Aidon kaupungin asukkaita: baarikärpäsiä ja sarvetonta suomenkarjaa – Jari Arffman kohtaa kaikki mallinsa tasaveroisina

Oikeanpuoleinen kuva Jari Arffman: Hämeenkatu 2001.

Kaupungin arkinen perusvire on Jari Arffmanin valokuvien kantava voima hänen dokumenttiprojektinsa toista osaa taltioivassa kirjassa Aito kaupunki – True City (Kulttuuritoimitus, 2021). Projektin kolmanneksi osaksi aiotussa sarjassa malleina makoilee rauhallista suomenkarjaa Ahlmanin niityllä. Näyttelyn nimeksi on kuitenkin tullut Ihmisrotu. Valokuvat ovat nähtävillä Ravintola Telakan yläkerran galleriassa 30.11.2022 asti.

Kirja on Arffmanin neljäs – ja paras. Hyvä kädessä, kuten hän itse sanoo. Kovassa kannessa yhtyvät kauniisti harmaa, ruskeanharmaa, taivaansininen ja nimitekstin hopea. Todellisuudessa värit eivät tosin ole niin kirkkaita kuin otsikon kuvassa. Etukannen keskelle on istutettu oikea mustavalkoinen valokuva, jossa poseeraa hyväntuulisesti naurava mies Kahvila Katiskan pyöreän pöydän ääressä.

Kirjassa on neljä osaa: Baarikärpäset, Taiteilijakuvia työhuoneilla, Valokuva-arkisto ja viimeisenä Jotain pyhää, jossa luodaan katsaus Hakametsän jäähalliin vähän ennen liigaotteluiden siirtymistä Nokia Arenalle.

Vain arkisto-osion panoraamakuvat ovat värillisiä, kaikki muut ovat kuvaajalle tuttuun tapaan mustavalkeita. Niistä ei kuitenkaan löydy sitä suonsilmän syvää ja valotonta mustaa ja tummanpuhuvaa yleisilmettä, josta on tullut melkeinpä Arffmanin tavaramerkki, päinvastoin! Polaroid-kuvat 22 tamperelaisesta kuvataiteilijasta ovat asia erikseen.

Jari Arffman: J.P. Köykkä ja Meri Westlin.

Kuvasarjat on rytmitetty erilleen toisistaan maidonvaaleilla otsikko- ja tummapohjaisilla esittelytekstisivuilla. Vain työhuonekuvien yhteydestä löytyvät suomenkieliset selostukset kuvien alta, kaikki muu tieto on vasta kirjan lopussa. Tekstit ovat sekä suomeksi että englanniksi. Kiitokset kirjan onnistuneesta ulkoasusta saavat erityisesti Marita Salonen ja Petri Kuokka.

Teos on omistettu Arffmanin pitkäaikaiselle ystävälle Anja Alapotille.

Paholaisen kolmiosta taiteilijoiden työhuoneille

Vanha tappi, Kulttuuriravintola Railo ja Kahvila Katiska muodostavat Paholaisen kolmion, jonne voi hävitä kuin Bermudaan ikään. Baarikärpäset-sarja on kuvattu näissä kolmessa Nekalan baarissa yhden pandemiailtapäivän aikana.

Vaikka itse kuvaaminen käy nopeasti, on kuvausakti tärkeä. Veikko Halmetoja kirjoittaa esipuheessaan, kuinka Arffman osaa luoda ”muotokuvan vaatiman rauhan keskelle tilannetta”.

Sitä taitoa kaikilla ei ole: kuvaajan itsevarmuus ja vakuuttavuus tyynnyttää kuvauksen kohteen – autenttiset ohikiitävät iltapäivän hetket ovat tallentuneet tuoreina filmille. 

Vedostaminen kuitenkin voi olla työlästä ja aikaa vievää. Taiteilijoiden työhuonepotreteissa siitä ei ole tarvinnut huolehtia, sillä Polaroid-kamera suoltaa kuvan itsestään melkein saman tien. Kuvattavien asennoituminen tilanteeseen on luettavissa heidän ilmeistään. Kaksikymmentäkaksi tamperelaista kuvataiteilijaa suostui malliksi vuoden 2018 aikana. Jokainen signeerasi oman kuvansa, jotka on lahjoitettu sähköisessä muodossa Kansallisgallerian kokoelmiin.

Kuolemanmuurin ylitys arkistoon kuvaamalla

Arkistosarjan kuvia ei ollut tarkoitus julkaista Arffmanin eläessä. Hän oli jo lahjoittanut ne Tampere-seuralle, kun päätti pyytää niitä tätä kirjaa varten lainaksi. Juuri nämä kuvat vuodelta 2001 näyttävät tavattoman koskettavasti Tampereen kaupunkikuvan muutoksen parinkymmenen vuoden aikana. Värikuvien heikompi laatu, hyvästä kuvankäsittelystä huolimatta, kääntyy edukseen ja korostaa tätä tunnetta. Panoraamakuvat on koottu 6–7 erillisestä otoksesta.

Jari Arffman: Rautatieaseman ratapihaa, Tullin aluetta ja Kyttälää.

Näiden kuvasivujen joukossa on myös kirjan kauneimmaksi mainittava, koloristisesti herkkä aukeama, jonka muodostaa kolme kuvaa: Viinikanlahti, Valoviikot sumuisella Hämeenkadulla ja Siperian aula Finlaysonin alueella. Aivan eri paikoista otettuja kuvia yhdistävät pystylinjat tehtaanpiipuissa, valokuvioiden tukirakenteissa ja Siperian liikekeskuksen korkeuksiin kohoavien ikkunoiden puitteissa.

Satakunnankadun ja Hämeenpuiston kulmasta otettu syyskuva tuo mieleen, kuinka Kaisu Virkkusen  mielestä paras aika tutustua Tampereeseen on marraskuu. Silloin täällä on hänen mielestään aivan erityinen tunnelma. Siitä hän kertoo Eira Hernbergin kirjoittamassa elämäkerrassa Aurinkosydän.

Jotain pyhää

– Kulttuurisena ilmiönä erottamaton osa Tamperetta on jääkiekko. Sitä ei voi ohittaa. Millään kulttuurin tai taiteen alueella ei ole mahdollista, että susta tulee maailmanluokan tähti, paitsi jääkiekossa. Tää unelma elää ja nää ihmiset elää sitä unta ja unelmaa edelleen. Ja tää oli se, miksi mä halusin tehdä tämän; että se unelma on, ettei se häviä, että se pysyy elossa. Että me pystytään unelmoimaan tässä kaupungissa.

Jari Arffman: Something Sacred.

Viimeisessä sarjassa Hakametsän hallista on kuvia pelin tiimellyksestä, yleisöstä, valmentajista, työntekijöistä, treeneistä, tukijoukoista, ihmisiä menossa ja tulossa. 

Siihen nähden, kuinka tärkeä asia kiekko on tamperelaisille, ei se oikein tämän sarjan kuvista ja niiden määrästä käy ilmi. Joukosta on Arffmanin mukaan poistettu varsinaiset pelikuvat ja väkivaltaisimmat otokset, mutta päädyimme siihen, että ne ehkä olisi sittenkin pitänyt ottaa mukaan – jokin ytimekäs lisäpotku ei olisi ollut pahitteeksi kirjan kokonaisuuden kannalta.

Missä ovat villit lehmät?

Ravintola Telakan yläkerran tiilenpunaiseen interiööriin Jari Arffmanin mustavalkoiset gelatiinivedokset sopivat hyvin. Näyttelyn ideaa hän hioi puolisen vuotta Jyrki Siukosen kanssa. Kuvat oli otettu jo aiemmin ja ne odottivat aikansa sopivaa esillepanon muotoa, paikkaa ja ajatusta.

Näyttely sai nimekseen Ihmisrotu. Miksi ihmeessä? Kuvissahan on lehmiä! Ahlmanin ihania nupopäitä.

Jari Arffman: Ihmisrotu – Human Race, Ali ”Taide / Art” Khamenei.

Ahlmanin maatalousoppilaitos sijaitsee vain viiden kilometrin päästä Tampereen keskustasta. Se on yksi niistä maatiloista, jotka ylläpitävät suomenkarjan geenipankkia. Kartanon mailla laiduntavista alkuperäisroduista suurin osa on tuottoisinta länsisuomenkarjaa. Vanhinta suomalaista lypsyrotua, kyyttöjä eli itäsuomenkarjaa on yhdeksän yksilöä ja pohjoissuomen karjaa vain kaksi, yhteensä nettisivujen informaation mukaan neljäkymmentäyksi lypsävää.

Pientilallisten lehmät ovat olleet rakkaita perheenjäseniä ja melkeinpä kaikilla vähänkään iäkkäämmillä suomalaisilla on lämmin kytkös tähän äidillistä rauhaa välittävään olentoon. Näin ajatusta kuljettaen ymmärtää hyvin, miksi lehmästä on tullut Intiassa pyhä eläin – käytännöllistä hyötykäyttöajattelua silti unohtamatta. 

Näiden persoonallisten ja omapäisiksi luonnehdittujen olentojen muotokuvat ovat perusta Telakan näyttelyn vedoksille, joissa arffmaninmustat varjot ja rajaukset ovat taas paikallaan.

Kyyhkyn tavoin lehmääkin voi pitää rauhan symbolina. Yksilökohtaisista temperamenttieroista huolimatta se ei ole luonnoltaan aggressiivinen olento, mutta tehotuotannon raastavissa olosuhteissa voi sellaiseksikin muuttua.

Kuvataiteilija Terike Haapoja ja kirjailija Laura Gustafsson kertovat haastattelussa vuonna 2013 teoksestaan Toisten historia: ”Ihminen on tuhonnut naudan historian. Kirjoittamaton historia on sukupolvelta toiselle välittyvää tietoa, mutta nautasukupolvet erotetaan toisistaan.”

Puhutaan lehmänhermoista, mutta rodun historiaa ja maidontuotannon sydämetöntä tapaa ajatellessa ymmärtää myös sen, miksi ne viestivät olemassaolollaan surua, jota ei pitkänkään ajan kuluessa helposti huomaa.

Arffmanin kuvasarjassa pienin tekstivihjein käännetään kuvaa käsitteellisempään laajuuteen ja osoitetaan ihmisrodun, tuon paratiisista karkoitetun, epäkelpoisuus lehmään verrattuna.

Jari Arffman: Ihmisrotu Tampereen Galleria Telakalla (2. krs) 30.11.2022 asti. Näyttelyvihkosen pääset lukemaan täältä. Aito kaupunki -kirjan voit tilata täältä.

Kirjoittajan työtä on tukenut Suomen arvostelijain liitto SARV / Kopiosto.

Jari Arffman. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua