Reetta Karhunkorva ja kuukkeli Hannu Siitosen silmin. Kuva: Anne Välinoro

Anne Välinoro, teksti ja kuvat

Mikä metsä on tänä päivänä suomalaiselle? Miten ja kuka metsään menee?

Kun vielä sata vuotta sitten metsästä saatiin toimeentulo metsätyön muodossa, nyt metsään mennään pitkälti rauhoittumaan. Kun aiemmin kuusikossa pokasaha soi ja moottori pärisi, nyt ollaan hiljaa ja varotaan taittamasta oksaakaan.

Metsä on myös taloudellinen selkäranka ja mahdollinen hakkuukohde niille runsaalle puolelle miljoonalle yksityiselle suomalaiselle, jotka metsää omistavat.

Sen toiset puolet metsää omistavat valtio, yritykset, yhteisöt ja seurakunnat. Kun niillä on krooninen pula rahasta ja metsätalouden yrityksillä tällä hetkellä myös puusta, puuta kaatuu.

Metsään muodostuu suhde, omisti sitä tai ei. Ja juuri sitä suhdetta Luston Metsäsuhteiden maa -uutuusnäyttely pilkkoo.

Suomen Metsämuseo Luston tutkimuspäällikkö Reetta Karhunkorvan tehtävä on kollegoidensa kanssa antaa niin metsänomistajille, metsään menijälle kuin metsää ikkunastaan ihailevallekin tutkittua tietoa ja näkökulmia metsäkeskusteluun.

Kun toisella on perittyä metsää ja vastuu sen hoidosta ja toisella vain lempipolut, intressit eivät usein kohtaa.

Tai toiselle luonnonmetsä on kauneinta metsää ja toisen silmä lepää säännöllisin rivein istutetussa puupellossa, kellä siihen on nokan kopauttamista?

Ja vielä on tämä lahopuu sen satoine matoineen ja ötökköineen. Että sekinkö pitäisi suojella biodiversiteetin nimissä, kun jo termikin kuulostaa huijaukselta.

Metsä ei meitä tarvitse

Tästä Punkaharju tunnetaan. Vihtori Ylisen koulutaulu vuodelta 1920 näyttää harjun sellaisena kuin se edelleen on. Jääkaudella 10 000 vuotta sitten alueen yllä lepäsi 3 kilometrin jäämassa ja harju alkoi muotoutua sulamisveden mukana kerrostuneista kiviaineksista. Etualalla osa kuvanveistäjä Eva Ryynäsen Tapio-veistosta. Kuva: Anne Välinoro

Luston toukokuun puolivälissä avattu Metsäsuhteiden maa -näyttely on rakennettu niin, että kaikkien ääni kuuluu. Myös metsän itsensä.

Se sanookin pärjäävänsä hyvin ilman ihmistä.

Metsäsuhteiden maa on jo kolmas pitkäkestoinen perusnäyttely Luston kolmekymmenvuotisessa historiassa. Metsätalouden historiasta on museossa aiemmin kerrottu laajalti. Se on osa myös nykyistä näyttelykokonaisuutta.

Mutta vain osa. Tässä ajassa yksityisen ihmisen tapa kokea metsä on usein hapenhaukkausta, tunnetta ja vaeltelua.

Maastopyöräilijä pomputtaa itsensä sfääreihin juurakossa ja polkujuoksija huohottaa männikössä elämänsä kuntoon. Luonnonsuojelija kahlehtii itsensä metsäkoneeseen.

Metsä on jopa megatrendi, katse petäjän latvassa. Siellä ei roiku enää karhun kallo, vaan ohimolta vilkaistu älykello sykkeestä kertomassa.

Metsä on synnyttänyt myös ennätysmäärän taidetta aina Akseli Gallen-Kallelan, Eero Järnefeltin ja Pekka Halosen maisemakuvista lähtien. Suomi on sivelty kankaalle ja kuvilla saatu kansalaiset uskomaan, että ansaitsemme itsenäisen valtion.

Yhä suomalainen voimaannuttaa itsensä Kolin käkkyrämännyn edessä otetussa selfiessä. Ja yhä suomalainen taiteilija löytää puun uudestaan.

Luston näyttelyssä Juha Hurme kirjoittaa Seitsemän veljeksen tarinan uudestaan. Maailman ensimmäiseksi empatiataiteilijaksi itsensä nimennyt Enni-Kukka Tuomala haastaa viisimetrisellä, lehtikuusesta muotoillulla ja karhunkaltaista juurakkoa muistuttavalla teoksellaan Luston kävijät suhteeseen muunlajisten kanssa.

Empatiataiteilija Enni-Kukka Tuomala valmisti Luston näyttelyyn Metsäempatia-teoksen. Tuomala on yksi uutuusnäyttelyn seitsemästä taiteilijasta. Luston ranta-alueelta kaatuneesta lehtikuusesta muotoiltu juurakkomainen teos haastaa kysymyspalikkoineen metsäkeskusteluun. Kuva: Anne Välinoro

Metsämystiikasta metallibändikin löytää tiukimmat sanoituksensa.

Luonnonmetsästä on tullut jopa uusi arvo, jolla voi nostaa omaa statusta. Kaiken saanut sijoittaa varallisuuttaan nyt omaan luonnonsuojelualueeseen.

Arkkitehti Rainer Mahlamäen ja Ilmari Lahdelman puun vuosirenkaasta inspiraationsa saaneeseen pyöreään museoon ja sen lohenpyrstö-hirsisalvoksesta inspiroituneeseen laajennusosaan mahtuu hehtaarin verran katsottavaa. Sinne voi myös eksyä, kuten oikeaan metsään.

Hyvä opas on siksi paikallaan.

Annetaan Reetta Karhunkorvan valita itselleen kiinnostavimmat kohteet Luston uuden näyttelyn kuudesta osiosta.

* *

Metsän luonto ja kunttamato

Taiteilija Sanna Vatasen Kunttamato-työpajassa voi sormivirkata oman madon ja tutkia pintakasvillisuutta sienten näkökulmasta. Rihmasto- ja multapitsit ja sammalmatot ottavat mukaan maailmaansa. Kuva: Anne Välinoro

Metsä pärjää ilman ihmistä. Metsän ekosysteemistä ponnistaa kaikki muu. Metsä ei ole pelkkää puuta. Olennaista on maanalainen maailma rihmastoineen, kerroksineen ja ötököineen. Metsän luonto -osion ytimenä on Sanna Vatasen kunttamato-työpaja virkattuine ja eri käsityötekniikoilla toteutettuine sienineen, kantoineen ja lahopuineen.

Kuka hyvänsä voi sormivirkata oman kunttamadon teokseen. Parin millimetrin mittainen, maaperäaineksia hajottava kunttamato on metsän tärkeimpiä eläimiä. Ajan kuluessa teoksesta tulee paksu ryijy.

Vihreä kulta ja marjastava perhe

Marjojen kuljetukseen Kotilan perhe käytti isän rakentamaa konttia ja poimintaan öljykanistereista tekemiä poimureita. Marjat punnittiin punnusvaa’alla ja puolukat säilöttiin survoksena tiinuihin. Kuva: Anne Välinoro

Suomi on elänyt metsästä myös marjastamalla. Tamperelainen Kotilan perhe on saanut valmistamansa marjastusvälineet öljykanistereista tekemiään poimureita myöten esille vitriiniin.

Kotilat poimivat marjoja elannokseen 1960-luvulta 1980-luvulle kiertäen ympäri Suomea ja Ruotsia. Perheen isä valmisti myös näyttävän marjanperkuukoneen.

Vuonna 2005 marjastajia alettiin tuoda Suomeen Thaimaasta Ruotsin esimerkin mukaan. Suomalaiseen marjastuskulttuuriin tuovat pikantin lisän thaipoimijoiden itse rakentamat marjastusvälineet, kahvapoimurit taustaplekseineen ja Thaimaasta tuotuine sankoineen.

Thaipoimijoiden ja Polarican ihmiskauppaoikeudenkäynti on karvas sivujuonne tähän metsän käytön historiaan.

Ilma Lindgren ja jokaisen oikeudet

Ruokolahtelainen Ilma Lindgren (1883-1957) taisteli marjasaalistaan maanomistajaa vastaan 1900-luvun alussa. Kun yksityinen maanomistus syntyi isojaon jälkeen, sen rinnalla kehittyivät jokaisen oikeudet.

Aluksi oli epäselvää, saattoiko yksityiseen metsään mennä marjastamaan omin luvin ja mitä yksityismetsissä ylipäätään saa tehdä. Kun rikoslainsäädäntöä uudistettiin 1800-luvun lopulla, talonpoikaissääty olisi halunnut sulkea yksityismailta myös marjastuksen pois.

Marjastusta ei kuitenkaan kielletty. Kun puolukan kaupallinen hyödyntäminen pääsi vauhtiin, maanomistajat alkoivat ilmoitella lehdissä marjastuskielloista.

Ruokolahtelainen työläisäiti ja leski Ilma Lindgren kuitenkin jatkoi marjastustaan naisystäviensä kanssa maanomistajien mailla saaressa vuonna 1914. Kun maanomistaja otti marjat, Ilma vei asian oikeuteen. Alimmassa oikeusasteessa hän hävisi. Ilma ei kuitenkaan luovuttanut, vaan vei tapauksen aina korkeimpaan oikeuteen ja voitti.

Tämä on merkkipaalu jokaisen oikeuksien synnyssä. Aiemmin jokamiehen oikeutena tunnetun säännön takana onkin siis nainen.

Voimavara ja myyttien metsä

Reetta Karhunkorvan vieressä oleva time lapse –video pikkuruisessa ikkunassaan maan tasalla on kurkistusaukko luonnontilaiseen metsään. Metsän aika näyttäytyy siinä erilaisena kuin ihmisen aika. Kuva: Anne Välinoro

Meillä ei ole vain läheinen metsäsuhde, vaan metsä on myös pelätty, hallitsematon ja arvaamaton. Vanha metsäsuhde on ristiriitoja täynnä. Metsällä on yliluonnollista voimaa, joka ilmenee vaikka umpeenkasvaneissa puissa tai karhun ruumiinosissa.

Harva tulee ajatelleeksi, että hevimetallibändeillä on oma metsäsuhteensa. Täällä voi oksanmuotoisilla kuulokkeilla kuunnella esimerkkejä Nightwishin parhaista.

Kirjailija Anni Swanilla ja Otto Mannisella oli kaksi poikaa, joille Swan tarinoi poikien ollessa pieniä. Kun toinen pojista kuoli 27-vuotiaana tuberkuloosiin, Swan kokosi surutyönään pojille kertomansa metsätarinat Kaksi pikku miestä -kirjaksi.

Kallisarvoinen metsä

Kessikääty näyttäytyy komealla lukollaan ja kaiverruksellaan vitriinissä. Sama kettinki on ollut useissa metsäkonflikteissa ympäri Suomea. Sillä mielenosoittaja on lukinnut itsensä työkoneisiin ja puihin. Kääty on tuttu uutiskuvista vuosien varrelta. Niissä sitä sirklataan poikki.

Arvojen muutoksesta näyttelyssä kertoo kaksi eriaikaista metsämarssia: Keskusmetsäseura Tapion järjestämässä marssissa vuonna 1950 kannustettiin metsänomistajia metsänhoitotöihin ja vuoden 2022 luontojärjestöjen metsämarssilla otettiin kantaa ilmastonmuutokseen ja lajikatoon. Punkaharju-opetustaulu hallitsee jättisuurennoksena Metsäläiset-osiota, sijaitseehan Lusto tuossa Topeliuksen kuvailemassa luonnon kauneimmassa huvipuistossa, Maamme-kirjassaan esiin nostamassaan kansallismaisemassa, jota myös Runeberg ihaili.

Kansallisromantikot valitsivat metsäluonnon suomalaisuuden symboliksi samaan aikaan kun metsäteollisuus laajeni ja alkoi hyödyntää taiteilijoiden ihailemia kaukaisia erämaita.

Savotta ja emäntä

Savotan kämpällä asuttiin, kun metsätyö vei miehet korpeen viikoiksi puuta kaatamaan. Luston kämpän vieressä voi nähdä myös varsitien valmistamisessa käytetyn tiehöylän ja vesipasan, josta järvestä nostettu vesi valutettiin jäätymään tien pohjaksi. Kuva: Anne Välinoro

Luston Savottaan mennään kämpän kautta. Hirsistä kokoonpantu työmaa-asumus asiankuuluvine tolppajalkaisine pöytineen ja kerroslavereineen kertoo oivallisesti suomalaisen metsämiehen majapaikasta korven komennuksella.

Savottakämpillä majoittui kymmeniä työmiehiä ja heidän sopastaan ja saunanlämmityksestä vastasi kämppäemäntä. Hän tarjoili elämänluukun kautta ruoat miehille.

Luston kämpässä on oma äänimaailmansa, Hanna Rajakankaan luoma akustinen ympäristö, jossa jätkä kuorsaa, ulkoa kuuluu askeleita, liesi humisee ja ovi narahtaa.

Savotan Konehallin laajennusosan puolella kannattaa nousta parvelle, metsäkoneiden yläpuolelle. Sieltä löytyvät metsäalan menneisyyden monet ammatit lankarullan sorvaajasta paperipinoa leikkaavaan massakarhuun.

Korvesta kulttuurintutkijaksi

Reetta Karhunkorvan suosikkeihin näyttelyssä kuuluvat Savonlinnan ammattiopiston artesaaniopiskelijoiden tekemät jättimuurahaiset näkökulmanvaihdoksella toteutettuna ja lapsia ajatellen. Kuva: Anne Välinoro

Luston kulttuuriperintö ja tutkimus -vastuualueen tutkimuspäällikkö Reetta Karhunkorva on jo nimensä mukaisesti ihminen, jonka voi kuvitella tekevän työtä Suomen Metsämuseo Lustossa.

Reetan isovanhemmat raivasivat rintamamiestilan perheelleen kylmään korpeen sodan jälkeen, kuten moni muukin.

Pohjois-Hämeessä sijaitsevan rintamamiestilan emäntä, Aira, Reetan isoäiti oli itseoppinut taiteilija. Hän kansoitti pihapiirin erilaisilla metsästä ja vedestä löytämillään rungoilla ja muilla tekemillään metsäisillä taideteoksilla.

Kun suuresta Hanhon tilasta lohkaistulle pientilalle piti löytää nimi, Aira-muori näki sen kuin korvan suhteessa koko karhuun. Niin tilasta tuli Karhunkorva.

Reetan oma metsäpolku alkoi juuri tuolta Karhunkorvan tilalta. Reetan isä, metsäalan ammattilainen, lunasti ja peruskorjasi Karhunkorvan rakennukset ja ryhtyi samalla myös metsänomistajaksi.

Kun Reetta oli selvittänyt pitkän koulupäivän linja-automatkoineen, metsä tarjosi lapselle mielikuvitusmatkoja majoineen.

Toisaalta metsä oli arkinen, itsestään selvä asuinympäristö. Sinne suunnattiin nuotioretkille ja siellä marjastettiin sekä tehtiin työtä. Metsänistutuskin tuli tutuksi.

Kun teini ei muuta halunnutkaan kuin ulos pöheiköstä, opiskelija oli jo ylpeä siitä, että oli kasvanut metsän keskellä.

Opiskelija Reetta Heikkilä siis vaihtoi sukunimensä Karhunkorvaksi.

Mikä sen parempi nimi folkloristille olisikaan. Merkittävää oli vuonna 2000 pääsy korkeakouluharjoitteluun Joensuun taidemuseoon. Siellä seinät täytti Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Puiden kansa -valokuvanäyttely, jossa sukellettiin kansanperinteen metsäsuhteisiin.

Metsällä olikin merkityksiä, joita ihminen ei välttämättä enää muistanut eikä tiedostanut.

Karhukorvaa alkoivat kiinnostaa metsän kulttuuriset merkitykset sekä lasten ja nuorten metsäsuhde. Näistä aineksista syntyi hänen folkloristiikan gradunsakin Jyväskylän yliopistolle.

Nyt työn alla on väitöstutkimus yksityisten metsänomistajien metsäsuhteista.

Luston työn myötä metsien yhteiskunnallinen ja historiallinen merkitys Suomelle ovat avautuneet laajasti ja suvun metsiin kytkeytyvä tarina on asettunut osaksi suurempaa kertomusta.

Reetta Karhunkorva asuu nykyäänkin lähes metsässä, taajamametsän laidassa melkein kaupungin keskustassa Savonlinnassa.

Metsässä ovat hänelle muut, metsän valtiaat ja muunlajiset. Yksin sinne mennessään hän saattaa puhua ja laulaa kuin huikkailisi isäntäväelle.

Kestävyys, ilmasto ja museot

Luston kehitysjohtaja Leena Paaskoski haluaisi Luston näkyvän välillä myös Helsingissä. Kuva: Anne Välinoro

Luston kehittämisjohtaja Leena Paaskoski miettii metsämuseon tulevaisuutta. Paitsi että kävijöitä tarvitaan mielellään 40 000:n vuositasolla, museon on pystyttävä myymään omia asiantuntijapalvelujaan, vuokraamaan tilojaan ja löytämään uusia toimintamuotoja.

Peruskorjauksessa museoarkkitehtuuri saatiin entistä valoisammaksi ja teräsbetonirunko ja puuverhoillut seinäpinnat komeasti esille. Kaikki on valmiina ottamaan vastaan kotimaan- ja maailmanmatkaajat, joille metsä on se jokin.

Mukavasti museo on jo tämän vuoden neljän aukiolokuukauden aikana väkeä vetänytkin, 30 000, joista ulkomaisia kävijöitä neljännes.

Paaskoski näkee, että juuri Metsämuseo voisi olla etulinjassa kestävän kehityksen tavoitteissa ja pysäyttämässä ilmastonmuutosta. Juuri metsillähän säilytetään lajien monimuotoisuutta ja torjutaan ilmastonmuutosta.

Ongelmallisempaa on se, tarvitaanko metsiä raaka-aineena, jotta voidaan päästä eroon fossiilista raaka-aineista, vai tarvitaanko metsiä hiilinieluina? Ilmasto on maailmassa yhteinen ja juuri siihen liittyvien kysymysten ratkomisessa Suomen metsillä on globaalisti merkitystä.

Uutuusnäyttelyä kantava metsäsuhde-käsite ei aukea kovin helposti ulkomaalaiselle, senkin Paaskoski on havainnut.

Luonnoltaan Suomen kaltaisessa Kanadassa metsäsuhteen voi ymmärtää, mutta amsterdamilainen kadunmies raapii jo korvallistaan.

Suomessa metsäsuhde yhdistää meitä kaikkia tavalla tai toisella. Ymmärtääkseen Suomea maana täytyy ymmärtää suomalaisten suhdetta metsiinsä.

Metsä tuotti valtaosan Ruotsin kuningaskunnan itäisen maanosan raaka-ainevaroista. Puusta poltettiin tervaa kuninkaan laivaston voiteluun ja puuhiiltä kasvavan rautateollisuuden masuunien käyttövoimaksi. Suuriruhtinaskunnassa Venäjän alla kehittyivät sahat, puunjalosteollisuus, ja lopulta paperiteollisuus.

Suomen itsenäistymiseenkin metsänomistus ja puunjalostusteollisuus vaikuttivat. Kun metsätilallinen erehtyi myymään metsänsä paperipomolle pilkkahintaan, hänestä tuli maaton ja tilaton. Tilattoman väestön ja suurtilallisten yhteentörmäys kuului pian itsenäistymisen jälkeen kansalaissodan laukauksina.

Entinen vihreä kulta jalostuu nyt sellun ohella biokuiduksi ja lääketeollisuuden raaka-aineeksi.

Museo auttaa murroksessa

Kestävä kehitys on maaginen käsite, joka on hallinnut tulevaisuuskeskustelua jo vuosia.

Miten omat arkiset valinnat sopivat maapallon kantokyvyn rajoihin? Pehmopaperin tarve laskisi roimasti, jos kaikki suomalaiset alkaisivat käyttää suihkuttavaa vessaa ja kangaspyyhkeitä.

Paaskosken mielestä juuri museo instituutiona voi olla työkalu kulttuuriseen muutokseen ja kestävyysmurroksessa.

Kulttuurihistorialliset museot ovat arjenläheisiä laitoksia, asiat kerrotaan niissä elämyksellisesti ja havainnollistaen esineiden kautta. Niihin on myös halpaa tulla.

Hyvin tehty museonäyttely asettaa ilmiön yhteyksiinsä kiinnostavalla tavalla.

Lusto-museossa puu ei ole vain oksiensa kannattelija, vaan kaikkea lämmönlähteestä suojaan ja tunnetilaan. Näyttelyssä voi kertoa vaikkapa niistä pitkistä aikajatkumoista, joiden seurausta ojitus on.

– Nähdäkseen tulevaisuuteen pitää kyetä ymmärtämään menneisyyttä. Varsinkin siihen museot ovat hyvä työkalu, miettii Paaskoski.

Vielä Paaskoski mainitsee museoiden tehtävistä identiteetin vahvistamiseen sekä empatian ja hyvinvoinnin lisäämisen. Ja sellaisenkin sanahirviön kuin ekososiaalinen sivistys.

– Ekososiaalisesti sivistynyt ihminen ottaa huomioon toiset ihmiset ja luonnon ja ymmärtää omien kulutustottumusten seurauksia, Paaskoski kirkastaa.

– Museoita on Suomessa tuhat ja ammattimaisesti johdettuja 150. Meillä on yhdeksän miljoonaa museokäyntiä vuodessa ja työpajat siihen päälle. Siinä on valtava mahdollisuus pohtia vaikkapa näitä kestävän kehityksen ja ekologian haasteita.

Paaskosken visiossa museo voisi osittain siirtyä välillä pääkaupunkiin brändivaihdon muodossa. Lusto voi näkyä myös Helsingissä jo olemassa olevissa museoissa.

Suomen Metsämuseo Luston uusi perusnäyttely Metsäsuhteiden maa avautui 16.5.2024 peruskorjatussa museossa Punkaharjulla. Lusto avoinna 30.9.2024 asti ma–su klo 10–17 ja 1.10. alkaen ti–su klo 10–17. Suljettu 24.–26.12.2024 ja 18.4.2025.

* *

Siinä voi uida ja sitä voi juoda

Käytännössä Lustoon pääsy tarkoittaa lännestä asiaa katsovalle kahdeksan tunnin junamatkaa, vaikka Lustolla on jopa oma seisake.

Itäisessä metsä-Suomessa on kuitenkin puolensa.

Kun Leena Paaskoski asui 1990-luvulla jonkin aikaa Lontoossa, hän esitteli paikalliselle tuttavalleen Punkaharjua kartalta. Lontoolainen kysyi, mitä tuo sininen on.

Järveähän se. Siinä voi myös uida ja sitä voi jopa juoda.

Vesi on voimavara siinä kuin metsätkin.

Saimaalla varsinkin riittää luonnontilaista rantarajaa, saaristoisia selkiä ja villejä jokia kauhottavaksi.

Paaskosken amerikkalaisvieras toivoi kerran voivansa uida alasti Saimaassa ja pimeässä. Emäntä toteutti toiveen soutamalla vieressä.

Suomalainen järviluonto tarjoaa itsestään selvältä tuntuvia kokemuksia, jotka ovat ulkomaalaiselle ikimuistoisia hetkiä.

Mitä muuta elämysmatkailu voisi olla? Naaranlahden matkailutila on jo Swinmrun-kisallaan oivaltanut asian.

Kuusamon Oulankajoen Downhill Swim heinäkuun puolivälissä tarjosi neljälle sadalle, 145 euron lippunsa lunastaneelle puolen päivän ja parinkymmenen kilometrin virtausavusteisen uintimatkan kansallispuistossa.

Metsähallituksen myöntämät paikat myytiin loppuun jo viime marraskuussa.

Downhill Swim täytti kuntoilun, statuksen ja yhteisöllisen luontoelämyksen kriteerit. Kovakuntoinen Stubbin presidenttipari ylisti ja perässä uijat somettivat minkä evistä irtosi.

Elokuun puolivälissä Savonlinnan Riihisaaren museoalueella järjestettiin saunafestivaalit ja sen ohessa Savonlinnan ympäriuinti. Kun polskii keskiaikaisen Olavinlinnan linnan ohi, siinä kylvyssä vuosisadat todella tulevat iholle ja ekososiaalinen sivistys kasvaa.

Hyvin myytynä Savonlinnan ympäriuinti saattaisi kiinnostaa vaikka tuhatta keskieurooppalaista, kun nyt tapahtumaan uskaltautui 18 suomalaista.

Seine piti räjäyttää kemikaaleilla uintikelpoiseksi. Kyrönsalmea ei tarvitse, Puruvedestä nyt puhumattakaan.

Jos Luston nähdäkseen pitää matkustaa 700 kilometriä, pitää alueella olla muutakin tekemistä terveelle keholle kuin harjulla patsastelu.

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua