Finlayson Art Area 2025: Jaakko Heikkilä ja kohtaamisen kiireetön prosessi

Venetsia-sarjaa näyttelytilan päädyssä. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Jutun lyhyempi versio on julkaistu alun perin Finlayson Art Arean tapahtumalehdessä. Finlaysonin alue on Kulttuuritoimituksen yhteistyökumppani. Lue lisää täältä.

* *

Marja-Liisa Torniainen, teksti

Ihastuin Jaakko Heikkilän (s. 1956 Kemi) valokuvista ensimmäiseksi hänen avariin merenrantakuviinsa, joiden luulin olevan Englannin Brightonista. Ne ovat kuitenkin New Yorkin Brighton Beachiltä, missä hän kuvasi vuosina 2022–2023. Kuvia on kuitenkin syntynyt jo 2000-luvun alusta saakka.

Heikkilä saapui New Yorkiin marraskuussa 2001 saatuaan sieltä residenssipaikan kolmeksi kuukaudeksi. Sinä aikana hänelle tuli tavaksi ajaa silloin tällöin Brooklynin eteläkärkeen Coney Islandille, amerikkalaisten tivolirannalle. Kun sieltä kävelee eteenpäin kymmenen minuuttia, kieli on muuttunut venäjäksi ja rannan nimi on Brighton Beach.

Harlem, Lennox Avenue, 2006. Koko 64 x 100 cm. Kuva: Jaakko Heikkilä

Panoraamakuvan voima

Heikkilän verkkosivuilla on kooste kaikista merenrannoista, joita hän on kuvannut. Ja niitä on monta: Pohjoinen jäämeri, Pohjois-Atlantti, Barentsinmeri, Vienanmeri eli Valkoinen meri, Etelä-Atlantti, Itämeri ja Pohjanmeri.

Kuvat ovat osa Innocent Shores -projektia. Joitain näistä kuvista voi nähdä myös Finlayson Art Arean näyttelyssä. Olen nähnyt paljon rantakuvia. Heikkilän kuvat ovat erityisen vangitsevia ja koloristisesti vaikuttavia.

Panoraamakuva onkin juuri oikea formaatti rantakuvaukseen. Usein tämän asteen laajakulma on enemmän tai vähemmän häiritsevä tekijä sommittelussa, mutta näiden kuvien kohdalla se ei haittaa. Kuvat onnistuvat välittämään kokemuksen, jonka vuoksi me mielellämme hakeudumme rannoille ja muiden avarien maisemien äärelle. Ne välittävät katsojalle nähdyn maiseman henkeäsalpaavan kauneuden: sen, miksi elämä on korvaamaton lahja.

Jaakko Heikkilä kertoo, kuinka hän alkoi rannalla ollessaan nähdä kuvia – siis sillä tavalla kuin taiteilija näkee etukäteen aiheitaan. Niissä oli yksi tai kaksi henkilöä.

Heikkilän ensimmäinen vaimo sairastui pahanlaatuiseen leukemiaan eikä selvinnyt siitä. Jälkeenpäin leskenä Heikkilä alkoi hakeutua rannoille, ja se helpotti surun tunnetta. Vaikka taivas on aina yhtä korkealla, ehkä se avarilla rannoilla on kuitenkin paremmin tavoitettavissa.

David kutsui kahville

Residenssiaikanaan Heikkilä meni aina Harlemiin, koska piti paikan lämpimästä ilmapiiristä. Hän kuvasi siellä aluksi metrikaupalla pelkkää seinää, kunnes kuviin tuli myös ihmisiä.

Kerran 150. kadulla Heikkilää vastaan käveli hymyilevä kaveri, joka kysyi, mitä tämä tekee. Heikkilä näytti miehelle Tornionjokilaaksosta ja Venäjältä ottamiaan valokuvia. Mies sanoi aina olleensa kiinnostunut taiteesta ja kutsui hänet luokseen pyöreän pöytänsä ääreen kahville.

”Sinun pitäisi tulla kuvaamaan tätä korttelia”, mies, nimeltään David, sanoi.

Kuukauden kuluttua Heikkilä tapasi Davidin uudelleen. He kahvittelivat jälleen ja olivat jo kuin vanhat kaverit.

Jaakko kysyi, oliko David tosissaan pyytäessään häntä kuvaamaan Harlemia. Kyllä oli.

– Mie tulen, jos saan asua täällä luonasi, Heikkilä kertoo vastanneensa.

”Se järjestyy, soita vain viikkoa ennen kuin tulet”, David lupasi.

Sweet Song of Harlem

Siitä lähtien, kun Heikkilä oli lopulta päässyt aloittamaan Harlem-kuvaukset, hänellä oli aina oma huone New Yorkissa.

Hän lupasi Davidille kirjan ja näyttelyn. Näyttely, Sweet Song of Harlem, järjestettiin WhiteBox-galleriassa syksyllä 2020, mutta kuvaaja itse ei pandemian takia päässyt paikan päälle.

David kuoli vuonna 2022 eikä Heikkilä ehtinyt enää tavata tätä kasvotusten.

Sweet Song of Harlem -kirja julkaistiin vuonna 2021. Kuluvan vuoden huhtikuussa Jaakko Heikkilä piti New Yorkin Scandinavia Housessa esitelmän, joka hänen oli tarkoitus pitää kirjan julkaisun yhteydessä. Hän asui vierailunsa aikana samassa asunnossa kuin silloin ennenkin.

Harlemista oli tullut hänelle vuosien varrella kuin toinen koti. Laskujensa mukaan hän on viettänyt siellä elämästään yhteensä kaksi ja puoli vuotta.

Jay Jay omassa huoneessaan, Harlem, New York, 2009. Koko 85 x 200 cm. Kuva: Jaakko Heikkilä

Kamera laukaisee tilanteen

Toisin kuin Yhdysvalloissa työskennellessään, Armeniassa, Serbiassa, Kuubassa tai Brasiliassa Heikkilällä ei ollut kuvattaviensa kanssa yhteistä kieltä.

– Mutta minulla oli aina pikkuinen teksti paikallisella kielellä kirjoitettuna. Oikeastaan olen ruvennut tykkäämään siitä kielettömyydestä. Kun kieli ei häiritse välitöntä kontaktia, saa kamera todella tärkeän roolin.

Heikkilän seikkaillessa Brasiliassa kadulla vastaan käveli nuori poika, joka vinkkasi häntä tulemaan sisälle.

– Sitten hän katsoi kameraani ja pyysi saada kokeilla sitä. Minä asettelin lukemat siten, että hän saa kuvattua. Laitoin kameran pojan kaulaan ja sanoin, että tuosta vaan painellaan. Ne ovat hyvin herkkiä tilanteita. Ja jollakin lailla kamera aina laukaisee tilanteen.

Sarjasta ”Kookoksenpolttamia silmiä”: Aldeci, Itaparica, Brasilia, 2008. Kuva: Jaakko Heikkilä

Harrastajasta ammattilaiseksi

Jaakko Heikkilä asettui perheineen asumaan Tornionlaaksoon Kukkolankoskelle vuonna 1989 jätettyään tutkimusassistentin työnsä Suomen Akatemiassa aivan alkuunsa. Hän oli valmistunut insinööriksi vuonna 1983 ja työskennellyt Oulun yliopistossa vuosina 1984–1986. Kalatutkija ei ole kuitenkaan jättänyt kaloja; Heikkilä on lippokalastuksen sanansaattaja.

Rantagalleria-yhdistys perustettiin samoihin aikoihin, kun Heikkilä aloitti opintonsa Oulussa. Valokuvaus veti vietinomaisesti puoleensa. Heikkilä tutustui Martti Anttilaan, joka pyöritti vuonna 1981 perustettua galleriaa ja hankki ensimmäisen oman kameransa. Vähitellen hänestä tuli galleristin oikea käsi.

Läheinen yhteistyö Suomen tiettävästi ensimmäisen buddhalaismunkiksi vihityn miehen kanssa ei varmasti ole ollut vaikuttamatta nuoren Heikkilän mielenmaisemaan. Tämän tiedon valossa hänen työnsä ainakin minun silmissäni asettuvat äkkiä oikealle paikalleen.

Galleriaan saatiin huippunäyttelyitä. Kuuluisia kuvaajia kuunnellessa innostus vain kasvoi ja kasvoi. Heikkilä on pitänyt Rantagalleriassa neljä näyttelyä. Galleriasta tuli myöhemmin Photo North – Pohjoinen valokuvakeskus. Samankaltainen historia on myös tamperelaisella Valokuvakeskus Nykyajalla.

Marraskuun 13. päivänä 1984 syntyy Jaakko Heikkilän poika, keskosena. Samoihin aikoihin Helsingin Sanomat suunnitteli laajaa kuvareportaasia keskoslapsista seuraavan vuoden äitienpäiväksi ja nuorta isää pyydettiin opastamaan, miten osastolla olisi soveliasta käyttäytyä.

– Kun siinä palaverissä aloin näyttää kuvia pojastani Akselista siellä sairaalassa, niin Jukka Gröndahl, entuudestaan harrastajapiireistä tuttu kuvaaja, sanoi toimittaja Marja Salmelalle, että voisi nyt olla viisaampaa, että Jaska tekee tämän. Koska hänen oma poikansa on siellä, atmosfääri osastolla on kaiken kaikkiaan herkkä ja hän tuntee henkilökunnan. Eikö se olisi parempi niin?

– Jukka antoi oman työnsä mulle!

Kukkolankoski, 2024. Kuva: Jaakko Heikkilä

”Ja siitä se lähti!”

Freelancer-vuosien jälkeen Heikkilä uskalsi heittäytyä vapaaksi valokuvataiteilijaksi muutettuaan Kukkolankoskelle. Hän kuvasi ensitöikseen Meänmaata, joka on omalaatuinen alue Tornionlaaksossa ja jonka kulttuuri yhdistää ruotsalaista ja suomalaista kansanperinnettä.

Kartasta katsoen alue on yllättävän suuri, Ruotsin puolella selkeästi laajempi. Sillä on myös oma kielensä, jolla on vähemmistökielistatus Ruotsissa, mutta Suomessa se on vain murre – suomenkielentaitoinen ymmärtää sitä hyvin. Hän on kuvannut rajan kummallakin puolen ihmisiä, interiöörejä, maisemaa sekä tietysti jokea, ja vaikka hänen matkansa maailmalla ovat ulottuneet kuinka kauas tahansa, kuvauksen pääperiaatteet eivät ole muuttuneet.

Kuvausprojekteja yhdistää sama lähtökohta: vähemmistöjen elämä valtakulttuurien paineissa ja keskittyminen itse ihmiseen kaiken keskiössä, olipa kohteena uppoavan Venetsian ylellisyyden keskellä elävä aatelinen palatsissaan taikka Harlemin ahtaassa asunnossa elävä musta nuori.

Heikkilä on julkaissut kymmenen kirjaa matkoistaan, vain havannalaiset ja Serbiassa aivan omaa kieltänsä puhuva valakkien (Valach) vähemmistö uupuvat sarjasta. Viimeksi mainittuun Unohdettuna Euroopassa -kokonaisuuteen kuuluva vanhan naisen tiukasti rajattu ja läheltä otettu profiilikuva Ducica vuodelta 2007 on jäänyt mieleeni ehkä merkittävimpänä yksittäisenä teoksena koko näyttelyssä.

Kirjoitettua kieltä valakeilla ei ole ollenkaan. Vanhan, latinan ja romanian sukuisen kielen asema Serbiassa on samankaltainen kuin meänkielellä oli Ruotsissa aikaisemmin.

Sarjasta ”Veden kätkemiä huoneita”, San Marco, Venetsia 2016. Kuva: Jaakko Heikkilä

Armenia on maailman ensimmäinen kristitty valtio. Maa on myös Euroopan neuvoston täysjäsen. Armenialaisten kansanmurha, jonka syyt ovat hyvin moninaiset ja vaikeaselkoiset, tapahtui Osmanien valtakunnassa eli nykyisessä Turkissa vuosina 1914–1918.

Kansanmurhan kieltäminen on muodostunut esteeksi aloittaa neuvottelut Turkin liittymiseksi EU:n jäseneksi. Turkki on kieltänyt kouluissa aiheesta puhumisen, ja vähättelee murhattujen määrää 300 000:ksi, kun länsimaisen arvion mukaan se oli jopa 1,5 miljoonaa.

Suomi ei ole tunnustanut Armenian kansanmurhaa.

Nähtyään Jaakko Heikkilän Armeniassa kuvaamaa materiaalia Framen johtaja Marketta Seppälä kiinnostui ja järjesti hänet oitis Los Angelesiin, missä oli avautunut uusi residenssi. Kaupungissa on armenialaisia enemmän kuin missään muualla, puolitoista miljoonaa. Pariisissa on iso yhteisö, samoin New Yorkissa; ympäri maailmaa heitä elää diasporassa miljoonittain.

Jaakko Heikkilä on kuvannut armenialaisia Armeniassa vuonna 2004. Venetsiassa ja Los Angelesissa hän kuvasi kansanmurhaa pakoon lähteneiden jälkeläisiä vuonna 2005.

Sarjasta ”Veden kätkemiä huoneita”, Grimanin palatsi, 2010. Kuva: Jaakko Heikkilä

Venetsiasta löytyy myös yksi maailman tärkeimmistä armenialaisen kulttuurin keskuksista pieneltä San Lazzaron saarelta. Siellä asuu vain 22 munkkia. Keskellä Venetsiaa lähellä Akatemian siltaa sijaitsee Armenialainen kollegio, toinen kaupungin armenialaiskulttuurin keskuksista.

Kirkko soi -festivaalin myötä alkunsa saaneista kuvista oli näyttely Helsingin tuomiokirkon kryptassa vuonna 2005 – juuri kryptan kapeat seinäpilarit saivat Heikkilän kääntämään panoraamakameransa pystyyn. Samana vuonna teokset olivat esillä myös Venetsian biennaalissa. Kuvat ovat hänen tuotantonsa parhaimmistoa.

Lähteet: Haastattelu Amurin Helmessä 25.3.2025 sekä Ritva Röminger-Csakon ja Jaakko Heikkilän keskustelu Finlayson Art Arean näyttelytilassa 17.7.2025.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua