Sydänmaan ajattelija Kristian Wetterstrand: Soitin on muusikolle rakas, mutta rakentajalle se on lapsi

Heikki Syrjänen, teksti ja kuvat

Ajelen maaliskuussa Kaustisentietä pitkin Evijärven suuntaan. Päämääränä on tavata soitinrakentaja Kristian Wetterstrand keskellä ei-mitään, Sydänmaalla. Mietin tapaamista, tätä erityislaatuista ja tärkeää juttureissua Tampereelta tänne Etelä-Pohjanmaalle.

Ajan ohi taloryppäästä mutta löydän perille hetken harhailtuani. Pihassa touhuaa vaimo ja kaksi venäjänvinttikoiraa. Lapset ovat koulussa.

Pakko kertoa, että Kristian on entinen oppilaani Nakkilan yläkoulusta kaukaisesta menneisyydestä Satakunnassa. Muutaman tovin jälkeen vanhat roolit vaihtuvat ja entinen opettaja kuuntelee Krissen ajatuksia. Iltapäivästä kehkeytyy keskustelu maailmanmenosta, musiikista, pienyrittäjän ahdingosta. Aika pysähtyy.

Hiljaisuus on soitinrakentajalle hyvä työkaveri.

Krisse on asunut Sydänmaan kylässä perheinensä jo neljätoista vuotta. Paljon on tapahtunut. Vuonna 2011 hän valmistui Ikaalisten soitinrakennuskoulusta, jossa tuolloin hääri opettajana legendaarinen jouhikkotohtori Rauno Nieminen. Oppilaana Krisse sanoo olleensa vähän rasittava, tietynlainen perfektionisti. Opettaja lupasi pullakahvit aina, jos piirustuksista löytyy virheitä.

– Aika monet kahvit on Niemiseltä saamatta, Krisse toteaa lakonisesti, kun asetumme verstaalle turisemaan.

Krisse keittää sumpit.

– Mulla ei nyt oo pullaa eikä maitoo, meneekö kahvi mustana.

Voiko soitinrakentaja olla työtavoiltaan muuta kuin perfektionisti? Ei voi.

Krisse on paitsi soitinrakentaja myös soittaja, Kokkolan konservatorion muusikkolinjalta valmistunut kontrabasisti sivusoittimenaan viulu.

– Ammattikorkeakoulun puolelle mua ei sitten enää huolittukaan. Myöhemmin mietin että johdatusta sekin. Hyvä puoli Kokkolan keikassa oli, että sieltä on tullut asiakkaita verstaalle.

2000-luvun alussa Krisse kävi kääntymässä myös Kaustisella Ala-Könni-opistossa. Vuosi vierähti musisoidessa, mutta opisto toi myös ahaa-elämyksiä.

– Aikanaan Nakkilan yläasteen jälkeen haaveeni oli lähteä Kaustisen musiikkilukioon, mutta huhut kertoivat, että koulussa käytettäisiin huumeita ja muutenkin siellä olisi railakas meno. Sen verran pelotti, että herkkänä poikana tyydyin tuikkaamaan amikseen raksapuolelle. Myöhemmin tuli sitten tuo Ala-Könni-opiston välivuosi. Eikä se huono ollut.

Istumme Sydänmaan verstaalla ja tirpimme kahvia. Hiljennymme miettimään. Pohjalaistalon luminen pihapiiri rauhoittaa. Voin kuvitella kesällä tontilla pörräävät mehiläiset, jotka tuottavat ainutlaatuista Wetterstrand-hunajaa. Piakkoin saamme ehkä myös Wetterstrand-siideriä.

– Pienyrittäjän on pakko kaikkea kokeilla kaikkea, Krisse tuumaa.

– Kanala täällä jo on.

Sydänmaan suulin katoksessa lepää legendaarinen Nissan Leaf -sähköauto, jonka taipaleita olen seurannut sosiaalisesta mediasta. Olemme Krissen kanssa siellä kavereita. Sähköautoilu liittyy Krissen pellepelottoman asenteeseen ja ajatukseen vihertää maailmaa.

Mandoliinin rakentamiseen menee monta viikkoa. Niin kauan, että rakentaja ehtii kiintyä jokaiseen soittimeen.

Krisse on pitänyt soitinrakennusverstastaan jo kahdeksan vuotta Sydänmaalla. Verstaalla valmistuu keskimäärin viisi uutta soitinta vuodessa. Pääosa työstä on soitinten korjausta.

Tiukkaan mestari Krisseltä, kuinka kauan esimerkiksi mandoliinin valmistukseen käsityönä menee aikaa. Hinnasta ei nyt puhuta.

– Kyllä oikein hyvän maniskan tekemiseen saa varata teoriassa ainakin kahdeksankymmentä työtuntia. Ei sekään kyllä riitä.

– Sähkökitaran tekemiseen voisi mennä viisikymmentä tuntia.

Perfektionistina Krisse ei laske mitään uutta instrumenttia käsistään pois, ennen kuin se tyydyttää mestaria itseään. Ja asiakasta.

– Olisi aivan kamalaa, jos käsistä lähtisi sekundaa. Soitin on jokaiselle soittajalle rakas. Soitinrakentajalle se on lapsi, jonka joutuu luovuttamaan pois.

Lähimetsien puutavara odottaa sitä hetkeä, kun rakentaja käynnistää masiinat.

Sumpit on juotu ja hääräilemme verstaan vastaanottotilassa. Pääsen kaikkein pyhimpään eli konehuoneeseen ja puuvarastoon. Soitinrakennuspuuksi ei käy mikä tahansa klapi vaan pitkään varastoitu hyvä puuaines. Kuulen pitkän luennon oikohöylän äärellä puiden ominaisuuksista. Alkaa kiinnostaa, mistä soitinrakentajan perustoimeentulo tulee tai tulisi.

Jouhittamisesta, kuuluu vastaus. Jouhittaminen? Ajattelen, että nyt ei taideta puhua ravihevosista, vaan kyse on viulunsoitosta.

– Aika paljon tarvitaan viulujen kunnostusta ja jouhittamista. Pitää vain osata tekniikka, miten viulun jouseen vaihdetaan jouhet.

Krisse selvittää, miten lähitienoon vanhat viulunrakentajat saattaisivat vähän loukkaantua, jos hän ryhtyisi kokopäivätoimiseksi jouhittajaksi. Alan hieman lämmetä, jopa kiihtyä. Tässähän olisi yksi pieni ratkaisu Sydänmaan ajattelijan nyrkkipajan tuotevalikoimaan. Jos jouhittamiselle on kysyntää, niin se jouhittaa, joka eniten jouhittaa. Kannustan toki myös mehiläistarhaajaksi ja siiderimoguliksi.

Kehittelemme siis iltapäivän ratoksi uusia yritysmahdollisuuksia. Tunteja ja kahvia kuluu, kun juttua piisaa. Krissen vaimo käy verstaan ovella katsomassa, että olemme varmasti hengissä.

Festivaalipassit ovat muistoja keikkareissuilta eri kokoonpanoissa.

Mama Longhorn. Se on bändi, levyttänyt ja arvostettu. Siitä ei voi olla puhumatta. Mama Longhorn on kolkutellut keikalla minunkin, vanhan pierun aivo-osioita.

– Aika monessa kokoonpanossa olen soitellut, mutta Mama Longhorn on ollut ehkä tunnétuin bändikontakti viime vuosina. Rupesi vaan kyllästyttämään pitkät ajomatkat muutaman tunnin reeneisiin Satakuntaan. Ne eivät sitten enää antaneet mitään.

Hieman huolestun mutta pitkään keskusteltuamme ymmärrän. Sydänmaan Ajattelija piti oman päänsä ja valitsi oman tiensä. Nyt klassinenkin musiikki nappaa.

– Kyl tää kontrabasso pitää ottaa haltuun. Olen taas innostunut soittamaan klassistakin musiikkia.

Keitetään uudet kahvit ja jatketaan kinastelua musiikista.

Lue lisää Kristian Wetterstrandin soitinrakennusverstaasta.

Kristian Wetterstrand rakentaa akustisia kitaroita kahtena eri kokona.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua