Tampereen muutosta valokuvaavan Tampere Dok -ryhmän ensimmäinen yhteisesiintyminen löysi yllättäen paikkansa Saksasta, Chemnitzin kaupungista. Kaiken takana oli nainen: Nina Dannert, Saksalaisen kulttuurikeskuksen toiminnanjohtaja, jonka aloitteesta näyttely toteutui.
Marja-Liisa Torniainen, teksti ja kuvat
Lähdimme viemään valokuvia Chemnitzin ystävyyskaupunkiin ryhmässä, joka oli kutsuttu pitämään myös kaksi viisipäiväistä valokuvaustyöpajaa: Susanna Myllylän ja Hannu Vanhasen aiheena oli katukuvaus, Ami Hyvärinen ja minä keskityimme vesiaiheeseen.
Veimme kaikkien yhdeksän näyttelyyn osallistujan kuvat paikalle. Suurimman vaivan näki valtavan kokoista ja painavaa kuvasalkkua kantanut Hannu. Mukana näyttelyssä olivat lisäksemme pari Petriä, Ihanus ja Nuutinen, Hans Viebrock, Eijaa Heikkinen ja Harri Lundelin.
Saavuimme lähtöpäivän iltana Chemnitzin rautatieasemalle Leipzigin kautta Berliinistä. Vastassamme oli Eva-Maria Gräufer, joka kuskasi meidät majapaikkoihimme aivan kaupungin keskustaan ja huolehti meistä ylitse virka-ajankin puitteiden koko visiittimme ajan. Huoneistoistamme oli lyhyt matka pääkohteisiimme, Euroopan Kulttuuripääkaupunki Chemnitz 2025:n toimistolle ja näyttelypaikalle.
Heti töihin
Ei mitään armoa! Heti seuraavana aamuna ensimmäinen kokous kello 9.00. Toimisto sijaitsee keskeisellä paikalla kävelykadulla, missä tukkaansa kuivattelevat myös kuvanveistäjä Christel Lernerin naiset.
Christel Lernerin naiset kampaamossa.
Kokouksessa kävimme läpi parin viikon tiiviin ohjelmamme ja tapasimme EU-koordinaattori Pia Sachsin. Iltapäivällä aloitimme Kulttuurikeskuksessa kehystyksen – 60 kuvaa lasien alle metallisiin Nielsen-raameihin.
Yhteistyö oman ryhmämme kesken sekä talon tuntevan ja kaikesta täsmällisesti vastaavan Urs Luczakin kanssa sujui hyvin. Ihmekös tuo, sillä yhteinen kiinnostuksen kohdekin löytyi, espanjan kieli. Seuraavana päivänä etsimme kunkin valokuville sopivat paikat ja määrittelimme korkeudet ja etäisyydet. Talon henkilökunta hoiti ripustuksen loppuun.
Das Tietz -kulttuurikeskus on syntynyt entiseen tavarataloon ja sen ympärille. Siellä käy päivittäin noin 3 000 ihmistä. Rakennuksesta löytyy esimerkiksi galleria, kirjasto, musiikkikoulu, kaupungin arkisto ja kansanopisto (Volkhohschule Chemnitz, joka vastaa lähinnä suomalaista työväenopistoa), mutta ennen kaikkea luonnontieteellinen keskusmuseo, jonka aarre on heti kävijän edessä hänen saavuttuaan viisikerroksisen talokompleksin aulaan – 290 miljoonaa vuotta vanhat kivettyneet puut todisteena muinaisesta vulkaanisesta purkauksesta, joka on tapahtunut kaupungista koilliseen olevalla alueella.
Luonnon muovaamat veistokset luonnontieteellisen keskusmuseon aulassa yltävät kattoikkunoihin saakka.
Säävaraus
Ensimmäisen sunnuntain iltapäiväksi meille oli ajateltu kiertoajelua pyöräillen, mutta sää ei sitä suosinut. Niinpä siirryimme autoihin.
Tutustuimme keskustan alueella olevaan Brühliin, jonka autioituneet talot olivat saaneet asukkaita ja seinilleen hienoja maalauksia. Ajoimme myös läpi linnoitusmaisen rikkaiden asuinalueen ja kävimme Sonnenbergissä tapaamassa taiteilija Mandy Knospea hänen ostamassaan talossa, joka oli vaihtoehtoliikkeen hallussa.
Täällä ihan hyvät kaupunkitalot rapistuivat Saksojen yhdistymisen jälkeen, kun asukkaat muuttivat töiden perässä muualle. Nyt vanhaa työläiskaupunginosaa kansoittavat maahanmuuttajat, yksinhuoltajat, prostituoidut ja natsit. Taiteilijat yrittävät luoda ja tuoda alueelle jotain uutta ja rikkoa totuttuja ajatuskuvioita.
Jatkoimme matkaa läpi kauniiden maaseutumaisemien hylätyn Wismutin kulttuuripalatsin raunioille. Stalinistista neoklassismia edustava uraanikaivostyöläisten talo on suurimmalta osin peittynyt kasvillisuuden taakse. Kaivostoiminnan loputtua se on toiminut myös filmistudiona. Alueella sijaitsee nytkin Wismut GmbH, valtion yhtiö, joka on puhdistanut aluetta vuodesta 1991. Työtä riittää edelleen, nyt jo alueiden uusiokäytön suunnittelussakin. Ehkäpä kulttuuripalatsikin vielä saa uuden elämän.
Illansuussa kiersimme keskustan tekojärven rantoja. Taivaanrannassa järven takana kohoavat muinainen luostari ja kirkko, joiden maille kaupunki on rakennettu, sekä kaikkialle näkyvä lämpövoimalan piippu ranskalaistaiteilija Daniel Burenin väreissä. 302-metrisenä se on maailman korkeimmaksi mainittu taideteos. Aivan äskettäin sen maalipinnat uusittiin ja se sai 168 LED-valoa, joten sen loisto ja näkyvyys on taattu öisinkin.
Chemnitzin maamerkkiä ei voi välttyä näkemästä. Tässä se heijastuu Schlossteich-järvestä.
Avajaisia edeltävänä päivänä kävimme paikallisen taiteilijaseuran galleriassa ja tapasimme puheenjohtaja Teo Richterin ja valokuvaaja Daniela Schleichin. Keskustelimme residenssimahdollisuuksista kaupunkiemme taiteilijoiden välillä. Vaikka Chemnitz on asukasluvultaan jopa hieman suurempi kuin Tampere, kuvataiteilijoita siellä on yli puolet vähemmän. Minkäänlaista valokuvakeskusta ei esimerkiksi ole.
Chemnitzer Filmwerkstatt on todellinen helmi elokuvan ystäväville. Vanhassa talossa on kaksi salia, toinen hyvin pieni ja intiimi ja toinen tavallisen kokoinen. Penkkirivien väleissä on isoja pöytätasoja ja takaseinällä baari tarjottavineen. Koko sisustus henkii mennyttä aikaa. Pikkusalissa saimme nähdä pari erinomaista lyhytelokuvaa VHS-kaseteilta.
Rakennuksen salaisia nurkkauksia meille esitteli vuosikymmenet siellä työskennellyt Ralf Glaser, jota oppi-isänään pitää Suomessakin tunnettu ja Tampereella vieraillut elokuvaohjaaja Beate Kunath. Kunath asuu ja työskentelee tätä nykyä sekä Chemnitzissä että Berliinissä.
Chemnitzer Filmwerkstatt on todellinen helmi elokuvan ystäväville. Kuva: Susanna Myllylä
Chemnitz – saksalaisen espressionismin kehto
Gunzenhauser-museoon on sijoitettu osa kaupungin kuvataiteen kokoelmista, koska teokset eivät enää mahdu Kunstsammlungen Chemnitziin, sinänsä mahtavaan päärakennukseen Teatteriaukiolla.
Gunzenhauserissa on maailman suurin kokoelma Otto Dixin töitä, mutta suurin yllätys itselleni kuitenkin oli, että Chemnitz on Die Brücke -ryhmän (Silta) perustajien kotikaupunki. Kirjoissa yleensä mainitaan vain, että he olivat kotoisin Saksista.
Ryhmän perustaja Karl Schmidt-Rottluff syntyi Rottluffin kylässä, joka nykyään on osa kaupunkia ja jonka nimen hän lisäsi omaansa. Erich Heckel oli hänen lapsuudenystävänsä ja Ernst Ludwig Kirchner asui siellä yksitoista vuotta. Mielessäni kuvittelin heidät lukuisille Chemnitz-joen silloille maailmaa parantamaan. Taiteellisen tuotantonsa he tekivät pääosin aivan muualla.
Die Brücke -ryhmä perustettiin vuonna 1905 Dresdenissä, missä kaikki sen jäsenet opiskelivat arkkitehtuuria (kenestäkään ei tullut arkkitehtiä). Ryhmän neljäs jäsen oli Fritz Bleyl. Nuorin heistä oli vain 19- ja vanhin 25-vuotias.
Ryhmä hajosi noin seitsemän vuoden jälkeen, mutta heidän vaikutuksensa saksalaiseen maalaustaiteeseen oli valtava. Se oli rajapyykki vanhan ja uuden maailman välillä.
Chemnitzin taidekokokoelmista löytyy paljon ryhmän jäsenten töitä. Kun tiedetään, miten suuri vaikutus lapsuuden ympäristöllä on ihmiseen, voidaan kysyä, mikä Chemnitzissä teki heistä ekspressionisteja? Se ehkä selviäisi Gunzenhauser-museon kuraattorin, Anja Richterin kirjoittamista kirjoista – jos osaisi saksaa.
Gunzenhauserissa on myös erinomainen kokoelma Der Blaue Reiter -maalareiden (Sininen ratsastaja) töitä. Käydessäni siellä äitienpäivänä ihastelin erityisesti väreiltään hienostuneita Alexej von Jawlenskyn maalauksia. Suuri osa museon teoksista on tuttuja, vaikka vasta nyt näen ne omin silmin.
Residensseistä keskustelimme myös Anja Richterin kanssa. Korkean museorakennuksen ylimmässä kerroksessa sijaitsee asumaton huoneisto, jota on kaavailtu taiteilijoiden käyttöön.
Karl Schmidt-Rottluffin näyttely Kunstsammlungen Chemnitzissä.
Workshop -työskentely
Työpajat alkoivat avajaispäivän aamuna. Näyttely ja opetus olivat osa Eurooppa-viikon ohjelmaa ja avajaisten ajankohta oli sijoitettu viikon alkuun.
Työpajat jännittivät meitä kaikkia, niin kuin pitääkin, mutta sujuivat hienosti. Osallistujia oli 19, joille järjestettiin oma pieni näyttely ja avajaiset viiden työpäivän päätteeksi.
Kaupungin vesiin keskittyvä Urban Waters -ryhmämme lähti alkuesittelyjen ja tekniikkakertausten jälkeen kuvaamaan keskustan läpi virtaavaa jokea, mikä ennen on kulkenut osin piilossa maan alla. Chemnitz-joen laajempi saavutettavuus asukkaille on yksi kaupungin tavoitteista.
Street Photography -ryhmässä nousivat esiin eettiset periaatteet ja kuvaajien henkilökohtaiset rajoitteet ja käsitykset aivan toisin kuin Urban Waters -ryhmässä. Työpajat pidettiin englanniksi, ja osan aikaa kanssamme oli tulkki.
Monet oppilaista olivat lupaavia kuvaajia. Eräs heistä kysyi viimeisenä päivänä mielipidettäni chemnitziläisistä. Totesin, että olin kokenut työskentelyn heidän kanssaan helppona; ihmiset olivat avoimia, vilpittömiä, ystävällisiä ja luotettavia, mitään muureja ei välillämme ollut. Kokemukseni jakaa Nina Dannert: ”Chemnitziläiset ja tamperelaiset ovat hyvin samanlaisia.”
Kurssilaiset opettajineen jalkautuivat Chemnitz-joelle. Elke kuvaa.
Kulttuuripääkaupunkimaratoni on alkanut
Matkan aikana tapasimme mitä mielenkiintoisimpia henkilöitä ja löysimme sopivia tiloja vaihtonäyttelyihin ja residensseihin. Mietimme myös vastaavia mahdollisuuksia Tampereella. Keskusteluissa pulpahteli esiin ideoita ja mahdollisia yhteistyöhankkeita, joita pää suristen täällä kotona mietimme eteenpäin.
Jotakin konkreettistakin saimme aikaan: seuraava Backlight Photo Festival sai ajan Das Tietz -talon galleriasta ja Tampere Dok mitä todennäköisimmin pitää kaupungissa toisen näyttelyn. Chemnitz (entinen Karl-Marx-Stadt) hakee kulttuuripääkaupungiksi vuonna 2025 ja Tampere seuraavana vuonna. Yhteistyöllä voimme onnistuakin.
Industrie-museon Wolfgang G. Schröter – valokuvanäyttelyn avajaisissa vasemmalta Eva-Maria Gräufer, Aimo Hyvärinen ja Marja-Liisa Torniainen. Kuva: Hannu Vanhanen
Lisää kuvia ja videoita Tampere Dokin ja Marja-Liisa Torniaisen Facebookista.
