Abduktio viimeisellä keikallaan vuonna 2012. Kuva: Aleksi Leskinen
ELOKUVA | Maailmanloppua odotellessa on kotoisan tuntuinen, mutta säväyttävä läpikäynti ylöjärveläisestä Abduktiosta ja yhdestä tärkeästä luvusta suomalaisen punkin tarinassa.
Etenkin viime vuosina on ollut tottuminen siihen, että moni tunnettu taiteilija, ”joka on aina ollut siellä”, on väistämättä lakannut olemasta. Elämän realiteetit tai rationaalisuus eivät estä ihmisinä itselle aivan tuntemattomia toimijoita kohtaan tunnettua kiintymystä syntymästä, eivätkä ehkäise siitä kumpuavaa ikävää. Poismeno tuntuu usein liian aikaiselta ja tulee yllätyksenä, mutta joskus se myös todella on sitä. Tämä pätee vahvasti Abduktio-yhtyeen kitaristina muistettavaan Jukka ”Zuge” Laajakallioon (1982–2011).
Vilkaisen olohuoneen maton alle. Siellä on ollut suoristumassa jo aivan tarpeettoman pitkän aikaa liuta vanhoja julisteita, joille yritän löytää sopivaa, arvonsa mukaista paikkaa. Eräs julisteista hymyilyttää erityisesti. Sen tittelissä lukee ”Zugen muistolle”, ja tapahtuman ajankohdaksi ilmoitetaan 7.4.2012. Tuolloin Abduktio nähtiin viimeisen kerran julkisesti livenä, mutta bändin taru ei ollutkaan vielä ohi. Nyt nähtäville on saapunut Sami Lindforsin, Vilma-Lotta Lehtisen ja Saara Tuomisen täyspitkä dokumenttielokuva Abduktio: Maailmanloppua odotellessa (2021), joka kertoo tuon tarinan kokonaisuudessaan.
Vasemmalta lukien Abduktion lopullinen kokoonpano: Antti Sompinmäki (kitara), Heikki Jalonen (rummut), Tuomas ”Jamppa” Järvinen (basso), Mikko Suikkanen (laulu) ja Jukka ”Zuge” Laajakallio (kitara). Kuva: Abduktio
Soitellen sotaan
Abduktio perustettiin Ylöjärven Vuorentaustassa vuonna 1998. Tämä on minulle henkilökohtaisesti merkittävä seikka, sillä tienoolla kasvaessa, etenkin teini-ikäisenä, paikallisia ihailun kohteita ei montaa ollut. Päänsisäisiä rokkiunelmia kasvatellessa toki katseli paljon Lielahtea kauemmas, mutta minua lämmitti ihan eri tavalla ajatus siitä, että sain kohteliaan etäisyyden päästä seurata keikkailevaa, levyjä julkaisevaa bändiä, jolla oli aivan omanlaisensa tyyli.
Siteeraisin tässä kohtaa Poissa silmistä, poissa mielestä -ep:stä (2002) kirjoittamaani arvostelua, joka on yksi ensimmäisiä, ellei peräti ensimmäinen kirjoittamani levyarvio – omasta tai kaverin bändistä kirjoitettuja juttuja ei lasketa. Bittiavaruus on hävittänyt tekstin sisuksiinsa, mutta voimme nyt yksissä tuumin kuvitella sen olleen näkemyksellistä ja aivan jaarittelematonta, juuri tähän kohtaan sopivaa tekstiä.
Abduktion ”progressiivinen hardcorepunk” oli omalaatuisuutensa lisäksi myös ajankohtaista. Bändin sanoituksissaan käsittelemät epäkohdat, ja niiden räikeä, ulosannin puolesta ajoittain suorastaan brutaali, muttei koskaan yksitoikkoinen toimitus on kestänyt ajan hammasta todella hyvin. Konkreettisten poliittisten aiheiden takana näkyvät universaalimmat teemat (inhimillisyyttä kohtaavat inhimilliset uhat, tulevaisuuden pelko, avuttomuus, pessimismi, masennus…) välittyvät musiikista tunteena, joka näkemyksellisen jyräämisen tuoksinassa on monimutkainen ja merkityksiltään muuttuvainen.
Siinä yhdistyvät etenkin live-tilanteelle ominainen katharsis, vimmainen yhteisöllisyyden ja kamppailun henki sekä toisaalta filosofinen poukkoilu oman identiteetin epävarmuuden ymmärtämisen ja arvomaailman hahmottamisen välillä.
Dokumentin lisäksi saataville tulee useampia livetaltiointeja Abduktion matkan varrelta.
Kielletty ajosuunta
Jokseenkin limittäin Abduktion kanssa kehittynyt Combat Rock Industry mahdollisti tuoreelle suomalaiselle punk-sukupolvelle asioita, joista oli aiemmin lähinnä haaveiltu, mutta ennen kaikkea toimivan ja laajalti verkostoituneen julkaisualustan. Siltä oli realistista ponnistaa viimein myös ulkomaille.
Pari vuotta sitten ilmestyneen mainion Tee se itse -elämä -dokumentin (katsottavissa Areenasta) rinnalla Maailmanloppua odotellessa antaakin aiheesta kiinnostuneelle jo kattavan kuvan suomalaisen punk-kulttuurin kehityksestä 2000-luvulla.
Aiempien sukupolvien punk-sankareiden nihilistisen pahamaineisuuden tavoittelun sijaan Abduktio ja aikalaisensa (Manifesto Jukebox, Wasted) näkivät tärkeäksi esimerkiksi myönteisen touhuamisen meiningin, musiikillisen tyylin kehittämisen ja vilpittömän tietoisuuden lisäämisen tärkeiksi koetuista asioista. Tuhoamisen ja sekasorron sijaan puhutaan kasvutarinoista, joissa pääosaa näyttelivät ihmiset ja heidän luomansa musiikki. Nuoruuden into oli yhä olennainen liikkeellepanija, mutta vauhdin ylläpitämiseksi tarvittiin syvää intohimoa sekä lujia siteitä.
Lindforsin, Lehtisen ja Tuomisen dokumentti keskittyy juuri näihin aiheisiin ja tekee sen varsin kattavasti. Tämä näkyy puolitoistatuntisen elokuvan kulussa ajoittaisena laahaavuutena, mutta toisaalta aiheen äärellä ei ole mitään syytä hosua. Kehys, jonka puitteissa tarinat liikkuvat, on toimiva ja kiinnostava. Samalla, kun bändin lähtöasetelmia ja kasvamista verrattain ison kaupungin kyljessä lähdetään availemaan, kokoontuu orkesteri muutaman vuoden tauon jälkeen kasaamaan kesken jääneistä biiseistä viimeistä ep-levyä (Jotain palaa, 2017).
Rauhanehdot
Maailmanloppua odotellessa on rakenteeltaan johdonmukainen. Kuvattujen osuuksien korkea laatu ja rauhallisuus suhteessa laveaan ja räväkkään arkistomateriaaliin tekevät kokonaisuudesta sopivasti poukkoilevan. Se on asiallinen, mutta tarvittaessa myös hauska, autenttisen tuntuinen ja vakaasti jäsennelty. Se tavoittaa pintaa syvemmän tason henkilöistään olematta tunkeileva.
Aiheesta kiinnostumista helpottaa aikaisempi tarttumapinta, mutta dokumenttiin voi suhtautua yhtä hyvin vain tarinana ystävyydestä, kasvamisesta ja jaetusta intohimosta musiikkiin, jota koetellaan sisältäpäin.
Elokuva kysyy monia isoja kysymyksiä, joita jää jäsentelemään omassa mielessään. Kuinka tavoittaa omaan mieleensä kaikonnut ystävä, jonka luuli tuntevansa perinpohjin? Mitä hänen hyväkseen ylipäätään voi tehdä? Kuinka käsitellä hänen poismenonsa jättämää surua, kaiken keskeneräisyyttä – ja toisaalta: miten hänen perintöään voi kauneimmin kunnioittaa? Etenkin viimeiseen kysymykseen elokuva itsessään on loistava vastaus.
Aleksi Leskinen
Abduktio: Maailmanloppua odotellessa tulee ja jää Youtubeen katsottavaksi 9.2.2021 kello 20 alkaen. Lisätietoa Abduktion Facebook-sivulla.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Eteläpohjalaiselta Saku Taittoselta sujuvat porilaismurre ja Neumannin lavaelkeet Dingo-elokuvassa Levoton Tuhkimo
ELOKUVA | Dingosta kertova Levoton Tuhkimo saa pohtimaan toden ja keksityn suhdetta. Yksi Mari Rantasilan elokuvan tärkeistä teemoista on nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tarve.
Conclave-elokuva tuo esiin, miten uuden paavin valintaa juonitellaan Vatikaanin suljettujen ovien takana
ELOKUVA | Jos Conclave on jotakin, niin visuaalista herkkua askeettisuuteen tottuneille pohjoismaalaisille, sikäli paljon siinä korostuvat katolisen kirkon suosima prameus ja väriloisto.
