Martinin pirut toivat opettajalle syytteet noituudesta Ylöjärvellä – Tutkija: ”Kuka tahansa saattoi olla noita”

Samuli Huttunen, teksti ja animaatiot

Kun lukkari Karl Frithiof Lindell astui ulos Efraim Martinin tuvan piharakennuksesta, hän huomasi pärekorin lähestyvän itseään hitaasti ilman halki, kuin näkymättömän voiman liikuttamana. Korin lentäessä ohi hän tunsi sen hipaisun.

Lindell kuuli tuvasta kovaa meteliä ja kiiruhti askeliaan, mutta sisällä olivat vain Efraim Martinin iäkäs vaimo Eva Martin sekä nuori palvelustyttö Emma Lindroos, jotka makasivat vuoteillaan, tyttö luultavasti nukkui.

Silloin Lindell näki, kuinka ruokapöydän levyt alkoivat lonksua, vaikka kukaan ei koskenut niihin. Hän tutki pöytää, mutta ei löytänyt mitään epätavallista.

Efraim ja Eva Martinin tullessa huoneeseen pöydän levyt alkoivat jälleen liikkua, tällä kertaa lujempaa ja nopeammin. Kun Lindell yritti pitää toista levyistä paikoillaan, alkoi toinen lyödä entistäkin kovempaa. He sitoivat pöydän köydellä ja löivät siihen nauloja. Pöytä hyppäsi vielä kolmesti ilmaan.

Vasta kun pöytä siirrettiin keskelle lattiaa, se lakkasi liikkumasta.

* *

Oli tammikuun 27. päivä vuonna 1885. Selittämättömät tapahtumat Efraim Martinin talolla olivat jatkuneet jo pitkälti toista viikkoa, tammikuun 12. päivästä alkaen.

Lukkari Lindell vakuutti valalla edellä kuvatut tapahtumat näkymättömän voiman aiheuttamiksi Pirkkalan ja Ylöjärven talvikäräjillä maaliskuun 24. päivä 1885.

Opettaja ja kunnankokouksen puheenjohtaja Efraim Martin, hänen vaimonsa Eva Martin ja 13-vuotias palvelustyttö Emma Lindroos olivat syytettyinä noituudesta ja laittomasta viinanmyynnistä.

Joskus historia lähtee keriytymään pienestä langanpäästä.

Kuten siitä, että Saurion teatteri Ylöjärvellä esittää 11.–19.5.2019 kaupungin 150-vuotisjuhlien kunniaksi Martinin pirut –näytelmän, joka kertoo Ylöjärven pitäjässä Keijärven kylässä, kilometrin päässä kirkolta sijainneen tuvan noitaoikeudenkäyntiin johtaneista tapahtumista.

Oikeudessa Martinin pariskunnan lisäksi 15 todistajaa kuvaili selittämättömiä tapahtumia, joista muutamaa oli todistanut useampi ihminen. Palvelustyttö Emma Lindroos oli oikeudessa poissaolevana, koska oli kuolemansairas.

Esineet lensivät tuvassa kuin näkymättömän voiman liikuttamina: Matilda Grönfors näki kynttilänjalan lentävän ilmassa, puukko kiersi Efraim Eerolan pään kuusi kertaa kuitenkaan osumatta.

Suuria määriä savea ilmestyi tuvan sisälle. Narulla sidotusta pöytälaatikosta lensi papereita ja muita esineitä lattialle. Taloustavaroita ilmestyi uuniin ja syttyi tuleen. Toisessa huoneessa ollut kaljatynnyri tyhjeni. Palvelustyttö löytyi sidottuna. Virsikirja paiskautui oveen. Saapaspari liikkui kenenkään koskematta. Pöydän alta löytyi liuskekiviä, jollaisia alueella ei pitänyt esiintyä.

Sanan kiiriessä oli paikalle kerääntynyt tuvan ihmeitä katsomaan paljon ihmisiä, jotka usein olivat juovuksissa. Efraim Martin joutui jopa matkustamaan pois kotoaan saadakseen olla rauhassa tungeksivalta väkijoukolta.

Hämeen läänin kruununnimismies Kasimir Liljestrand teki taloon tarkastuskäynnin ja lähetti sen jälkeen tammikuun 24. päivä 1885 asiasta virallisen ilmoituksen läänin kuvernööri Edvard Reinhold von Ammondtille. Helmikuun 23. päivä 1885 von Ammondt määräsi haasteessa tuvan asukkaat syytteeseen paitsi noituudesta, myös viinan myymisestä uteliaille.

Efraim Martin oli hyvätuloinen opettaja ja kunnankokouksen puheenjohtaja. Eva Martinin oman todistuksen mukaan hän ja Efraim olivat yleistä luottamusta nauttivia henkilöitä.

Siis juuri sellaisia, joita noituudesta syytettiin.

– Suurin osa noitaoikeudenkäynneissä syytetyistä oli tavallisia ihmisiä, Tampereen yliopiston Suomen historian lehtori Marko Nenonen toteaa.

Nenonen on väitellyt tohtoriksi noitavainojen historiasta Tampereen yliopistossa 1992 ja kirjoittanut aiheesta useita kirjoja, muun muassa kaksiosaisen teoksen Noitavainot Euroopassa. Hänen mukaansa mistään ulkoisesta tuntomerkistä ei voinut päätellä, kuka on noita.

– Kaupungeissa noituudesta syytettiin porvareita ja porvarivaimoja ja -tyttäriä, käsityöläisiä ja kauppiaita, maalla myös maanviljelijöitä ja talonpoikia. Kuka tahansa saattoi olla noita.

Yleensä noitasyytösten takana oli jokin riita, esimerkiksi naapurien välinen, jonka yhteydessä toinen osapuoli koki tulleensa noidutuksi. Kansanomainen noituus oli eräänlaista arkimagiaa.

– Ajateltiin, että oluenpano meni pilalle tai lehmä kuoli, koska joku oli kostanut riidan noitumalla. Kun uusi teoria noidista tuli muotiin, esivalta saattoi tulkita, että jos ihminen oli noitunut, hän oli liitossa paholaisen kanssa.

* *

1400-luvulla kirkon piirissä syntyi käsitys noidista, jotka veivät lapsia ja lensivät paholaisen luo noitasapattiin. Näissä juhlissa noitien kerrottiin paitsi harjoittavan monenlaisia säädyttömyyksiä paholaisen kanssa myös syövän lapsia. Noituudesta tuli liittolaisuutta paholaisen kanssa.

– Noituus sellaisena kuin me sen tunnemme syntyi siitä, että kirkko yhdisti oman teoriansa noituudesta kansanomaiseen perinteeseen. Alettiin ajatella, että yksi suuri Perkele vaikuttaa kaikkien henkien takana tai oikeastaan on kaikki henget. Näin syntyi sellainen noituus, jota ei aikaisemmin koskaan ollut.

Vahingoittava noituus on ikivanha rikos jo ajalta ennen kristinuskoa. Se on universaali, maailmanlaajuinen uskomus, joka tunnetaan niin Hammurabin laissa kuin suomalaisessa kansanuskossa.

Parantava noituus taas on ikivanha tapa. Kirkko piti myös hyvää tarkoittavaa noituutta rikoksena, koska kristinuskossa katsottiin, että noituus yhdistää paholaisen voimat ihmisten arkipäivään.

– Luulisi, että vahingoittava noituus olisi vaarallisempaa kuin hyvää tarkoittava noituus, mutta kirkolle se ei ollut niin, koska noituus oli uskonnollista toisinajattelua. Kirkon kannalta uskonnollinen toisinajattelu oli vaarallisempaa kuin se, että naapurit tappelevat siitä, kuoliko lehmä, koska toinen noitui sen – vähän niin kuin toisinajattelu ylipäänsä on maailmassa vaarallista.

Oikeudenkäynnissä kuvailtujen kaltaisia kertomuksia selittämättömästi liikkuvista esineistä ja oudosta metelistä on suomalaisessa kansanperinteessä runsaasti. Eri puolilta maailmaa aina muinaisesta Egyptistä alkaen löytyy kuvauksia saksalaisten ja populaarikulttuurin poltergeistina tuntemasta ilmiöstä, jota Suomessa kutsutaan räyhähengeksi.

Räyhähenget liittyvät uskoon henkiin ja henkien kanssa tehtyyn yhteistyöhön. 1800-luvun lopun spiritualistiset liikkeet pitivät ilmiötä henkien yrityksenä kommunikoida elävien kanssa. Myös suomalaisessa kansanperinteessä tunnetaan levottomat vainajien henget, kotonakulkijat.

Kirkon juuriessa suomalaisten esikristillisiä uskomuksia kansanuskon jumalten ja henkien piirteet tulivat yhdistetyksi kristillisen paholaisen tai pirun hahmoon. Ihmisten yliluonnolliset kokemukset selitettiin paholaisen tekosiksi.

Räyhähengen aiheuttamat tapahtumat saattoivat siis olla merkki paholaisen läsnäolosta.

– Aikaisemmin ajateltiin, että on olemassa monenlaisia henkiä. Kun tehtiin talo tai tontti, jätettiin aina sija hengille, jotka asuvat siellä.

Henkien kanssa ei haluttu riidellä. Kun vainajien henkien kanssa oltiin sovussa, myös elävillä meni hyvin.

Nenosen mukaan kirkko saattoi olla Skandinaviassa poikkeuksellisen tiukka sen takia, että kirkko halusi karsia ihmisiltä pakanalliset tavat.

– Pelättiin, että pakanallisuus yhdistää ihmisen sielun paholaiseen. Pakanallisten tapojen vastustaminen meni aika kovaksi – se oli sellaista yltiöekstremismiä.

Olaus Magnusin kirjan Pohjoisten kansojen historia kuvituksessa vuodelta 1555 noidan touhut näyttävät hieman riistäytyneen käsistä. Kuva: Wikimedia Commons

Pitkään uskottiin, että syrjäisessä Suomessa ei tapahtunut noitarintamalla juuri mitään. Kun Marko Nenonen ja Timo Kervinen alkoivat laskea noituudesta syytettyjen määriä, he huomasivat, että Suomessa olikin ”aika perhanasti” noitia.

Suomessa noituudesta syytettynä oli yli 20 000 ihmistä noitaoikeudenkäyntien kulta-aikana vuosien 1500–1750 välillä. Se on asukaslukuun suhteutettuna paljon. Suomessa oli tuona aikana parhaimmillaankin vain alle puoli miljoonaa asukasta.

Eniten noitia tuntui löytyvän Pohjanmaan ja Ahvenanmaan ruotsinkielisiltä alueilta sekä Itä-Suomesta. Martinin pirujen tunnettuudesta huolimatta nykyinen Pirkanmaan alue ei siis ollut mitenkään keskeistä noitaseutua, ainakaan oikeudenkäyntien lukumäärässä mitattuna.

Yleensä tuomiot olivat Suomessa vapauttavia. Langettavista tuomioista yleisin oli suuri sakko. Oli myös suuri määrä tapauksia, joihin liittyi mielivaltaisia oikeusprosesseja ja tuomioita.

Noituudesta jaettuja kuolemantuomioita tunnetaan vuosilta 1500–1700 Suomesta noin 150. Hovioikeus muutti kuolemantuomioista yleensä lievemmiksi tai vapauttaviksi noin puolet. Voidaan siis arvioida, että Suomessa pantiin näinä vuosina toimeen noin 70–80 kuolemantuomiota noituudesta.

Noitaoikeudenkäynniksi Efraim ja Eva Martinin ja Emma Lindroosin syytteet noituudesta luettiin myöhään, vuonna 1885.

Muutamaa vuotta Martinin piruja myöhemmin vuonna 1889 rikoslaki muuttui niin, että laissa kiellettiin vain tietäjän ja taikojan ammattimaisen toimen harjoittaminen. Laki ei tuntenut enää noituudella vahingoittamista rikoksena.

Kansan keskuudessa vahingoittava noituus säilyi kuitenkin Nenosen mukaan täysin uskottavana vielä pitkälti 1900-luvun puolelle. Taikuuden kieltävä laki oli Suomessa voimassa aina 1990-luvulle asti.

Martinien ja Emma Lindroosin saamista syytteistä päätettiin luopua kihlakunnanoikeudessa ja Turun keisarillisessa hovioikeudessa. Viralliseksi selitykseksi kirjattiin tuntematon voima sekä palvelustytön ja uteliaiden ihmisten pilailu.

Oikeusjärjestelmän merkitys noitavainoissa on Nenosen mukaan keskeinen. Euroopassa alueilla, joilla oikeuslaitos toimi, ja ylempi oikeusaste valvoi alemman asteen toimintaa, noitavainot olivat vähäisiä. Alueilla, joilla oikeusjärjestelmä ei toiminut, vainot kasvoivat.

– Kun oikeusjärjestelmän kautta aletaan puolustaa vallitsevan järjestyksen – mikä se sitten onkaan – näkemystä, ja sanotaan, että siellä se lentää noitasapattiin, arkinen noituus saa aivan muita motiiveja. Ja seuraa kysymyksiä, kuten kuka sinun kanssasi oli siellä sapatissa – siellähän käy paljon väkeä? Se on opetus oikeusjärjestelmän merkityksestä. Jos oikeusjärjestelmä lähtee katsomaan, että kyllä, noitasapattiin ne lentävät, niin siitä ei hyvää seuraa.

Mirkka Lappalainen kirjoittaa kirjassaan Pohjoisen noidat (Otava, 2018), että ainakin Pohjanmaan noituustapausten taustalla oli usein syrjäytymisen tai mielenterveysongelmien kaltaisia tekijöitä.

Oikeudessa Martinin tuvan ilmiöiden väitettiin jossain määrin keskittyneen palvelustyttö Emma Lindroosin ympärille tai hänen epäiltiin aiheuttaneen ne piloillaan.

Lindroosia kuvaillaan oikeudenkäynnin pöytäkirjoissa ”ymmärrykseltään heikkolahjaiseksi”.

Olisiko tytön jonkinlainen erilaisuus voinut johtaa syytöksiin noituudesta?

– Periaatteessa on mahdollista, että erilaisuus tuottaa sellaisen haavoittuvuuden, että joutuu kohteeksi, Marko Nenonen sanoo.

Suurten lukujen valossa poikkeavuus ei kuitenkaan Nenosen mukaan ole yleensä noitasyytöksiä selittävä tekijä.

Nenonen sanoo, että Ylöjärven tapahtumat voi ajatella myös aivan päinvastaisesta näkökulmasta: sen sijaan, että kysymme, ketä syytettiin noitavainoista, meidän pitäisi kysyä, kuka tarvitsi syytteitä ja kuka niitä nosti.

– Kuka on poikkeava ja kuka ei? Onko oikein etsiä vainojen syytä siitä, joka on poikkeava? Vai onko tärkeämpää tutkia sitä, miksi ne, jotka pitävät itseään normaalina, tarvitsevat vainoja?

Lähteinä on käytetty Marko Nenosen haastattelun lisäksi seuraavia kirjoja: Ylöjärven kummitukset. Martinin pirut (A. B. Martin, 1947), Pasi Klemettinen: Karjalan räyhähenget (SKS 2018), Mirkka Lappalainen: Pohjoisen noidat. Oikeus ja totuus 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa. (Otava 2018), Jarl Fahrer: Parapsykologia (Tammi 1961)