Hannes Heikuran ilmaisu oli omalaatuista ja tunnistettavaa – Himmelblaun näyttely on laaja ja kattava

Kuvan nimi on: me kävelemme yksin. Kuva: Hannes Heikura

Päivi Vasara, teksti

Suosittelen käymään Tampereen Galleria Himmelblaussa katsomassa Hannes Heikuran (1958–2015) retrospektiivistä näyttelyä ainakin kaksi, mielellään kolmekin kertaa. Näyttely on nimittäin iso.

Näyttelyn kuraattori, dosentti Hannu Vanhanen sanoo, että laajan näyttelyn sulatteluun menee helposti tunti.

Himmelblaun retrospektiivi on suurin koskaan nähty Hannes Heikuran näyttelykokonaisuus ja se levittäytyy kolmeen näyttelysaliin. Ensimmäinen sali sai jotkut näyttelyvieraat hämmentyneiksi, oliko tämä tässä. Toinen pimeä sali sai huokaisemaan, onko näitä näin paljon. Kolmas sali jo mykisti, onko näitä vielä näin paljon lisää.

Näyttelyn koko ei ole ollut itseisarvo, vaikka se oli yksi tavoite. Hannu Vanhanen on sitä mieltä, että avainasia on se, että laatu pysyy korkealla tasolla läpi kolmen näyttelysalin.

Harrastaja voi ottaa yksi, kaksi tai kolmekin onnistunutta kännykkäräpsyä, mutta ammattilainen on se, joka menee syvälle asioihin ja ottaa hienoja kuvakokonaisuuksia.

Tämän kuvan uupuneesta Mika Myllylästä tuntevat kaikki suomalaiset. Kuva: Hannes Heikura

Molemmat puolet esillä

Himmelblaun galleria on kiinnostava tila entisessä tehdasmiljöössä. Heikuran elämäntyötä esittelevässä näyttelyssä ovat mukana hänen molemmat puolensa: kuvajournalismi ja taidevalokuvaus.

– Toivon, että näyttelyvieras näkee niiden yhteyden. Hyvä lehtikuva on parhaimmillaan taidetta. Hyvä taidekuva on taas usein dokumentaristinen. Näin ne lähenevät toisiaan, Hannu Vanhanen sanoo.

Työssään Helsingin Sanomien kuvaajana Heikura kuvasi mitä vain: hän kiersi maailmalla ulkomaankeikoilla, seurasi politiikkaa, taloutta ja tavanomaisia tapahtumia, vaikka joulukadun avajaisia, ja kävi urheilukisoissakin. Kaikesta syntyi jotain ainutlaatuista, juuri hänen ottamakseen tunnistettavaa kuvailmaisua, ei mitään tusinakuvia.

Ensimmäisen salin iso kuvan kuvan Hannu Vanhanen tulkitsee niin, että etäisyyteen kävelevä naishahmo edustaa naisten tavoittamattomuutta. Kuva: Hannes Heikura

Teemat tiivistyivät

Elämänsä loppupuolella Heikuran keskittyessä taidekuvaamiseen teemat kiteytyivät kolmeen: yksinäisyyteen, ulkopuolisuuteen ja ihmissuhteeseen, varsinkin miehen ja naisen suhteeseen.

– Tämä miehen ja naisen suhteen teema on minun tulkintani. Pidän sitä osuvana, koska tunnen kuvaston läpikotaisin ja tiedän Heikuran henkilöhistorian, Vanhanen kertoo.

– Naista hän kuvaa tavoittamattomana. Nainen liitelee hameissaan ja vaatteissaan kuin prinsessa, jota mies ei voi saada. Esimerkiksi ensimmäisen salin isossa kuvassa nainen kävelee pois päin etäisyyteen.

– Mieskuva on laajempi ja kompleksisempi. Osin kliseinen raukka ja parka. Vahvan miehen kuvia on vähän. Esimerkiksi toisen salin suuri kuva hiihtäjä Mika Myllylästä uupuneena suossa tarpomiseen kuvaa ambivalentisti sankaria ja antisankaria.

Myllälästä otettu tarpomiskuva on ikoninen, sen muistavat kaikki suomalaiset.

Viimeisinä vuosinaan Hannes Heikura syventyi yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kuvaamiseen Helsingin ydinkeskustassa, metroasemilla ja busseissa sekä kaupungin betoni- ja lasiviidakoissa. Monissa kuvissa on heijastuksia, outouttakin. Helposti ei voi tunnistaa kuvissa Helsinkiä, ei Suomeakaan, kuvat voisivat olla mistä vain. Lehtikuvissakin oli jo tätä yleismaailmallisuutta.

Hannes Heikura omakuva. Kuva: Hannes Heikura

Elokuvamaisia kuvatarinoita

Idea retrospektiivisestä näyttelystä on Hannes Heikuran kolmen tyttären perikunnalta ja Hannes Heikuran veljeltä Pasi Heikuralta.

Helsinki-trilogia on ollut esillä Salon taidemuseossa, Jyväskylässä ja Helsingissä useammassakin paikassa. Koskaan ennen Himmelblauta ei ole ollut näyttelyä, jossa kohtaisivat kuvajournalismi ja valokuvataide.

Perikunta ja Pasi Heikura halusivat näyttelylle tarpeeksi ison paikan. Kun sijainti loksahti Himmelblauhun, ryhdyttiin etsimään kuraattoria. Hannu Vanhanen mietti pestiä yön yli, mutta tiesi jo saman tien, että tämä on kiinnostava projekti, johon hän haluaa mukaan.

Helsinki-trilogian muodostavat Dark Zone (2010), We Walk Alone (2013) ja End of the Road (2015).

– Minulla oli koko syksy aikaa pohtia ja kypsytellä näyttelyn ideaa ja esillepanoa. Tampereelle saavuttuaan kaikki kuvat, jotka olivat valmiita kehystettyjä teoksia, nojasivat ensin pitkin näyttelysalien seiniä. Se oli kaaos. Ripustukseen meni gallerian tiimin kanssa viisi kaksitoistatuntista työpäivää. Karsin ja otin taas takaisin. Tietyt valinnat vain tulivat, Vanhanen kertoo.

– Lähtökohtia olivat visuaalisuus ja tarina. Joku toinen olisi tehnyt varmasti erilaisen näyttelyn. Ainekset muotoituivat näyttelyksi aika vapain käsin. Täällä etenkin toisessa pimeässä salissa seinillä on elokuvamainen tarina. Avajaisissa nimesin toisen salin pitkän seinän ”Heikura Roadiksi”, ja sen nimen Hanneksen veli Pasi hyväksyi. Pimeässä isossa salissa voi uppoutua kulkemaan uudelleen rakennetussa katunäkemässä.

Tämä sotilas unikkopellossa on näyttelyn tunnuskuva. Kuva: Hannes Heikura

Puolet jäi varastoon

Galleriatila oli valmiiksi mustavalkoinen, joten tässä suhteessa ripustuksen suunnittelu oli vaivatonta. Kuvia oli valmiina niin paljon, että noin puolet jäi pois näyttelystä.

– Näyttelytekstejä tehdessä huomasin, että Heikuran viimeisten projektien kuvatiedot tiivistyivät. Loppupuolella niissä saattoi lukea vain Helsinki ja kellon aika, aivan lopulla pelkät kellon ajat.

Nyt nähtävä näyttely on neljäs iso näyttely, jota Hannu Vanhanen kuratoi. Luvassa on myös yleisöluento ja artikkeli, joten näyttelyn anti ei pääty sen sulkemispäivään.

Vanhanen on itsekin kuvannut lehtiin ja tehnyt valokuvataidetta. Hän on ollut kuvajournalismin opettajana ja professorina Tampereen yliopistossa. Lapin yliopistossa hän toimii edelleen dosenttina.

Valokuvataiteen museo kävi Tampereella joulun jälkeen ja valitsi kokoelmiinsa 16 Heikuran kuvaa. Suurin osa on mukana näyttelyssä.

Kuva joulukadun avajaisista on hellyttävä. Kuva: Hannes Heikura

Ei ihan helppo työpari

Lehtikuvaajan työssään Hannes Heikura kulki omia polkujaan ja oli hyvin itsenäinen. Toimittajan työparina hän ei varmaankaan ollut unelma, sillä neuvoja hän ei sietänyt. Kuvaajana hän oli enemmän yhden loistavan kuvan ottaja kuin repparikeikkojen tekijä. Jos toimittaja oli kauhuissaan, että mitä tästä tulee, niin Hesarin toimitussihteerit sitä vastoin odottivat, mitä hienoa sieltä tällä kertaa tulee lehteen pantavaksi.

Hannes Heikura liikkui ihmisten keskellä kuin luontokuvaaja. Hänellä oli pitkä objektiivi, jolla hän poimi näkymiä ja ihmisiä kuviinsa. Kuvat ovat silti humaaneja. Usein ihmiset ovat tunnistamattomia, anonyymejä. Jos heidät voi tunnistaa, kuva kunnioittaa kohdettaan.

Huumoriakin on. Usein se on piilossa ja mustaakin.

Ilmakuva purjeveneestä Suomenlahden sinilevälauttoja halkomassa ottaa kantaa ympäristönsuojelun puolesta. Kuva: Hannes Heikura

Mustan määrä on huipussa

Heikura lisäsi tummia sävyjä. Hän blokkasi mustalla pois tarpeetonta ja toisaalta nosti kasvoja, silmiä ja käsiä.

– Mustan määrä on iso. Ne muistuttavat 1930-luvun jyrkkiä taidevalokuvia. Tästä tulee taas mieleen W. Eugene Smith, joka oli yhdysvaltalainen kuuluisa mustavalkokuvauksen klassikko 1940–1970-luvuilla. Heikura teki samaa kuin Smith ja väänsi kuvan mustan pään nupit kaakkoon, Vanhanen kertoo.

– Heikura hallitsi kuvankäsittelyn ja teki sen taidokkaasti. Näin syntyi kuvia, jotka ovat vahvoja ja joissa asiat näytetään niin kuin ne halutaan. Lehtikuvissa on täyssävyisiä kuvia, mutta niissäkin on tätä ”heikurointia”. Jotkut kritisoivat kuvankäsittelyä. Minusta Heikura oli tässä aikansa tuote, kun kuvankäsittely tuli helpommaksi 2000-luvulla Photoshop-ohjelman ja muiden tietokoneohjelmien ansiosta. Heikura teki käsittelyn omalla tyylillään. Vaikka puritanistit haukkuivat häntä, vääristelystä Heikura ei koskaan jäänyt kiinni.

Persoonana Hannes oli Vanhasen mukaan ristiriitainen, mutta humanisti.

– Hänen pyrkimyksensä oli näyttää asioita niin, että toinen voi ymmärtää ne. Kuvata erilaisia ihmiskohtaloita, niitä baariveikkojakin, näyttäen, että asioilla on myös se toinen puoli.

Näyttelyssä on esillä myös Heikuran valokuvakirjoja, sanoma- ja aikakauslehtien kuvareportaasien layouteja sekä kaksi videohaastattelua, joissa Hannes kertoo valokuvaajan työstään. Ainekset ovat niin runsaat, että kannattaa varata aikaa ja toinen, ehkä kolmaskin käyntikerta. Tämä ei ole mikään katso ja unohda -näyttely, vaan kuvista jää katsojaansa jälki.

Heikura lisäsi kuviinsa tummia sävyjä. Kuva: Hannes Heikura

Hyvä kuva kestää

Valokuvaaja Ulla-Maija Svärd kannustaa syventymään näyttelyyn. Yllättävä tieto joillekin pääkaupungissa asuville on, että Helsingistä Tampereelle on yhtä pitkä matka kuin Tampereelta Helsinkiin.

– Heikuran näyttelystä löytyy näkemistä useammaksi kerraksi. Aion itsekin käydä uudestaan. Hyvät kuvat kestävät useamman katselun. Hyvä kuva ei kulu, ja nämä kuvat ovat kiistatta hyviä, Ulla-Maija Svärd sanoo.

Svärdin mielestä galleriatila sopii isokokoisille teoksille. Kun on tilaa, on etäisyyttä eivätkä kuvat ole liian lähellä toisiaan. Ripustuksen jaottelua hän pitää loogisena.

– Kuvista käy ilmi, että Heikura on kulkenut kuvaamassa yksin yöllä ja päivällä. Hän kuvaa harvoin ihmisten välistä kontaktia ja läheisyyttä. Sitä on kuitenkin ulkomaanreportaasimatkojen kuvissa. Heikura on tarkkailija. Monesti valokuvaajassa on kaksi puolta: sekä tarkkailija että kontaktin ottaja. Vaikka Heikuran kuvissa on läheisyyttä vain vähän eli näköala on pessimistinen, eivät ne silti ole masentavia. Ne ovat monumentaalisia, pelkistettyjä ja niissä on hienoja valoja. Kuvat koskettavat.

Valokuvauksen ystäviä hemmotellaan tänä vuonna. Helsingissä on samaan aikaan Pentti Sammallahden valokuvia yli 50 vuodelta ja Jyväskylässä laajasti Elina Brotheruksen kuvia.

Hannes Heikura – Retrospektiivi Galleria Himmelblaussa Tampereella 3.3.2024 asti (ke–su). Yleisöluento pidetään helmikuussa myöhemmin ilmoitettavana aikana.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua