1900-luvun alussa Suomi oli maatalousvaltainen kehitysmaa, joka pikku hiljaa vaurastui pirkanmaalaisen teollisuuden vetoavulla. Mäntän Serlachius-museo Gustaf muistelee sellumiehiä ja Tampereen Työväenmuseo Werstas Finlaysonin pumpulitehtaan plikkoja.
Kari Pitkänen, teksti ja kuvat
Kun Neuvostoliitto romahti, mänttäläisen liukosellun markkinat sulivat hetkessä pois alta. Kaupungin tunnusmerkkeihin kuulunut sellutehdas ajettiin lopullisesti alas helmikuussa 1991.
Kilometritehtaalle käveli noin 230 työntekijää. Edessä oli työttömyys, eläkeputki tai uudelleenkoulutus. Moni joutui muuttamaan pois koko kaupungista.
Tilanteessa oli sentään jotain hyvääkin. Siitä kertoo entiseltä työntekijältä poimittu lausahdus, joka on esillä Mäntän Serlachius-museon tuoreessa Selluportin takana -näyttelyssä:
”Näin jälkeenpäin aatellen erittäin hyvä et se loppu, koska Mäntän ilmasto parani ihan huomattavasti ja sitten noi vesistöt parani.”
Teollisuuskeskittymän ei-toivotut sivuvaikutukset on helppo todeta 1970-luvun alun ilmakuvasta. Vesistöjen väri Mäntän tehtaiden ympärillä ei ole sininen, vaan vaaleanruskeankirjava.
Eikä Mänttä suinkaan ollut ainoa paikkakunta, jonka järvet tuolloin oli pilattu.
Mäntän ihmeaine eli Mustakäsi-saippua tahrasi pesualtaan, mutta puhdisti kädet hajuista.
Hyvähenkisiä ja ylpeitä
Mäntän selluloosatehdas perustettiin 1913 ja aloitti tuotannon marraskuussa 1914. Sellua valmistettiin sittemmin harvinaiseksi käyneellä sulfiittimenetelmällä, jossa puuhake keitettiin happamassa keittonesteessä.
– Kun tehdas lopetettiin, keittokattiloita oli jo kymmenen, näyttelyn kuraattori, tutkija Milla Sinivuori-Hakanen kertoo.
Näyttelyyn astutaan sisään tehtaan alkuperäisen selluportin nimikyltin alta. Katsoja voi edetä näyttelyssä sellun valmistusprosessin mukaisessa järjestyksessä.
Materiaalia ja taustatietoa on kerätty 25 entisen työntekijän haastatteluista. Alun perin tarkoitus oli nimenomaan muistitiedon tallettaminen, mutta työn edetessä syntyi idea teemanäyttelystä.
– Haastatteluista välittyy tehtaan hyvä henki ja terve ammattiylpeys. Prosessi oli fyysisesti vaativaa ja raskasta miesten työtä. Naisia oli lähinnä laboratoriossa ja siistijöinä.
Työ sellutehtaassa oli miesten hommaa, kertoo 1960-luvun maalaus.
Mäntän kirkas maistui puulta
Mäntässä puuraaka-aine oli pääosin kuusta. Tehtaan kauas näkynyt ulkoinen tunnusmerkki oli korkea kolmijalkainen happotorni. Sellua käytettiin pehmo- ja tiivispapereiden ja kartongin raaka-aineena Mäntässä, Jyväskylässä ja Tampereella.
Vuonna 1938 Mäntän tehdas aloitti valkaistun selluloosan valmistuksen. 1980-luvun lopulta lähtien tuotettiin liukosellua tekstiilikuitujen raaka-aineeksi.
Sellunkeiton jäteliemestä valmistettiin sulfiittispriitä eli väkiviinaa vuosina 1927–1955 sekä uudelleen 1976–1991. Kyseessä oli se alkuperäinen, yli 90-prosenttinen tikkuviina, jonka erotti puumaisen tympeästä mausta.
Vaikka tuskin se käyttäjiä haittasi. Sellaista raaka-ainetta tuskin on, jota ihminen ei olisi viitsinyt jalostaa alkoholiksi.
Työntekijät saivat tikkuviinapullot lähtiäislahjaksi, kun tuotanto lopetettiin vuonna 1991.
Mustakäden kosketus
Tehtaan kuuluisan Mustakäsi-saippuan esikuva löytyy Saksasta. Mäntässä saippuaa tehtiin 1930-luvulla sellunkeiton jäteliemestä.
Mustakäsi soveltui käyttösuositusten ja -kokemusten mukaan kuulemma yhtä hyvin niin ihmisen intiimihygieniaan kuin sukellusveneiden pesuaineeksikin. Melkoinen ihmeaine siis.
Entiset sellutehtaan rakennukset on osin purettu, osin otettu muuhun käyttöön. Mäntän kaupunkikuvaan oleellisesti kuuluvista piipuista pienempi kaadettiin 1973.
– Nyt pelätään isommankin kohtaloa, Milla Sinivuori-Hakanen huokaa.
* *
Finlaysonin tekstiilitehdas vaikutti huomattavasti naisten asemaan työmarkkinoilla, Werstaan teemanäyttely muistuttaa.
Tampereen Kirkkovaltio
Jos Mänttä syntyi sellu- ja paperitehtaiden takia ja niiden ympärille, Finlaysonin ”kaupunkivaltio” kehittyi jo olemassa olevan Tampereen sisälle. Tästä historiasta kertoo Muistoja Finlaysonilta – tehdasalueen 200 vuotta -näyttely Tampereen Työväenmuseo Werstaassa.
Finlayson toimi kuin Tampereen Vatikaani, jota sen patruunat pitivät tiukan paavillisessa otteessa. Tämä toteutui ihan kirjaimellisestikin, sillä 1900-luvun taitteessa tehtaan työväkeä pidettiin kaupungin uskonnollisimpana väestönosana.
James Finlaysonin vuonna 1820 perustaman tehtaan puitteet olivatkin komeat: 1840-luvulla oma koulu ja sairaala, vuonna 1846 sairaskassa ja vuonna 1879 kirkko. Finlaysonilla oli kirjasto, poliisi ja palokunta, lopulta oma säästöpankki ja rahakin.
Finlaysonin työläisiä puiden teossa Amurissa vuonna 1926.
Naiset tekivät pätkätöitä
1900-luvun alussa tehtaalla oli työssä 3 300 ihmistä. Työväki asui tehtaan omistamissa ja vuokraamissa huoneistoissa, joita oli eniten Amurissa. Niukkaa peruspalkkaa tavallaan kompensoitiin edullisilla työsuhdeasunnoilla.
”Vaatteet olivat aina pumpulissa, vaikka aina vaatteet vaihdettiin. Se aina vähän paljasti, missä on töissä”, kertoo eräs muistelus.
Finlaysonilla oli merkittävä rooli Tampereen väestökehityksessä. Yli puolet työväestä oli naisia, noita pumpulitehtaan plikkoja, ja heitä etsittiin töihin tehtaaseen naapurimaakuntia myöten. 1930-luvun Tampereella eli jo 135 naista sataa miestä kohti.
Työaikamääräysten noudattamisesta muistutettiin Tampereella huumorin avulla.
Työ oli raskasta ja vaati tarkkuutta, ja pumpulipöly kävi keuhkoihin. Kaikesta huolimatta Finlayson tarjosi ansiotuloja ja itsenäisen elämän edellytyksiä nimenomaan naisille.
Finlaysonilla elettiin ”aikaa edellä” hyvässä ja pahassa. Sittemmin modernit pätkätyösuhteet olivat tehtaassa tavallisia ja naisten alipalkkaus suhteessa miehiin pysyvä käytäntö.
Selluportin takana. Työtä ja tarinoita Mäntän selluloosatehtaasta. Näyttely avoinna toistaiseksi Serlachius-museo Gustafissa Mäntässä (R. Erik Serlachiuksen katu 2). Muistoja Finlaysonilta – tehdasalueen 200 vuotta. Näyttely avoinna Tampereen Työväenmuseo Werstaassa (Väinö Linnan aukio 8) 6.1.2021 asti.
