Rajauksia rajattomaan tilaan – Sara Hildénin taidemuseolla jätetään hyvästejä rakkaaksi käyneelle rakennukselle

Silja Rantanen: Keskinäisten suhteiden vaikutelma tietyltä etäisyydeltä, 1991. Öljy kankaalle. Sara Hildénin säätiö. Kuva: Jussi Koivunen

Marja-Liisa Torniainen

Elämme rajattomassa tilassa, joka avautuu äärettömänä joka suuntaan, myös sisimpäämme, kerroksellisena ja elävänä. Me olemme itse tila ja voimme sulautua tilaan ympärillämme; olemme valvetilassa taikka unitilassa, rajatilassa, tyhjässä tilassa taikka aivan liian pienessä tilassa niin kuin Sara Hildénin taidemuseo, joka nyt on vihdoinkin saamassa lisätilaa: tulevaisuudessa kokoelmatkin voivat olla jatkuvasti esillä eikä museota tarvitse sulkea ripustusten ajaksi.

Taidemuseo on taiteelle piirretty tila, taiteen koti. Tila kaksiulotteisella pinnalla on illuusio, veistoksessa tila voi olla konkreettinenkin. Taiteilija voi valloittaa tilaa luomalla tilateoksen, kuten parivaljakko Grönlund & Nisunen on Saran alakerrassa tehnyt kunnianosoituksena juuri tälle rakennukselle.

Periaatteessa koko näyttely muuntuu kunnianosoitukseksi hyvin palvelleelle talolle, jota, uskoisin, jokainen siellä useammin käynyt kuvataiteen ystävä on oppinut rakastamaan. Arkkitehtitoimisto Pekka Ilveskosken suunnittelema rakennus avattiin yleisölle 1979. Ilmainen ääniopas kertoo siitä enemmän.

Introvertti

Ykkössalin on saanut haltuunsa kokonaan Antti Oikarinen, jolla on kokoelmissa kaksi työtä. Niiden ympärille hän on onnistuneesti luonut oman sisäänpäinkääntyneen mietiskelijän maailmansa. Tarkka käsityö ja illusoriset vaikutelmat ovat hänen keinojaan luoda käsitetaiteellinen uusi ulottuvuus, näyttely näyttelyn sisään.

Antti Oikarinen: Introvertti, 2023. Akryyli kankaalle ja marmorille. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Nina Roosin uusissa maalauksissa illuusio on myös läsnä. Niissä oksat painuvat jonkin hyvin vaaleanpunertavan pinnan läpi, vaiko nousevat siitä, kuin häiritsevä ajatus, tunne tai kipu? Teos siirtää fyysisen epämukavuuden tunnun kaltaiseeni esimerkkikatsojaan. Roosin teokset Lucid I ja II ovat museon uusimpia hankintoja. Tärkeää niissä on myös seinäkkeiden taustaväri, mikä valaistuna heijastuu maalausten ylle. Teos on diptyykki, jonka osat ovat vastakkain. Tila on monella tapaa läsnä.

Nina Roos: Lucid 1, 2019–2020. Öljy kankaalle. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Espanjalaisten 1970-luvun fotorealistien lyijykynäpiirrokset ovat käsittämättömällä kärsivällisyydellä toteutettuja sukelluksia ympäröivän tilaan. Jos valaistusolosuhteet muuttuivat ennen kuin piirros oli valmis, sitä jatkettiin samaan aikaan seuraavana vuonna, kerrotaan.

Adam Winner: Yet Untitled (I–V), 2020. Öljy kankaalle. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Adam Winnerin pikkuruiset valkomustat maalaukset ovat öljyvärein kankaalle toteutettu. Niitä on vähän pienoismallien tapaan kasvatettu kolmiulotteisiksi, mutta ollessaan seinällä eikä vaakatasossa, niiden ulottuvuudet tekevät vaikutuksen.

Kuuluisimmat, unohdetut ja uudet

Kokoelman suuret nimet, kuten Francis Bacon ja surrealististen maisemien mestari Giorgio de  Chiroco, ovat maalauksineen tietysti esillä. Pitkästä aikaa on nähtävillä myös George Segalin kaksi työtä, kipsireliefi ja Ilmanäköala vuodelta 1970, aivan eri paikassa kuin aiemmin.

Pentti Lumikankaan puhdaslinjaisten arkkitehtonisten näkymien ihailijoille löytyy katsottavaa yhden seinäalan verran. Silja Rantasen 1990-luvun lopulla piirtämä sarja italialaisten kaupunkien historiallisista rakennuksista on mielenkiintoinen ja herättää jälleen pitkäaikaisen haaveeni käydä San Gimignanossa.

Osa alakerran kineettisistä rakennelmista on ollut niin kauan poissa näyttelyistä, etten muista niitä aiemmin nähneenikään. Jacob Dahlgrenin mustavalkoinen Reykjavik (2009) vakuuttaa ja Pe Langin toinen teos vuodelta 2015 on todellinen helmi runollisuudessaan, mutta sen tenho vaatisi välittyäkseen videon.

Rantaan avautuvan ikkunan viereiseltä suurelta seinältä heijastuksiaan lavealti lattiaan heittävä, ruostumattomasta teräksestä tehty Willy Weberin Näköala järvelle (1972) on yksinkertaisesti loistava työ, jota on vaikea kuvitella esiteltävän tätä paremmin. Miten valosuunnittelija lamput asettelikaan?

Willy Weber: Näköala järvelle, 1972. Ruostumaton teräs. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Teos tilassa, tila teoksessa Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 3.9.2023 asti. Esittelykierrokset sunnuntaisin (paitsi 25.6.) klo 13. Ilmainen ääniopas sekä näyttelyyn että talon arkkitehtuuriin.

Taiteilijat: Martti Aiha, Francis Bacob, Stephan Balkenhol, Juhana Blomstedt, Otto Boll, Claudio Bravo, Giorgio de Chirico, Jacob Dahlgren, Paul Delvaux, Carolus Enckell, Erik Enroth, Veikko Eskolin-Esk, Lucio Fontana, Grönlund – Nisunen, Eero Hiironen, Chantal Joffe, Dennis Johnson, Howard Kanovitz, Harry Kramer, Matti Kujasalo, Pe Lang, Pentti Lumikangas, Jussi Niva, Antti Oikarinen, Kimmo Ojaniemi, Tamara Piilola, Isabel Quintanilla, Silja Rantanen, Nina Roos, Eino Ruutsalo, George Segal, Jesús Rafael Soto, Yves Tanguy, Gérard Titus-Carmel, Victor Vasarelly, Willy Weber, Adam Winner.

Chantal Joffe: Omakuva uudella sinisellä sohvalla, 2013, ja Stephan Balkenhol: Woman in a Burgundy Dress, 2019. Näyttelyn taiteilijoista viisi on naisia. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua