Galleriakatsaus: Nukkenaisia, virtaavia maisemia, vaikenemisen perinnettä ja partaansa nauravaa satiiria

Galleriakatsaus: Heli Tuhkanen Galleria Saskiassa, Tiina Lamminen Kangasala-talossa, Liisa Tarleena Öhman ja Heidi Suikkanen Galleria Rajatilassa, Toomas Kuusing Hirvitalossa sekä Hannamari Shakya ja Laatikkomo-projekti Valokuvakeskus Nykyajassa.

Korkokengät

Heli Tuhkanen on tehnyt jo aiemmin pitkän uran värivoimaisena taidemaalarina ennen siirtymistään kolmiulotteiseen ilmaisuun. Rakastettavissa maalauksissaan hän on yhdistänyt kauniisti naivismia ja surrealismia. Hänen siirryttyään kolmiulotteiseen ilmaisuun tuntuu kuin olennot hänen maalauksistaan olisivat astuneet niistä ulos. Töittensä materiaalina Tuhkanen käyttää itse kehittämäänsä mineraali- ja selluloosakuitupohjaista komposiittia sekä erilaisia jätemateriaaleja.

Paperimassaveistokset esittävät pääasiassa naisia kokovartalokuvassa. Yksi kookkaimmista teoksista, Kaikki eikä mitään, seisoo nurkassa pää koreankirjavan rakennelman alla näkymättömissä. Toisessa huoneessa luonnollisen kokoiset Sisarukset ovat sotkeutuneet mustan langan pauloihin katsellen näyttelyn keskushahmoa, joka istuu huikean korkealla vaaleanpunaisella jakkaralla sulkeutuneena omaan onneensa. Hänen kätensä voisi kuvitella liikuttelevan marionetteja taikka siunaavan. Kumpikin on mahdollista, sillä hän vaikuttaa taiteilijan itsensä alter egolta, pikkunaisten luojalta.

Heli Tuhkanen on katsonut meitä tarkkaan: nukkenaisten keveät ja sarjakuvamaiset hahmot kirjoittavat satuttavan osuvaa metatekstiä naisten inhimillisestä pienuudesta. Todellisuuspako, itsensäkieltäminen, alistuminen, pelkuruus, pahantahtoisuus, viha, irstaus, ahneus, suru voivat vallata ne, jotka jättävät unelmansa eivätkä edes uskalla tavoitella niitä. Olipa syy sitten mikä tahansa se typistää heidät. Jos energia ei vie eteenpäin, se voi kääntyä tuhoavaksi voimaksi. Kaikesta ja aina ei voi syyttää huutavia ja alistavia miehiä, vaikka heistä monen pää onkin päätynyt näyttelyssä vadille. Hekin voivat olla naishämähäkkien kutomien verkkojen vankeja.

Korkokengissä korkealla jakkaralla istuva päähenkilö ei kuitenkaan tuomitse ketään. Ja osaavat Tuhkasen naiset myös antaa mennä, nauttia ja iloita. Toivo huomisesta asuu vapaassa Pikkuenkelissä ja sisääntulokäytävän seinällä istuskelee alaston pariskunta puun oksalla sellaisessa rauhassa, etteivät he taida vielä olla maistaneet hyvän ja pahan tiedon puusta. Marja-Liisa Torniainen

Heli Tuhkanen: Korkokengät. Galleria Saskia (Pirkankatu, 6, Tampere) 11.12.2019 saakka.

Heli Tuhkanen: Pikku enkeli vuodelta 2019. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Maisemia vapaasti virtaavin viivoin

Pitkä, yhtäjaksoinen viiva kiertyy kuin serpentiini, välillä tiheämpinä sykeröinä, ajoittain loivaliikkeisempinä aaltoina. Tiina Lammisen maalausten rakennusaineena on pitkäkestoinen viiva, joka etsii maisemallista muotoa.

Lamminen tuntuu hiukan härnäävänkin katsojaa: jos näyttelyn nimi on Maisemamaalausta, kuinka vaatimaton viittaus maisemallisuuteen saa katsojan suostumaan tähän sopimukseen, hyväksymään maiseman idean viittauksenomaisesta ilmaisusta, etsimään maisemaa myös maalausten väreistä huolimatta.

Suuri osa Lammisen viivoista on sinisiä ja punaisia. Tavallaan ne ovat vedenpintaan ja auringonlaskuun tai -nousuun viittaavia värejä. Lammiselle tärkeitä taiteen inspiraation lähteitä ovat Ruoveden maisemat, joissa syntyivät aikanaan myös Ellen Thesleffin violetit sävyt – niidenkin lähtökohtiahan ovat sininen ja punainen. Lamminen itse kertoo maalaavansa vuodesta toiseen samaa maisemaa, Pekkalan lahtea.

Hyvin keskeinen näyttelyssä on myös keltainen, valon väri, jonka Lamminen on nimennyt lempivärikseen. Mukana on myös ripaus tummaa vihreää, valkoista ja mustaa. Hyvin perusväreihin Lamminen siis keskittyy, tumman vihreänkin synnyttävät sininen ja keltainen.

Lammisen kädenjälki irtautuu perinteisistä hyvän ja huonon maalaamisen ja piirtämisen teoreettisista opeista. Viiva etenee kuin käsistä karannut, purkautuva lankakerä ja luo kokemuksen, että kaiken visuaalisen ilmaisun sydän on juuri vapaasti virtaava piirtäminen. Katri Kovasiipi

Tiina Lamminen: Maisemamaalausta. Kangasala-talon galleria (Kuohunharjuntie 6, Kangasala) 21.12. saakka.

Tiina Lamminen maalaa piirtämällä kierteilevää viivaa, joka hakeutuu maiseman muotoon. Kaikki kuvan maalaukset ovat nimeltään Pekkalan lahti (öljy kankaalle). Kuva: Katri Kovasiipi

Pannuhuone herää eloon

Galleria Rajatilan alakerrassa on nyt vain mustaa ja valkoista. Lappeenrannassa asuva Heidi Suikkanen (1987) on valmistunut Saimaan ammattikorkeakoulusta kuvataiteilijaksi vuonna 2018. Hän sai puolen vuoden työskentelyapurahan viime keväänä Suomen kulttuurirahaston Etelä-Karjalan rahastolta. Suikkanen piirtää valkealle paperille pääasiassa tussilla ja lyijykynällä. Näyttelyn aiheena on pannuhuone, jonka hämäryydessä tehtäviään hoitavat kaikenlaiset kummalliset masiinat. Alakerran mustaksi maalattu huone ja piirrokset muodostavat yhdessä tehokkaan kontrastin.

Suikkanen saa altaat, putket, hanat, boilerit, pannut ja lämmityskattilat eloon. Pienin tussivedoin tehdyt piirroksensa kasvattelevat aiheitaan surrealistisiin ulottuvuuksiin ja inhimillistävät kohteensa. Piirrosjälki on nautittavaa ja luonnollista. Hän on toteuttanut myös suoraan erilaisten sisätilojen seiniin suuria, hauskasti elämöiviä laiteolentojaan, joita voi tutkia taiteilijan kotisivuilta.

Heidi Suikkasen debyyttinäyttelyn anti vakuuttaa minut ja odotan mielenkiinnolla, mitä tulevat vuodet mahtavat tuoda tullessaan. Marja-Liisa Torniainen

Heidi Suikkanen: Pannuhuone. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 10.12.2019 asti.

Heidi Suikkanen: Säiliö / tussi ja lyijykynä paperille 2019

Kullattujen muistojen varasto

EU:n turvasäännösten muututtua leikkikenttäkalustojen kohdalla vuonna 1999 ovat vanhat välineet ja vempaimet hävinneet jonnekin. Minne? Varmaankin ne vain on hävitetty.

Tampereella työskentelevä Liisa Tarleena Öhman (1987) on kuitenkin jostain löytänyt koko kentällisen tavaraa ja installoinut ne varastomaisesti Galleria Rajatilan katutasoon. Hän on vielä sitä ikäpolvea, joka on niitä ehtinyt käyttää. Oikea iso liukumäki, keinu, tikkaat ja kaikki asiaankuuluvat muistoja herättävät konstruktiot ovat saaneet kultamaalikäsittelyn. Maali on sitä haaleaa ja vaaleaa laatua, joka ei oikealta kallisarvoiselta aineelta näytä, mutta pystyy silti välittämään ajatuksen muistojen kultaamasta lapsuudesta.

Henkilökohtaiseen historiaani maaseudulla ei tällaisia leikkipuistoja kuulunut, mutta oman lapseni kanssa olen ehtinyt niitä käyttää. Tämä näyttely sopii pienimmillekin kaupunkilaisille. Vaikkapa ekskursiona äidin ja isän menneisyyteen.

Mukana on myös kaksi aihetta täydentävää videota. Seinällä on kuvia pikkuruisissa nukkekotikehyksissä. Isoimman niistä laittaisin omallekin seinälleni, sen jossa poika nousee sisään pyöreästä oviaukosta kohti meitä, kohti omaa kohtaloaan, kohti aikuisuutta.

Lapsuus on pian ohi. Marja-Liisa Torniainen

Liisa Tarleena Öhman: Kulta-aika. Galleria Rajatila (Hämeenpuisto 10, Tampere) 10.12. 2019 asti.

Liisa Tarleena Öhman: Nukkekodin taulu. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Partaansa nauravaa satiiria

Pispalan Hirvitalolla on nyt erinomainen näyttely, joka kannattaa nähdä! Virolaisen Toomas Kuusingin (s. 1976) maalauksissa ja linopiirroksissa vallitsee erityinen, vänkä maailma. Kuusingin taidokkaasti toteutetuissa teoksissa on magrittemaista nokkeluutta, stand up -koomikon tilannetajua, rembrandtmaista ikuisuuden hehkua. Hänen linopiirroksissaan vallitsee vino, humoristinen katse maailmaan ja sen ilmiöihin sekä meihin ihmispoloihin.

Tummanpuhuvaksi taittuva huumori maustaa Kuusingin teoksia, jotka käsittelevät ihmisenä olemisen ja erilaisten ihanteiden tavoittelemisen kipeitäkin puolia. Älykkäästä, partaansa häpeämättömästi nauravasta satiiristahan tässä on kyse – ja se on erityisen nautittavaa, koska juuri siitä on ajassamme melkoinen pula.

Satiiriin ja ironiaan yhdistyy hämmentävä vakavamielisyys, hetkittäin jopa syvämietteisyys, joka karkaa tämän tästä surrealistisille ennalta-arvaamattomuuden poluille (kaloille). Kuten aina hyvässä taiteessa, arvoituksellisuus ja sanoinkuvaamattomuus ovat läsnä luoden teoksiin tasoja, joihin ei kyllästy. Katri Kovasiipi

Toomas Kuusing: Tavalliset maailmat/Common Worlds. Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalo (Hirvikatu 10, Tampere) 22.12.2019 saakka ti–su 14–19.

Toomas Kuusingin maalaus Herra, kala on päästä mätä (2014, öljy kankaalle). Kuva: Toomas Koosing / Hirvitalo

Kuvia maailmalta yksi kerrallaan

Valokuvakeskus Nykyajan yläkerrassa esitellään ensi kertaa galleriatilassa jyväskyläläinen kuusi vuotta kestänyt projekti Laatikkomo. Se perustuu unkarilaisen kirjailijan Frigyes Karinthyn laajalti tunnettuun ajatukseen siitä, että kuuden ihmisen kautta voi tuntea kaikki maailman ihmiset. Anna Ruth ja Juho Jäppinen päättivät testata ideaa valokuvaajien kanssa.

Keskeiseltä paikalta Jyväskylästä löytyi valokuvien esittelypaikaksi vanha mainosvitriini, jonka paikalle suunnitteli ja rakensi kokonaan uuden Jussi Kajaniemi. Se tuli toimimaan näyttelypaikkana 125 kuvaajalle seuraavien vuosien aikana. Toiminta Kauppakadulla aloitettiin vuonna 2012.

Projektiin valittiin jokaisesta kuudesta asutusta maanosasta yksi valokuvaaja: Suomesta Milja Laurila, Aasiasta nepalilainen Prasiit Sthapit, Oseaniasta Pilar Mata Dupont ja Afrikasta Andrew Tshabangu. Carolina Montejo avasi Etelä-Amerikan polun ja Alejandra Laviada Meksikosta tien Pohjois-Amerikkaan. He valitsivat seuraavat osallistujat ja seuraavat taas seuraajansa, kunnes oli syntynyt kuusi reittiä, jotka löytyvät näyttelyssä nähtävältä suurelta kartalta.

Kuvia esiteltiin Kauppakadun Laatikkomonissa yksi kerrallaan kahden viikon välein. Mutta vain siellä. Tämä Suomi-keskeisyys kansainvälisesti orientoituneessa hankkeessa minua hiukan askarruttaa. Olisiko ollut kovin hankalaa saman tien järjestää eri sijainteihin omat laatikot, olihan koko ajan kyse vain yhdestä kuvasta ja internet-sivuista? Työn vaikeuksien avaaminen olisi hyödyllistä vastaavia globaaleja suunnitelmia tekeville. Myös kaupunkilaisten reaktioista valokuviin olisi ollut kiinnostavaa kuulla. Projektiin osallistuneiden kuvat ja haastattelut löytyvät Laatikkomon verkkosivulta.

Nykyajassa on nähtävinä suuria tulosteita eri puolilta maailmaa ja isolla näytöllä pyörii yli 150 digikuvaa. Valtavan kokoinen kartta vie ripustuksessa pääroolin kuvilta. Ilmaiseksi jaettavassa julkaisussa on artikkelisarja, joka on toteutettu kuvausten tavoin. Valokuvataiteilija, taiteen tohtori Hanna Weselius aloittaa sen. Kirjoitusta jatkavat opettaja ja taiteilija Rebecca Simons, kuraattori ja kirjailija Tanvi Mirsha ja valokuvaaja sekä kuraattori Tanzim Wahab. Tabloidista käy ilmi, miten projektin tavoitteet toteutuivat. Marja-Liisa Torniainen

Laatikkomo – Six Degrees of Photography. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 30.12.2019 asti.

Laatikkomo: Kartta

Vaikenemisen pitkä perinne

Hannamari Shakya on käynyt kiinni sukunsa työstämättömään traumaan ja siitä aiheutuvaan taakkasiirtymään perheensä elämässä. Projekti on pitkiin dokumentaarisiin hankkeisiin erikoistuneen kuvaajan henkilökohtaisin ja sen motiivina on ollut ymmärtää mitä sota, äidin sotalapsisiirtolaisuus ja evakkoaika on merkinnyt hänen vanhemmilleen ja hänen omalle tunne-elämälleen. Vastaavat kokemukset leimaavat koko kansamme käytöstä polttaen sisimpäämme kuin Shakyan valokuvien punaisina hehkuvat medaljongit. Niin itsestään selvinä ja mahdottomina verbalisoida kuin oma nahka, jota ei voi riisua.

Nykyajan kellaritila on ripustuksessa otettu ihanteellisesti käyttöön. Teosten installointi on niin täydellisen kaunis kuin siinä ylipäätään on mahdollista. Virheettömät valokuvat ovat pigmenttivedoksia tammiviilukehyksissä museolasien alla.

Mutta mitä kuvat kertovat? Saako ulkopuolinen niistä mitään irti melko selkeästä symboliikasta huolimatta? Ne ovat kuin muistiinpanoja, astinlautoja tekijän omassa prosessoinnissa – kiviä, joista näkyvillä vesirajan yläpuolella on vain pienen pieni osa. Ehkä se on tarkoitus. Vai jatkaako kuvasarja omalla tavallaan vaikenemisen pitkää perinnettä? Kuitenkin, viitaten ensimmäisen kappaleen ajatuskulkuun, ymmärrän tämänkin valinnan.

Parasta näyttelyssä on, että se rohkaisee meitä itse kutakin miettimään omia painolastejamme ja sitä, miten pystyisimme estämään niiden siirtymisen omille lapsillemme. Marja-Liisa Torniainen

Hannamari Shakya: Hän kutsui minua varpuseksi / He Called Me a Sparrow. Valokuvakeskus Nykyaika (Kauppakatu 14, Tampere) 30.12.2019 asti.

Hannamari Shakya: Linnut lentävät vuoria päin.

Pin It on Pinterest

Share This