisradion studioissa ja Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella, jonka edesmennyt suomalaisen syntetisaattorimusiikin pioneeri Erkki Kurenniemi perusti 1960-luvulla.

Kotimaiseen tanssimusiikkiin syntetisaattorit rantautuivat 1970-luvulla pitkälti käännösiskelmien kautta, joihin suomalaiset tuottajat pyrkivät toisintamaan alkuperäisten kappaleiden äänimaailmoja ja sovituksia.

Varhaisia konediskobiisejä ovat muun muassa Fredin Se outoa on -versiointi (1978) ranskalaisen avaruusdiskobändi Spacen instrumentaalibiisistä Magic Fly (1977), Stiinan Automaattirakas-käännös (1979) Dee D. Jacksonin Automatic Loverista (1977) sekä Mona Caritan Suoraan taivaalta (1979), joka on suomiversio Sarah Brightman & Hot Gossipin I Lost My Heart To A Starship Trooperista (1978).

1960-luvulla syntetisaattorit olivat usein valtavan kokoisia ja pitkälti yliopistojen ja yleisradioiden käytössä. Vielä 1970-luvulla syntetisaattoreita oli lähinnä studioissa. Vuosikymmenen lopulla ja 1980-luvulle tultaessa laitteet tulivat paremmin tavallisten kuluttajien saataville mutta olivat yhä kalliita, ja analogisten syntetisaattorien käyttäminen oli vaikeaa ja vaati asiantuntemusta ja paneutumista.

Osa ammattimuusikoista pelkäsi silti koneiden vievän soittajilta työt. Vuonna 1982 Muusikkojen liiton jäsenille järjestettiin Helsingissä keskustelutilaisuus otsikolla Kuka soittaa – kone vai muusikko.

– On todella erikoista, että syntikoiden vastustus alkoi jo analogiaikana, Mikko Mattlar sanoo.

– Kun katsoo jotain Esa Kotilaisen Minimoogin soittoa, niin en ymmärrä, miten se olisi jotenkin vähemmän muusikkoutta kuin sähkökitaran soitto.

1970–1980-luvun taitteessa brittiläinen syntikkapop, kuten Gary Numan, Ultravox ja Visage, toi koneilla tehdyn musiikin laajemmin myös rock-yleisön tietoon Suomessakin. Suomessa ”futuksi” kutsuttua synapop-musiikkia tekivät muun muassa Stressi ja Organ, jonka Nekrofiilis-albumin (1982) Yamahan CS-sarjan syntikoihin ja Pekka Tolosen itse rakentamaan Zyrgo-rumpukoneeseen nojaavaa äänimaailmaa synamusiikin connoisseurit ovat pitäneet arvossa jo pitkään.

Kotimaisen syntetisaattorimusiikin arvostusta ovat 2000-luvulla nostaneet myös uudelleenjulkaisut aikanaan pienen piirin tietoon jääneistä levyistä. Vuonna 2013 tanssimusiikkipiireissä hyvin tunnettu yhdysvaltalainen Dark Entries julkaisi Once Upon A Timen –vinyylikokoelman suomalaiselta Belaborisilta.

Vuosina 2018 ja 2019 Svart Records on julkaissut kolme Mikko Mattlarin kuratoimaa suomalaisen synamusiikin kokoelmaa Satan In Love – Rare Finnish Synth-Pop & Disco 1979–1992, Dance For Your Life – Rare Finnish Funk & Disco 1976–1986 sekä Cold War on the Rocks – Disco and Electronic Music from Finland 1980–1991.

Omana aikanaan syntikkapop jäi Suomessa marginaaliin. Suomi on perinteisesti ollut rock-musiikkimaa, jossa koneilla tehtyä musiikkia ei välttämättä ole katsottu hyvällä tai ymmärretty.

Mattlarin mukaan yksi selittävä tekijä ilmapiirin ahtaudelle on se, keitä kriitikot ja levy-yhtiöiden portinvartijat olivat.

– Portinvartijuus oli aika vahvaa silloin. Ne olivat sellaisia rokkisukupolven tyyppejä, ja tietysti tarkastelivat maailmaa ja uusia ilmiöitä omasta näkökulmastaan. Myös mediailmasto alkoi avautua vasta 1980-luvun lopulla. Paikallisradioitakaan ei ollut ennen vuotta 1985. Oman ikäiselleni on täysin käsittämätön ajatus, että radiolähetyksiä ilman lupaa lähettäneillä piraattiradioasemilla dj:t soittivat brittien ja jenkkien isoimpia hittejä. Se piti tehdä luvattomasti, koska Suomen radiotaajuudet olivat vielä silloin niin suljettuja.

Synteettistä Suomea lukiessa yksi silmiinpistävä piirre on se, että kaikki kirjassa haastatellut synamusiikin tekijät ovat miehiä. Yksikään nainen ei ole äänessä.

Syntetisaattorimusiikki on ollut Suomessa miesvoittoista.

– Valitettavasti, Mattlar toteaa.

– Naislaulajiahan oli, mutta minun tietääkseni biisintekoon heistä ei osallistunut kukaan muuten kuin korkeintaan sanoittajina. Olen aiemmin haastatellut heistä joitakin, ja he ovat keskittyneet tulkintaan ja ovat siinä erittäin hyviä, mutta solisteilla ei ollut valtaa siihen, millaisilla soundeilla heidän levyjään tehdään. Kyllä ne ovat miehet olleet, jotka ovat tehneet nämä päätökset.

Synamusiikki ei kuitenkaan välttämättä ollut tuona aikana tässä asiassa Suomen musiikkikentällä mikään poikkeus.

– Se maailma on ollut todella miehinen, ja se on monestakin syystä harmi. Jos olisi ollut jotain suomalaisia naispuolisia syntikkapioneereja, niin nyt olisi kyllä kysyntää heillekin, mutta minulla ei ole tiedossa ketään sellaista. Enkä usko, että sellaista löytyykään – ehkä joku olisi muuten jo kuullut jotain.

* *

Jussi Halme ei ilmeisestikään ole niitä tyyppejä, joiden mielestä ennen kaikki oli paremmin.

– Asiat ovat menneet sillä lailla hyvällä tavalla eteenpäin, että nuoret ovat lahjakkaita ja perehtyneitä asioihin. Tässä ajan hetkessä on paljon mahdollisuuksia, mutta kyllä nämä kaverit joutuvat itse raivaamaan tiensä – se tässä on ikävää. He ottavat yhteyttä dj:hin, kansainvälisiiin radioasemiin ja jakelijoihin, koska Suomessa sinua ei auta kukaan.

Halme kritisoi radioiden soittolistojen yksipuolisuutta, ja erityisesti julkista palvelua Yleä.

– Pyöritetään samoja soittolistoja, ja ne ovat ikävä kyllä täysin kolmen levyfirman hallinnoimia. Sen ymmärrän, että jos on kaupallinen radio, niin sen pitää elää. Mutta jos mietin Ylen juttua – sen kuitenkin pitäisi olla kulttuurillinen toimija ja soittaa laajemmalla genrellä musiikkia, myös kansainvälistymisen takia. Ei auta vaikka biisi olisi kuinka hyvä, jos se soi vain kerran, mutta jos se soi kymmenentuhatta kertaa, niin siitä voi tulla hitti, kun ihmiset oppivat sen kuuntelemaan.

Suomalainen musiikkivienti ulkomaille on nousussa, mutta edelleen jäljessä naapurimaa Ruotsia. Suomen musiikkiviennin markkina-arvo vuonna 2018 oli 78,5 miljoonaa euroa, kun edellisenä vuonna Ruotsissa se oli 2,1 miljardia kruunua, eli noin 200 miljoonaa euroa. Väkilukuun suhteutettuna Suomen musiikkivienti olisi siis ollut noin kolme neljäsosaa ruotsalaisesta. Menneinä vuosina ero oli räikeämpi.

– Ruotsalaisilla on se vahvuus, että kun he itse kuuntelevat kansainvälisempää musiikkia, niin tekijätkin voivat tehdä sellaista musaa, mikä menee kansainvälisesti. Suomessa tilanne on se, että jos teet musiikkia Suomeen, niin teet sitä Suomeen – ei sitä musaa voi pistää tuonne, ei se kiinnosta ketään. Kyllä se riippuu asenteista ja rohkeudesta ja siitä, mitä ihmisille tarjotaan täällä radioiden kautta – koska mistä he oppisivat sen, jos eivät ikinä kuule mitään?

Vuonna 2018 julkaistussa tutkimuksessaan Heikki Hellman ja Arto Vilkko käyvät läpi Yle Radio Suomen, Radio Novan ja Radio Suomipopin soittolistoja. Heidän mukaansa kolmen suuren levy-yhtiön, Sony Music Entertainment Finlandin, Universal Music Finlandin ja Warner Music Finlandin, julkaisujen osuus vuonna 2017 radioissa soineesta kotimaisesta musiikista oli Radio Suomipopilla 82 prosenttia, Radio Novalla noin 87 prosenttia ja Yle Radio Suomella noin 72 prosenttia. Vuoteen 2013 verrattuna kolmen suuren osuus oli muilla nousussa, paitsi Radio Suomipopilla laskenut hieman.

– Kaikkeahan nyt ei voi sanoa, ettei oma työpaikka mene tai muuta sellaista – mutta kyllähän tilanne on se, että me elämme edelleen tässä Suomi-musassa todella sisäsiittoisessa skenessä, Halme sanoo.

Suomessa radiosoitosta maksetaan tekijänoikeuskorvauksia kullekin artistille minuuttien mukaan, eli eniten radiossa soivat artistit saavat myös eniten tekijänoikeustuloja. Anssi Kelan Teostolle kirjoittaman tekstin mukaan hänen hittibiisistään Levoton tyttö vuonna 2013 saamista tekijänoikeustuloista lähes 80 prosenttia tuli radiosoitosta. Vaikka biisi soi radiossa 6 189 kertaa ja Spotifyssa lähes 1,3 miljoonaa kertaa, striimaus muodosti artistille maksetuista tekijänoikeustuloista vain 3,3 prosenttia.

Halmeen mielestä laajempi valikoima radion soittolistoilla auttaisi erityisesti nuoria musiikintekijöitä.

– Heidänkin pitäisi saada sitä ansaintalogiikkaa. Jos tekee omaa musiikkia, niin pitää saada tekijänoikeustulojakin, ja Ylen soitot ovat siinä todella tärkeitä. Nythän raha menee tähän samaan klikkiin. Minultakin on kysytty, miksi tein sitä tv-musiikkia niin kauan – no, vastaus on se, että ensinnäkin tykkäsin tehdä sitä, ja toiseksi se, että se on mahdollistanut sen, että meillä on perhe ja talo ja työhuone. Eihän musiikkia voi tehdä, jos ei saa rahaa – täällä pitäisi elääkin.

* *

Lähteet:

Mikko Mattlar (2019). Synteettinen Suomi. Syntetisaattorimusiikin tekijöitä Suomessa 1970- ja 1980-luvulla. Svart Publishing 2019.

Heikki Hellman & Arto Vilkko (2018). Suuren yleisön soittorasiat. Radio Suomen, Radio Novan ja Radio Suomipopin soittolistat ja niiden rakenne. Etnomusikologian vuosikirja 2018, vol. 30, ss. 154–182).

Markus Rytinki (2018). Musiikkialan tekijänoikeuksien kesto, ansaintalogiikat jadigitaalisen aineiston saatavuus internetissä. Oulun yliopiston tutkijakoulu; Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta, Informaatiotutkimus Acta Univ. Oul. B 169, 2018.

Jukka Lindfors (2015). Elektronimusiikki alkoi surista Ylessä jo 1950-luvulla. Yle.fi 29.5.2015.

Lauri Levola (2008). Elektronimusiikin surinasta tuli arkipäivää. Turun Sanomat 29.6.2008.

STIM (2018). Nya siffror visar på ökad tillväxt och export i musikbranschen.

Anssi Kela (2014). Mitä hittibiisillä tienaa? Teosto.fi 4.7.2014.

Music Finland. Suomen musiikkialan talous ja vienti 2018.

Haugbolle Sune (2011). Historiography and memory of the Lebanese Civil War 1975–1990. SciencesPo.