Jarno Kotiranta uskoo leikkiin ja kärsimykseen – palasi maailmalta takaisin Tampereelle

Jarno Kotiranta. Kuva: Anni Kanniainen

Anni Kanniainen, teksti ja kuvat

Tampere-talo. Talvipuutarha. Pieni siipi Muumimuseon kohdalla, portaat laskeutuneena.

Siellä oli helmikuun 16. päivästä maaliskuun yhdeksänteen vuonna 2026 näytillä valokuvataiteilija Jarno Kotirannan ilmainen näyttely Verge.

Tätä haastattelua edelsi erikoinen tilanne.

Taiteilija Jarno Kotiranta oli joitakin viikkoja ennen haastattelua saapunut yhteen järjestämistäni runoilloista ja pyytänyt mahdollisuutta päästä avomikkilistoille. Kaikessa kasvosokeudessani kuulin, että hän oli ilmoittanut nimekseen ”Joona Hänninen”.

Minulla on vaikeuksia pitää kasvojani peruslukemilla.

Silloinkin, kun taiteilija astelee paikalle galleriaan.

– Sähän olet täällä yksin tällä hetkellä. Naurat täällä yksin. Olen mielikuvituksesi tuote, Kotiranta muistuttaa avuliaasti.

Emme tulleet Talvipuutarhaan kuuntelemaan minun nauruani. Tulimme keskustelemaan taiteesta.

* *

Palasten koostamista ja banaalista kaunista

Näyttely koostuu yhdeksästä mustavalkoisesta valokuvasta. Paikoin terävän tarkkaa kuin yökameran alla, paikoin utuisen sumuista.

– Haluan, että jokainen kuva toimii omana itsenäisenä teoksenaan, Kotiranta selittää.

Vergen teokset ovat syntyneet Kotirannan mukaan aika arkistenkin tilanteiden tuiskeessa. Valokuvia Kotiranta saattaa ottaa asioista, joita pysähtyy katselemaan kahdesti. Teoskuvia työstetään pimiössä. Esimerkiksi muuria esittävä Nostalgia (2025) syntyi intuitiivisesti palasia yhdistellen.

– Näkyy aika selkeästi, mistä olen leikannut negatiivit, hän sanoo osoittaen muurinrajaa.

Seuraavaksi katseeni kiinnittyy toiseen kuvaan. Se muistuttaa sairaalasänkyä.

– Kuva esittää scifi-pätkän lavastetta. Se löytyi kulkutautisairaalasta sinä päivänä, kun Pyynikin aikamatkat häädettiin. Imin siihen toivottomuutta, nostalgiaa ja ärtymystä Tampereen kaupungin tekemästä häätöpäätöksestä, Kotiranta kertoo.

Jo samassa lauseessa hän kiittää taidepihan talkkari Mika Pettissaloa. Kulkutautisairaalan pihalla järjestettiin toimintaa loppuun saakka.

– Pettissalon modus operandi ei ole miettiä, vaan mennä vaan, Kotiranta kuvailee.

* *

Tampereella kukkii luova hulluus

Kysyttäessä laajemmin Tampereen kaupungin kulttuuritoimintaan liittyvistä päätöksistä Kotiranta epäilee, että kaupunki haluaa tehdä Tampereesta Espoon. Tyypillistä työläiskaupungin leimaa ollaan hiomassa pois.

– Siihen kuuluu taide, taiteilijat ja eräänlainen kommunaalinen luova hulluus, Kotiranta kommentoi.

Kotiranta itse on opiskellut ulkomailla, mutta palannut lopulta Tampereelle ”heimonsa joukkoon”. Luonto on lähellä, eikä väkimäärä ole niin suuri, että kokisi olonsa kasvottomaksi.

– Suureen kaupunkiin on helpompaa hukkua. Joskus se on hyvä. Joskus taas tuntuu, että silloin asioista tulee yhdentekevää massaa.

Eikö massaan ole joskus hyvä hukkua? Olla hieman tuntematon?

– Halusin nuorena samaa, Kotiranta sanoo.

Kotiranta kertoo lähteneensä maailmalle ajattelematta esimerkiksi taloudellisia seikkoja kummemmin. Turpaankin on tullut.

– Mitäs sitten? On kesä, voi muutaman kuukauden nukkua ulkona, Kotiranta kuvailee ajatteluaan.

Ja elämässä on selvitty. Kotiranta elelee taiteilijaelämää, dyykkaileekin välillä. Kissalle ostetaan aina tuoretta ruokaa.

* *

Sijaa leikille ja taidekoulun opeille

– Tässä on yhden mun vanhan kämppäkaverin poika. Hän asuu Prahan ulkopuolella pienessä kylässä Tsekeissä. Löysin itseni punkkaamassa sieltä. Meillä ei ollut yhteistä kieltä hänen poikansa kanssa, mutta kummasti me vain näppäiltiin, käveltiin maita ja mantuja ja metsiä, Kotiranta kertoo yhdestä teoksestaan.

Teos muistuttaa hieman tärähtänyttä kotialbumia. Kuvasta voi erottaa kedon ja tamppaavan ihmishahmon.

– Tiedätkö, joskus tulee vain sellainen tunne, että on pakko tehdä jotakin? Kotiranta kysyy.

– Olisi ehkä joskus hauskaa laittaa valvontakamera seuraamaan, kun saa fiiliksen vaikka mennä istumaan penkille väärinpäin. Siinä on aitoa tunnetta, impulsiota.

Keskustelemme hetken siitä, miten ihminen aikuistuessa oppii kasvamaan tiettyihin kaavamaisuuksiin. Leikki, hauskuus ja sisäinen kummallisuus unohtuvat. Sitä impulsiota Kotiranta jahtaa taiteessaan.

– Taidekoulun jälkeen on unohdettava kaikki, mitä taidekoulussa on oppinut, tokaisee Kotiranta vitsikkäästi.

Myöhemmin hän pyörtää sanansa: taidekoulussa oppii Kotirannan mukaan tärkeitä, sisäänrakentuvia asioita.

– Olen kuullut, että töitäni on vaikea lähestyä ja että ne jäävät etäisiksi. En toisaalta voi pakkosyöttää mitään kenellekään. Totta kai kuuntelen kritiikkiä. Parjasimme aiemmin taidekoulua, mutta ilman sen tarjoamaa teoreettista pohjaa ja vertaisarviointia en olisi tässä.

Kotiranta vakavoituu hetkeksi. Näyttelyt saivat taiteilijan aiemmin lukkoon: palautetta oli vaikea ottaa vastaan.

– Kiitos muutaman rakkaan ihmisen, olen nyt oppinut päästämään irti sopivasti, Kotiranta sanoo.

– Haluan kutsua yleisön (näyttelyihini) muodostamaan omat käsityksensä näistä asioista.

* *

Kärsimyksen tärkeydestä

Okei, eli Kotiranta etsii autenttisuutta ja leikkiä, puolustaa taiteen omaleimaisuutta ja on valmis nukkumaan kadulla jos on tarve. Mitä mieltä hän on kärsimyksestä?

– Kärsimys on aika vahva sana, Kotiranta sanoo.

Pieni kärsimys tai epämukavuus on Kotirannasta tarpeellista, vaikka sana olisikin väärä. Esimerkiksi teosten kantaminen näyttelyyn saattaa painaa selän päälle tai saada hikikarpalot kirpoamaan, mutta epämukavuus on Kotirannan mukaan osa elämää: ja kun näyttelyn teokset saa konkreettisesti kannettua työtilaan, sekä fyysinen ja metafyysinen teosten luoma taakka laskeutuu pois harteilta.

– On ikävää, jos kärsimys aiheuttaa kauheasti tuskaa tai jos siitä ei ole pääsyä pois. Mutta varsinkin tällaisena valkoposkilänkkärinä elämään tuo sisältöä se, ettei koko ajan ole mukava olla, Kotiranta sanoo.

Kotiranta nostaa esille toisenkin, kärsimykseen liittyvän kokemuksen. Tämä tapahtui harrastelijateatterissa.

Parillekymmenelle näyttelijälle annettiin tehtäväksi maata ainokaisen pystyyn jääneen näyttelijän jaloissa lattialle voihkien ja pyytäen apua.

– Kun sitä kestää ja kestää, tilanne muuttuu hyvin ahdistavaksi: henkilöllä, joka joutuu kokemaan tilanteen ympärillään, ei ole mitään tapaa auttaa muita. Se oli epämiellyttävää! Lämmöllä muistelen sitä, Kotiranta kertoo.

– Moni alkoi itkeä. Itse hämmennyin ja jähmetyin, olin kylmässä hiessä.

Itkuharjoitus ei ole ainoa tilanne, joka herättää Kotirannassa tunteita. Verge-näyttelyssä ja Kotirannan taiteessa on havaittavissa viittauksia uuskolonialismiin, teollisuuden nousuun ja eläinten asemaan. Kotiranta kertoo, miten vierailu eläinten tuotantolaitoksessa herätti hänessä syvän surullisuuden ja epätoivon tunteen: tuotantoeläinten tietoisuuden voi astia heidän silmistään.

– Koen, että tuotantoeläimet ovat keskitysleirillä, hän sanoo.

– Oikeutamme teot sillä, että luomme hierarkian tunteille ja tietoisuudelle. Mutta tässähän me hukutaan omaan paskaan. Se on se kosto.

Jarno Kotiranta Instagramissa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua