Poliisimuseon taideväärennösten näyttely ei maalaile kaunisteltuja kuvia loistavista taidesijoituksista

Kuvat: Ulla-Maija Svärd

Väritetty totuus – Taiderikoksia Suomessa Poliisimuseossa (Vaajakatu 2, Tampere) 16.12.2023 asti.

Poliisimuseon hienosti rakennetussa Väritetty totuus – Taiderikoksia Suomessa -näyttelyssä seinät pullistelevat tutun näköisistä töistä. Kaikkea löytyy, kotimaista ja ulkomaista arvotaidetta väärennettynä. Hyvin tai huonosti, joskus hyvinkin huonosti, mutta raha on liikkunut sutjakkaasti rikollisten taskuihin, kunnes käry on käynyt. Työt ovat päätyneet poliisin huomaan ja lopulta tähän näyttelyyn, rikoksen tekijät käräjille.

Yksi väärentää tai tuo maahan, toinen luo omistushistorian, kolmas välittää ja neljäs myy, viides ostaa ja maksaa kalliin hinnan. Taideteosten väärennykset ovat pitkäkestoisia, suunniteltuja talousrikoksia, joista kertyvät vahingot paitsi rikoksen kohteille, myös valtiolle, ovat mittavia. Vuodesta 2009 väärennysrikosten vahingot ovat olleet noin 20 miljoonaa euroa. Siinä ei varmaankaan ole koko summa, sillä kaikki rikoksen uhrit eivät joko tiedä joutuneensa huijatuksi, tai häpeävät niin, että salaavat sen – ja onhan niitäkin, jotka pistävät vahingon kiertämään.

Silkkaa roskaa hienoissa raameissa.

* *

Näyttelyyn mennessäni minua kiinnosti se, pystyykö väärentäjä saamaan työn elämään taiteilijan tavoin, vai onko väärennys aina pelkkä sieluton kuori? Entä osaisinko erottaa väärän aidosta? Joskus osaisin, huonommat seinillä roikkuvat tekeleet erottaa kömpelöiksi tai täysin asiantuntemattomiksi väärennöksiksi, rihkamaksi. Useimmiten en kuitenkaan voisi sitä tietää, vaikka epäilyksiä on herännyt monesti netin huutokauppaluetteloita katsellessa. Esimerkiksi Nikolai Lehdon, arvostetun naivistin töitä, on kummallisen paljon liikkeellä; näyttelyssäkin niitä on esillä hulvaton määrä, lattiasta kattoon asti.

Hugo Simbergin työ? Ei taatusti ole!

Joukossa on huonompia ja parempia jäljitelmiä. Joskus, tosin harvoin, väärentäjän taiteelliset avut ovat kuitenkin sitä luokkaa, että asiantuntijoilta on vaadittu paljon aikaa, kaikki tieteellinen tieto ja menetelmät totuuden selvittämiseksi. Esimerkkinä sellaisista näyttelyssä mainitaan jotkut Ellen Thesleffin nimissä tehdyt väärennökset. Hän on lempitaiteilijoitani – olisinko haksahtanut, jos sellainen olisi eteen tullut ja rahaa ollut?

Toisinaan on tuntemattoman tekijän työhön väärennetty vain tekijän nimi. Entisaikana taideopiskelijat kopioivat museoissa maalauksia, eivät väärentääkseen vaan niistä oppiakseen. Myöhemmin rikollisen mielet ovat päättäneet ottaa niistä hyödyn itselleen ja myyvät niitä alkuperäistöinä.

Hugo Simbergin Piiritanssista tehty väärennös, taustalla kuva aidosta.

* *

Kun rikokseen ryhdytään, ei riitä pelkkä työn väärentäminen riitä, tarvitaan monenlaisia asiakirjoja ja muuta todistuskappaleina esiteltävää. Töille väsätään aitoustodistuksia, näyttelyluetteloja ja rakennetaan tarinoita niiden ympärille. Lavastetaan valokuvia, jotka päällisin puolin näyttävät olevan sadan vuoden takaa, mutta tarkemmin tutkittuina väärennöksiä nekin. On leimaa, sinettiä, kirjettä ja muuta oheistarviketta ja kiuas käy kuumana, kun suomalaisen väärentäjän työt saavat ajan patinaa saunan lauteilla.

Väärentäjän työkalut, tekeillä Reidar Särestöniemen työ.

Toimeliaita kun ollaan niin pahaa jälkeä syntyy paljon. Näyttelyssä esillä olevassa työhuoneessa on merkityt hyllyt eri taitelijoiden töille: Ellen on tuttavallisesti Elli, sukunimi Thesleff on kirjoitettu hyllyn reunaan huolettomasti vähän sinnepäin ja Tyko Sallisiakin on vino pino.

Design-esineiden ystävien kannattaa myös pitää varansa, kaikki ei aina ole siltä miltä näyttää. Lasiesineiden signeerauksia on helppo väärentää ja niillä huijataan. Kun Sarpanevan lasiveistoksesta Kajakista on maksettu kansainvälisissä huutokaupoissa huimia summia, yrittäjiä on löytynyt silläkin alalla. Näyttelyn esimerkit ovat kuitenkin sitä tasoa, että ostajan silmissä on ehkä kiilunut lasin sijasta vain kuvitelma hyvästä sijoituksesta, silkka rahanhimo.

Reidar Särestöniemen töitä on väärennetty paljon. Vaikka olisi kuinka suuri signeeraus, se on usein väärä.

* *

Konstit on monet kun rikokseen ryhdytään, mutta niin on niiden selvittelijöilläkin. Poliisi ei töiden aitoutta pysty arvioimaan, siihen tarvitaan valtion taidemuseon Kansallisgallerian asiantuntijoita, joilla on kaikki mahdollinen tieteellinen tieto, taito ja apuvälineet teoksen aitoutta selvitettäessä. Työryhmässä on aina taidehistorioitsijan, konservaattorin ja materiaalitutkijan kolmikanta, jossa jokaisen sana painaa.

Väärentäjän työhuone.

Tutkijoiden toiminnasta on nähtävänä video, jolla pääkonservaattori Kirsi Hiltunen kertoo mitä kaikkea töiden aitouden selvittämiseen liittyy ja ajatuksistaan oikeusjuttujen todistajana. Sen katsomiseen kannattaa varata puolisen tuntia, sillä on todella kiinnostavaa nähdä miten ja millaisin menetelmin ja laittein teosten maalikerroksiin tai niiden alle piilotetut salat saadaan näkyviksi. Syytetyn on lopulta turha selittää oikeudessa höpöjuttuja siitä miten titaanivalkoinen on joutunut 1900-luvun maalaukseen, kun sitä ei vielä ollut edes keksitty!

Rehellinen kopiointi ei ole rikos. Tämä suomalaisten ikoni, Ferdinand von Wrightin työksi väitetty, on tehty harkitusti rikos mielessä.

* *

Näyttely on erittäin kiinnostava ja sisältää paljon tietoa, johon kannattaa keskittyä kunnolla. Jos penskat ovat mukana matkassa niin ei hätää, sillä museossa on toinenkin näyttely, lapsille tarkoitettu Pokela. Siellä saa pukeutua ihan oikeanlaiseen poliisihaalariin ja istua Maijaan kuljettajan paikalle, selvittää rikoksia ja vertailla sormenjälkiä. Hyvä jos heidät saa sieltä sovinnolla kotiin lähtemään!

Poliisimuseo on Tampereen Hervannassa. Ratikalla pääsee Hervantakeskukseen, 400 metrin päähän ja museoon ilmaiseksi. Lapsille on vielä pieniä yllätyksiä kotiin viemisiksi.

Ulla-Maija Svärd, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua