Todellisen ja mahdollisen välillä – Muistikuvia taidekasvatuksesta 25 vuoden ajalta

Niin metsä vastaa (2017). Kuva: Kimmo Kuikka

Muistan, kun loikkasin Pirkanmaan työvoimapiirin opinto-ohjaajan tehtävistä Pohjois-Karjalaan musiikkiteatterin ohjaajaksi vuonna 1994. Olin vieraillut vuosittain Pikku Kakkosessa, Poliisikoulussa, ravintolakoulussa, terveydenhuollon oppilaitoksessa, yliopistoissa, Tampereen teknisessä korkeakoulussa ja silloin tällöin erikoisemmissa paikoissa, kuten Kauhavan ilmasotakoulussa, Tampereen näyttelijäntyön koulutuksessa tai Lahden muotoiluinstituutissa. Tiesin todella paljon kivoja ammatteja, ja niitä vilisee tässäkin jutussa, jossa on yli 50 näkökulmaa. Tiesin myös, että en ollut itse löytänyt sille alalle, joka olisi ollut ominta aluettani. Kysymys, jota opolta ei saa koskaan kysyä, on tämä: ”Kun sää tiedät noin paljon kivoja ammatteja, miks sää oot opona?”

Meillä oli opintopiiri, jossa oli opoja, ammatinvalintapsykologeja ja työvoimatoimistojen muuta henkilökuntaa. Puhuin puhelimessa Santahaminan majurin ja Finnairin lentoemäntien kouluttajan kanssa. Maailma oli huimaavan iso ja yllättävä. Olihan se loikkaaminen toiseen yllättävään maailmaan huolestuttavaa, mutta opotaustasta oli hyötyäkin. Käytin päättäväisesti porttia todellisen ja mahdollisen välillä.

Silloisen Joensuun Niinivaaran lukion rehtorin, Asko Jokirannan tavoitteena oli luoda musiikkilinja ja erityisesti musiikkiteatteri, koska hänestä se oli kaikkein tehokkain tapa valmentaa nuoria ihmisiä maailman haasteisiin. Hän pestasi minut siihen työhön. En vielä osannut mitään, mutta otin haasteen vastaan.

Aloin heti opiskella reippaasti tanssia ja teatteria, ja kysyin yhdeltä pojalta, ruvetaanko tekemään teatteria. Hän vastasi epäröimättä: ”Ruvetaan vaan. Mie voin tanssii, mie voin laulaa, mie voin tehä mitä vaan.” Tämä poika on nykyään oopperalaulaja ja asuu Berliinissä.

Samassa ryhmässä oli toinen poika, joka on Wienin yliopistossa suomen kielen ja kulttuurin lehtorina. Yksi on Teatterikorkeakoulussa opettajana. Lisäksi oli vielä iso, upea ryhmä heidän lisäkseen. Me aloitimme. Heti ensimmäisenä keväänä törmäsimme jatkuvaan ongelmaan eli jääkiekon MM-kisoihin, jotka ajoittuivat harjoitusten ja esitysten kanssa päällekkäin. Sekä näyttelijät että katsojat halusivat seurata pelejä.

Alussa kaikki oli opettelua – monta vuotta. Niinivaaran lukion kurkistusluukkunäyttämön seiniin porattiin kaksi voimavirtapistorasiaa. Teatteri Fiaskolta saatiin lainattua valot. Kiitos, teatteriohjaaja Tuire Hindikka ja silloinen opiskelijani Karoliina Silvennoinen! Itsekin olin sähkö- ja valokurssilla, jota piti Kansallisbaletin valosuunnittelija.

Alussa en osannut määritellä omia rajojani ja jakaa vastuuta. Kuvitelkaa, että ohjauksen lisäksi yhtä aikaa kirjoitin näytelmää, ompelin pukuja ja tein tanssikoreografioita. Joskus istuin valopöydän takana. Onneksi sain apua, ennen muuta musiikinopettaja Päivi Sormuselta, joka rohkeasti lähti ohjaamaan teatterimusiikin ryhmää. Tässä vaiheessa iso karhunhalaus Päiville! Muitakin opettajia ja muusikoita on ollut mukana ja myös tanssin ja esitystekniikan ammattilaisia ja opiskelijoita. Työryhmän koko on ollut suurimmillaan lähes 60.

Prosessin purkua keväällä 2019. Kuva: Kirsi Jaatinen

Teatteriprosesseissamme opitaan paljon itsestä ja suhteesta muuttuviin ryhmiin. Opitaan eettistä vuorovaikutusta, sitoutumista, sääntöjen noudattamista, kestävyyttä, oman voiman käyttöön ottamista, epävarmuuden sietämistä, tunteiden tunnistamista ja säätelyä, omien rajojen kunnioittamista, toisen rajojen kunnioittamista, tukeutumista ryhmään, luottamusta, armeliaisuutta, itsensä ja toisen hyväksymistä, kuuntelemista. Suhde keho-mieleen vapautuu, ja astutaan uusille alueille huomaamatta. Opitaan paljon teatteritaiteen eri osa-alueista ja käsillä olevasta aihepiiristä.

Silloin kun aiheena oli Charles Darwin, opittiin siitä. Yksi tyttö pyysi, että saisi olla maailmanympärimatkalla laivarotta. En ollut itse ajatellut mennä siihen suuntaan. Vastasin spontaanisti, että sillä ehdolla, että soittaa samalla huuliharppua. Hänpä yllätti minut: hän osasikin soittaa huuliharppua. Niin meille syntyi metafiktiivinen muusikkorotta Wilson, joka pystyi ylittämään ajan ja paikan rajoja ja jolla oli sukulaisia kaikissa satamissa. Näytelmään tuli sekin, että merimiehet levittivät rottia aikoinaan.

Olemme käyneet läpi myös kansalaissodan ja hyvinvointivaltion rakentamisen. Noina vuosina historian kokeet menivät hyvin. Kerran oli esillä islamilainen maailma, ja meillä oli islamilainen vierailija tanssija, opettaja ja sairaanhoitaja Zahra Mujunen. Kerran oli sairaalan eri näkökulmat ja mukana työryhmässä sairaalan henkilökuntaa, muun muassa lääkäri Reetta Huttunen, sairaalatekniikan johtaja Olavi Harinen, leikkaussalihoitaja Marjukka Harinen ja ylihoitaja Marjatta Haapaniemi.

Olemme työskennelleet myös Joensuun kaupunginteatterin ja kaupunginorkesterin kanssa. Muusikot Hannu Porkka ja Eila Helske tekivät aloitteen Carmen-produktiosta. Joka vuosi kaupunginteatterin ohjaajat ja näyttelijät, esimerkiksi Anna Häyrinen, Timo Ventola, Olli-Kalle Heimo, Markku Maasilta, Suvi-Maaria Virta ja Minna-Maaria Virtanen ovat tulleet katsomaan esityksiämme ja olleet monesti palautteen antajina loppuseminaareissamme. Hans Stigzelius ja Anna Ojanne ovat toimineet myös opettajina meillä. Olemme hyvin kiitollisia kaupunginteatterin tuesta. Kaksi projektiamme esitettiin suurella näyttämöllä, kun opiskelijoita oli kaupunginteatterin näytelmissä avustajina.

Ratkaiseva käänne lienee ollut Unesco-projekti vuonna 2001 Tanskassa. Siitä alkoi oma kansainvälistymiseni, ja sekin yhteys tuli kaupunginteatterilta. Seuraavana kesänä olin itse pitämässä kahden viikon työpajaa Matti Tolvasen kanssa Kroatiassa ja samalla opiskelemassa teatteria. Myöhemmin kävin Kroatiassa kouluttautumassa teatterifestivaaleilla, joita Istrian kansallisteatterin draamastudion teatteriopettaja Aleksandar Bancic järjesti. Olen hämmentyneen onnellinen ja kiitollinen siitä, kuinka kaikki tämä on vain tullut eteeni. En oikeastaan valinnut koskaan draamaa ja teatteria, vaan se valitsi minut.

Jonkinlainen muutos on teatterissamme tapahtunut. Aluksi lähdettiin kirjallisuudesta ja historiasta, mutta yhä enemmän on menty devisingin, yhteisöteatterin, ryhmää askarruttavien kysymysten ja vapaiden pudotusten suuntaan. Kerran ryhmän toivomuksesta koko näytelmä kertoi syrjäytyneistä, kodittomista tai asunnottomista (Jäiden lähtö, 2014). Tyylisuunta on usein ollut melko postmoderni, mutta maagista realismia kokeiltiin Kulkurissa ja lasisilmässä (2018).

Ilmapiiri on ollut tutkiva, pohtiva ja kyseenalaistava. Esitämme enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ja näyttämö on polyfoninen tila, jonne mahtuu monta näkemystä ja kompleksinen ihmiskäsitys. Itse olen ohjaajana muuttunut paljon strukturoivammaksi. Paradoksaalisesti kaaosta on vähemmän, vaikka hyödynnämme kaaosta luomisprosessissa. Menetelmät ovat hyvin harkittuja. Yhä tärkeämmäksi ovat tulleet improvisaatio, luova prosessi, somaattinen tanssi ja muut keholliset menetelmät sekä Augusto Boalin henki. Taide kuuluu kaikille! Taiteen avulla on mahdollista löytää henkilökohtainen voimansa, nousta siivilleen ja lentää.

Kulttuurihistoriasta innostuneet Arto Riikonen, Olli Rouvinen ja Aleksi Kasanen keväällä 2019. Kuva: Kirsi Jaatinen

Mukana on ollut myös vaihto-opiskelijoita muun muassa Ecuadorista, Costa Ricasta, Chilestä, Venezuelasta, Brasiliasta, Belgiasta, Unkarista, Saksasta, Japanista. Olemme tehneet myös kulttuurimatkoja, joilla on vierailtu esimerkiksi J.L. Runebergin, Jean Sibeliuksen, Wivi Lönnin, Ilja Repinin ja Anna Ahmatovan kodeissa.

Rehtori Esa Räty laajensi linjaa musiikin ja ilmaisun linjaksi. Tällä hetkellä linjan koordinoijana toimii apulaisrehtori Riitta Rauma. Tänä keväänä olen saanut tehdä työtä noin 50 hengen työryhmässä Päivi Sormusen kanssa Evelyn Entersin ja Taina Mannilan tukemana. Projektille luotiin pohjaa jo vuotta aiemmin Berliinissä brasilialaisen sosiologin ja draamaopettajan Bárbara Santosin työpajassa. Prosessin aihepiiriksi valikoitui kaltoinkohtelu, ja opiskelijat haastattelivat eri-ikäisiä tuttaviaan.

Vuoden 2020 näytelmä jouduttiin poikkeuksellisesti kirjoittamaan. Toiset meistä perustuukin suurimmaksi osaksi kaltoinkohteluun, jota on oikeasti tapahtunut. Opiskelijat ovat tulleet tietoiseksi eettisestä vuorovaikutuksesta sen vastakohdan kautta. Esitys toteutettaneen epidemian rauhoituttua.

Otso Pänttönen ja Bárbara Santos Berliinissä 2019. Kuva: Kirsi Jaatinen

Vielä kerran suunnattomat kiitokset ja syvä kesäkurpitsakumarrus kaikille teille, jotka olette mahdollistaneet nämä projektit tukijoina, tekijöinä ja kokijoina! Jos olisitte puita, olisitte suuri, humiseva metsä! Jos olisitte hevosia, kaikki niityt olisivat rumpuja!

Seuraavaksi on kommentteja projekteissa mukana olleilta ja katsojilta. Niitä on kerätty somesta. Osa on kirjoittanut suoraan minulle viestinsä, enkä ole mennyt niitä juurikaan sensuroimaan ja muokkaamaan. Joitakin lyhensin.

Taidekasvatuksen tarkoitushan ei ole ensisijaisesti kasvattaa taiteilijoita vaan auttaa jokaista löytämään oma ytimensä ja rohkeus, jonka avulla voi toteuttaa unelmansa, pitää puolensa tai toimia itselle tärkeiden asioiden puolesta yhteiskunnassa. Toivon, että tämä kirjoitus rohkaisee monenlaisia taiteen kentällä työskenteleviä ihmisiä – myös niitä, jotka järjestävät taiteellista ilmaisua vaikkapa vanhuksille, vangeille, kaltoin kohdelluille, ylikävellyille tai sairaille. Tutkivalla yhteisöllisellä taiteella on suuri kasvua antava ja elämäniloa ylläpitävä voima.

Joistakin on tullut taiteilijoita ja kulttuuri-ihmisiä, joistakin lääkäreitä, sairaanhoitajia, insinöörejä, yhdestä jopa siviilikriisinhallinnan kouluttaja. Joku on jopa luonut ennestään tuntemattoman ammatin itselleen. Olen nähnyt aivan uskomattomia metamorfooseja, kun alun perin hyvin ujot ja käpertyneet nuoret ovat lähteneet maailmalle tanssivina, laulavina, rohkeina ihmisinä.

Minusta ei tullut arkkitehtia, ja hyvä niin. Lähdin pimeään metsään ja eksyin polulta, ja tämä kaikki putosi syliini. Päädyin kolmiulotteiseen tilaan, johon syttyvät valot ja jossa mikä tahansa on mahdollista. Teatteri ja ylipäänsä taidekasvatus voi olla portti todellisen ja mahdollisen välillä.

Kirsi Jaatinen, luovan tanssin ja draaman ohjaaja

* *

Muistikuvia vuosien varrelta

”Muistan vieläkin sen elämä on edessä -tunteen, kun käveli kotiin harkkojen jälkeen.”

Janna Jalovaara
yhteisöpedagogi (Antautumatta milloinkaan, 1999)

”Yleisön edustajana ensin Lizard King (1996), Lemminkäisen matka (1997) ja D – Tutkielma diktatuurista (1998). Tämän jälkeen olin soittajana Antautumatta milloinkaan (1999) ja Kaksi kevättä (2000) -produktioissa. Varsinkin Antautumatta milloinkaan jäi jotenkin mieleen sellaisena tosi isona yhteisenä kokemuksena jossa työryhmä hitsautui yhteen tosi vahvasti. Tämä oli varmaan vahvasti siihen ikään liittyvää myös, mutta tunnistan ton Jannan mainitseman elämä on edessä -tunteen joka silloin oli. — Tuo oli varmasti monelle kokemus joka lisäsi itseluottamusta omaan tekemiseen. Tosi hyviä ja positiivisia muistikuvia itsellä näistä molemmista missä mukana olin.”

Pekka Kupiainen
tapahtumatuottaja ja äänisuunnittelija
mm. Provinssirock, Ilosaarirock, Mike Monroe, CMX

”Se Kalevala-mänö oli kova 1997 keväällä. Ja hauskaa haastetta rumpujen takana tahtilajien kanssa.”

Mikko Kiiski
historian opettaja
Joensuu

”Meidän suurin muisto on tietenkin tutustuminen toisiimme. Minulle musiikkiteatterin suurin merkitys on ollut teini-ikäisenä itsevarmuuden vahvistuminen ja lumoava tunne, kun isolla porukalla eläydytään tarinaan.”

Eeva Pesonen
bioanalyytikko

Anssi Pesonen
LVI-suunnittelija
aviopari, Joensuu

”En voi muistella musiikkiteatteria (tai oikeastaan koko lukioaikaa) ilman kuumia kyyneleitä puristumassa palana kurkussa. Tuohon aikaan sekoittuu katkeransuloinen viattomuus ja edessä siintävä avoin tulevaisuus, johon suhtauduimme valoisasti ja uteliaasti. Tulisielut heittäytyivät teatteriprosessiin täysin ilman turvaköysiä, ja ihailin sitä vimmaa ja rohkeutta suunnattomasti. Samalla olin itse esiintymisjännityksen ja epävarmuuden kourissa, ja halusin niin päästä samaan aaltoon mukaan. Onneksi uskalsin lähteä toteuttamaan sitä laulamisen pakkoa, ja onneksi pääsin tekemään sitä myös musiikkiteatterissa. Muistan:

– Kalevalan tyttöjen kesken itse ompelemamme puuvilla-pellava-mekot, joista ainakin omani valmistui juuri ennen kenraalia. Käytin sitä myöhemminkin. Vieläköhän äitillä on se tallessa ullakolla?

– Marilan Ellan aurinkoisuuden ja silmät viiruiksi vetävän naurun, tavan jolla hän hyväksyi minut. Tuntui, kuin olisin saanut isosiskon

– ulkona puhkeavan elämän kevään, pakahduttavan riemun ja jännityksen

– lukion saliin verhojen välistä hiipivän lämpimän valon ja puulattian paljaiden varpaiden alla.

– Moliendo Cafén ja sen vaihto-oppilaan, joka opetti minua laulamaan oikein ääntäen. Istuttiin lavan reunalla, ja puureunus oli niin lämmin.

Koko elämä tuntui tiivistyvän Niinivaaran mäen päälle. Lukio oli tukikohta, turvapaikka ja kaiken keskus. Koko ajan jännitti, elämä ja tuleva. Olen edelleen sitä mieltä, että nuo kolme vuotta lukeutuvat elämäni parhaimpiin. Koulussa vallinnut kannustus ja sallivuuden ilmapiiri kasvatti meille hyvät siivet, ja se näkyi nimenomaan musiikkiteatterissa. On ollut ihan mahtavaa seurata omien opiskelijakavereiden polkua. Tuli paljon taiteilijoita ja pärjääjiä muillakin aloilla. Kiitos Kirsi, opettajakunta ja oppilastoverit!”

Teija Tammikumpu
laulunopettaja
Tampere

”Paljosta olen sinulle Kirsi kiitollinen niistä ajoista, kun sain itse olla mukana. Ne muuttivat oman elämäni suunnan. Katsojakokemuksena muistan, että se Doorsista kertova juttu kolahti kovaa. Se taisi ratkaista omalla kohdallani sen, että tuli lähdettyä sitten lukiossa mukaan. Myöhemmin lukioaikana löysin kuvisluokasta sen Morrisonin kasvoista tehdyn valtavan maalauksen, joka oli ollut osana lavastusta. Anomuksista huolimatta en saanut sitä haltuuni.”

Matti Tolvanen
teatteri-ilmaisun ohjaaja ja elokuvakäsikirjoittaja
Helsinki

”Kaikki oli jotenkin merkityksellisiä: Antautumatta milloinkaan (1999), Kaksi kevättä (2000), Sairaalatango (2001). Kahdessa keväässä löytyi tapa kirjoittaa roolihenkilön päiväkirjaa, joka avasi aivan upeita ulottuvuuksia työskentelyyn. Sairaalatangossa oli mahtavaa aiheen ajankohtaisuus ja pysäyttävät yksityiskohdat: varikset, keskoskaappi, sisaren ja veljen tarina. Ihailin myös, Kirsi, kykyäsi luoda harjoitusvaiheen kaaoksesta harmonian valmiiseen esitykseen. Ja hyvänen aika, ihailen nykyään entistä enemmän oltuani pariin otteeseen samanmuotoisissa saappaissa! Näytöksen alun kuplivan jännityksen muistan aina. ’Myö tehhään se, myö tehhään se, myö jumalauta tehhään se!’ Ja juovuttavan kevään liikuntasalin ulkopuolella. Niin ja Annaliisassa löysin sisäisen koomikkoni! Se oli mainio löytö. Muuten kun olin tottunut olemaan ilmaisussani enemmänkin tyyppiä kuoleva joutsen. Ja kaupunginteatterin lavallekin päästiin. Siinä mielessä Tuhkimokin oli elämys.”

Jenni Isola
äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja
Turku

”Teatterimatka Tanskaan vuonna 2001 oli ikimuistoinen. Oltiin nuoria ja innokkaita, lähdettiin matkaan avoimin mielin, vaikka aikaisempaa kokemusta teatterin tekemisestä ei juurikaan ollut. Päällimmäisenä reissusta on jäänyt mieleen kohtaamiset eri ihmisten kanssa. Osallistujia oli useasta eri maasta, Euroopasta ja Afrikasta. Niinivaaran lukiosta meillä oli matkassa huippuporukka. Kirsi-ope mahdollisti meille tämän ainutlaatuisen kokemuksen. Rauhallisella ja luottavaisella otteella hän opasti meitä koko matkan. Kirsi luotti meihin nuoriin, se oli iso juttu meille silloin. Teatterista ei tullut meille ammattia, mutta saatiin matkalta rohkeutta ja heittäytymisen taitoa. Mikä parasta solmittiin ystävyyssuhteita, jotka ovat kestäneet.”

Neea Koponen
kätilö

Laura Myller
sairaanhoitaja

”Muistan vielä, miten kiehtovalta pimeään puiseen liikuntasaliin luotu teatterin maailma tuntui jo vuosia ennen kuin itse onnistuin luikahtamaan takaovesta sisään. Oma musiikintekijän taipaleeni oli aivan aluillaan, ja ensimmäisessä näytelmässä läpsytin congarumpuja Etelä-Amerikkaan sijoittuvan D:n tahdissa (Diktatuuri, 1998). Pikkuhiljaa pääsin kokeilemaan haastavampia juttuja ja parhaimmillaan Sairaalatangossa (2001) toimin säveltäjänä ja bändin johtajana – harvinainen mahdollisuus varsinkin tuossa iässä, josta olen edelleen kiitollinen. Kaiken kaikkiaan ehdin osallistua kai kuuteen tuotantoon.

Niikan musiikkiteatteri on vaikuttanut minuun ja moniin muihin syvällisillä tavoilla, jotka ovat tehneet ihmisistä kokonaisia, määrittäneet uravalintoja ja tehneet maailmasta oikeasti paremman. Kuitenkin kun minua pyydettiin kirjoittamaan joku lyhyt kiva muisto, tuli mieleen vain harjoituksista tunnelmallinen kohtaus, jossa nainen (Pamela Tola) kysyy tuntemattomalta mieheltä: “Oletko sinä kuolemani?” Mies vastaa käsikirjoituksesta poiketen: “Ei, olen pizzapoika”. Kaiken kaikkiaan kulissien takana naurettiin paljon. Pizzapojan kanssa musiikkiteatteri jatkui eri muodossa vielä toistakymmentä vuotta lukion jälkeen.”

Miihkali Jaatinen
musiikkiteknologian ja musiikin yrittäjä, kitaran, ukulelen ja banjon opettaja, artisti

”Muistan nuoruuden. Kipeän rikkinäisen herkän taiteilijasilmun, ja kevään kirpeät illat – vesi jäätyi vielä maassa kun lähdimme illalla harjoituksista kotiin. Tunsin ekaa kertaa elämässäni voiman. Kirsi näki sen läpi, jonka pelko minussa oli muurannut itseltäni umpeen. Teatteriprosessit oli mulle tienviitta siihen, mitä kohti läksin kulkemaan, millä tiellä olen edelleen. Kirsi oli silloin ja on edelleen suuri, turvallinen, kuuleva, tunteva voimanherättäjä. Shamaani joka puhalsi shamaanin minussa hereille. Kirsi puisteli minusta vapaaksi sen, minkä koko siihenastisen nuoren elämäni ajan aikuiset kahleiset ihmiset olivat minussa kahlinneet. Kirsi ja näytelmäprosessimme oli elämän herääminen. Kirsi kuuli sen mikä on maailman oleellisinta tulla kuulluksi. Mikä yhteiskunnallinen, runouden, ELÄVÄN taiteen vallankumous! Kun ajattelen sitä, herään henkiin. Minussa alkaa kuulua tilavuus, viidakkorumpu, jazz, meren ja kevään laulu. Punalippu alkaa liehumaan ja metsäni alkaa elpyä. Puissani heräävät linnut ja käteni muuttuvat käpäliksi. Se on elämänvoima.

Minun herkin ja vahvin hetki lavalla oli raiskattuna naisena ja Edith Södergran. Ne oli hienoja vuosia joista jäi kehoon lähde joka ei sammu. Meitä oli upeat joukot. Moni niiltä ajoilta on ammattitaiteilijoina nyt ja luulen, että jokainen meistä tunnistaa liekin ja elämän voiman kun kysytään tästä kokemuksesta.”

Miiamaija Mäntylä
tanssija, sairaanhoitaja, urheiluhieroja, kätilöopiskelija
Joensuu

”Odotin innolla aina draamatunteja. Muistan, että sain keksiä omalle hahmolle yhtenä vuonna nimen Agnes ja jopa vaikuttaa Agnesin ihmissuhteiden kulkuun näytelmässä. (Kaksi kevättä, 2000). Vietimme myös Tanskassa 6 viikkoa tehden teatteria tanskalaisten, kamerunilaisten, kroatialaisten, kyproslaisten ja puolalaisten kanssa. Se oli mahtava kesä. Pääsimme myös avustajiksi tanssimaan Tuhkimo-näytelmään Joensuun Kaupunginteatterille. Oli mahtavaa, kun sain niin paljon toteuttaa itseäni lukioaikana. Sain laulusooloja, sain tehdä tanssikoreografioita, sain tanssia sekä näytellä.”

Jonna Christensen
laulaja-lauluntekijä, freelancer
New York

”Minähän olin Carmenissa (2001) ja siinä lääkärijutussa (Sairaalatango, 2001), missä Matti Tolvanen oli sydänkirurgi. Jännä ajatella, että eipä olisi tullut terveydenhuollon tilannetta tullut muuten lukiolaislapsena ajateltua kuin teatterin kautta… kyllä se teatteri vain avaa maailmoja ja ajattelua.”

Kalle Pulkkinen
erityisopettaja, tanssija, koreografi
Joensuu

”Kaksi kevättä, ehdottomasti. Sukellus kansalaissotaan, juurtuminen lukioon irrallisen ensimmäisen vuoden keväänä, maisema Suvantosillalta toukokuisena iltana harjoitusten jälkeen. Taianomaiset hetket näyttämöllä, myös ennen ja jälkeen esityksen. Mustalaislaulu yleisön läpi kävellen.”

Laura Vuorjoki-Elo
muusikko ja pedagogi
Joensuu

Pamela Tola vuonna 2000. Kuva: Oskari Huttu

”Olen niin kiitollinen sinulle kaikesta siitä, mitä on saatu kokea yhdessä. Muistan myös aina sen, kuinka sanot, että aina pitää miettiä, onko uutisarvoa. Yhäkin monesti mietin, kun puntaroin jotain aihetta, onko siinä todella uutisarvoa. Olet poikkeuksellinen ihminen. Annat kaikkesi ja teet kaiken, mihin ryhdyt, täysillä ja sydämesi pohjata. Et osaa valehdella. Rehellisyys ja aitous ovat hienoja piirteitä sinussa. Kiitos ja kumarrus. Rakkaudella Pikkususi.”

Pamela Tola
näyttelijä
elokuvaohjaaja

”Sotilaspoika-laulun sanat tulevat aina mieleeni. Muistelen sitä hetkeä, kun astelen teatterin lavalla ukkini sodassa tekemä puukko kädessäni. Tilassa tuoksuu kasvoilleni levittämäni kölninvesi. (Kaukana paratiisista, 2004) Musiikkiteatterin kautta aloin uskoa itseeni.”

Tuukka Pakarinen
kehityspäällikkö
Business Joensuu

”Tänään päivällä ilmassa tuoksui kevät, joka toi mieleeni ajan, kun olin lukiossa. Kaikki ne lukuisat teatteriesitykset ja luovat prosessit ovat jääneet mieleeni upeina kokemuksina. Pysähdyin hetkeksi miettimään, kuinka suuri rooli sinulla, Kirsi, on ollut lopulta siihen, mitä teen työkseni tänä päivänä. Nykyisin toimin luovana konseptisuunnittelijana, ja kirjoitan pieniä käsikirjoituksia tapahtumiin, joista syntyy lopulta merkittäviä elämyksiä ihmisille. Esimerkiksi kerran Helsinki-Vantaan lentokentällä avattiin Finavian toimesta uusi aukio näyttävällä show’lla, johon suunnittelin synopsiksen kilpailutusvaiheessa. Päivillä on suuri merkitys siihen, että jatkan edelleen laulamista.”

Elina Leppälä (o.s. Karttunen)
konseptisuunnittelija
Helsinki

”Jokaisena teatterikeväänä on tapahtunut se ihme, että tavallinen liikuntasali muuttuu joksikin aivan toiseksi paikaksi. Yhtenäkin keväänä sävelet loivat soinnillaan pysähtyneen, vedenalaisen tunnelman, valot sädehtivät hiuksista ja silmistä ja lavalla näkyi maagisia varjoja ja mereltä kuului seireenin kutsuva, sanaton laulu (Meren tytär, 2006).”

Päivi Sormunen
musiikinopettaja ja teatterimme orkesterin ohjaaja
Joensuu

”Move Overissa (2007) oli mukava meininki soittaa rumpuja loistavan bändin kanssa!”

Juhis Mäkinen
ympäristötekniikan insinööri
Espoo

”Niinivaaran musiikkiteatterista tulee ensimmäisenä mieleen turvallinen, villi ja hyväksyvä ilmapiiri. Tuntui, että kaikki, mitä tein, oli oikein. Se oli ihanaa ja jännittävää aikaa.”

Hannele Turunen
teatterintekijä, freelancer
Savonlinna

”Olen fasaani numero yksi, liikuskelen ympäri katsomoa ja katselen yleisöä pöyristyneenä heidän läsnäolostaan minun pellollani. Kohta nuori Darwin tulee ja ampuu ystäväni, fasaani kakkosen. Hetki ei ehkä ole näytelmän kannalta kriittinen, mutta nautin leikistä, joka teatterin kautta on sallittu ikäiselleni teinille (Darwin, 2009).

Kuiskaamme vuorotellen pehmeästi, millaista on toukokuisena yönä, järjestystä ei ole sovittu, olemme osa maisemaa ja mielikuvaa joka leijuu katsomon yllä. (Toukokuun yö, 2010)

Parhaita muistoja ovat myös teatterin kulisseissa vietetty aika. Rypistyneet kohtauslukujärjestykset, kiivas vaatteiden vaihto ja äänettömästi viittoiltu pyyntö lisätä paksua meikkivoidetta poskille. Sitten piti hiipiä melkein alas asti lasketun verhon luokse ja odottaa oikeaa hetkeä. Kasvoille osuvat valot olivat joka kerralla pelottavat ja ihanat.

Nämä teatterit ja erityisesti niiden prosessit ovat niin ihania muistoja täynnä. Varsinkin sitä oman äänen löytämistä ja tekemistä. Projektin loputtua saimme kortit, joihin olit kirjoittanut pienen palautteen ja voimalauseen. Se oli seinällä pitkään ja energia teatterista ja luomisen kokemuksesta ruokki erityisesti sitä nuorta ja levotonta mieltä pitkään.

Terveisiä kaikille opettajille ja onnea ihanalle 25-vuotiaalle musiikkiteatterille. Vieläkin, yli kymmenen vuoden jälkeen, pystyn näköjään aistimaan kehossa teatteriprojektien äänet ja tunteet.”

Ronja Koistinen
Communication Officer, International Affairs
Turun kaupunki

”Prokkikset olivat kyllä aina kevään kohokohta. Teatterikokemuksesta on minulle roppakaupalla hyötyä nykypäivänäkin. Työpaikkani ovat olleet siviilikriisinhallinnan ja humanitaarisen avustustyön asiantuntijoiden koulutuspuolella, ja palasin juuri harjoittelupaikkaani Kriisinhallintakeskukselle (CMC Finland) koulutusassistentiksi. Välillä tuntuu että työnteko on yhtä teatteria! Niin CMC kuin SPR käyttävät koulutuksissa paljon simulaatioharjoituksia, joissa pyritään luomaan osallistujille kokemuksia konflikti- tai katastrofialueilla työskentelystä ennen varsinaisia ulkomaankomennuksia. Olen päässyt tässä muutaman vuoden aikana käymään niin Bluelandin, Zubumban, Alphalandin kuin Bolistaninkin kuvitteellisissa valtioissa, joissa kaikissa on ollut hässäkkä päällä. Sen lisäksi, että välillä olen päässyt töitten puolesta eläytymään esimerkiksi lapsisotilaan rooliin ja jahtaamaan viestintäasiantuntijoita viidakkoveitsellä, myös teatterin esityskausien pitkistä päivistä ja kulissientakaisista projektinhallintakokemuksista on kertynyt sellaisia taitoja, jotka ovat auttaneet paljon niin työ- kuin vapaaehtoispuolella. En kyllä lukiossa ollessani olisi osannutkaan aavistaa, miten paljon teatteri loppujen lopuksi opettaa!”

Marika Naumanen
siviilikriisinhallinnan koulutusassistentti, CMC Finland
Helsinki

Ulkoharjoituksia 2010: Ines Kakkonen. Kuva: Kirsi Jaatinen

Marika Naumanen 2010. Kuva: Kirsi Jaatinen

”Muistan Niinivaaran musiikkiteatterista erityisesti sen keväisen valon, joka tunkeutui ikkunasta jumppasaliin, kun harjoittelimme näytelmää keväällä 2007 (Move Over). Oli ihanaa olla mukana niin coolissa projektissa. Juttu kertoi meidän nuorten elämästä ja musiikkina oli rokkia. Oli ihanaa olla osa sellaista porukkaa. Opin tuolloin, että teatterin tekeminen voi olla vapauttavaa, kivaa ja esiintymisestä voi jopa nauttia.”

Elisa Makkonen
teatteri-ilmaisun ohjaaja, varhaiskasvatuksen taidepedagogi
Helsinki

”Lukiossa lintsasin paljon, olin aina myöhässä ja usein poissa tunneilta. Kolmantena opintovuonna olin ensimmäistä kertaa mukana lukion teatteriryhmässä (Move over, 2007). Innostuin teatterista todella paljon ja yhtäkkiä moni asia omassa elämässäni loksahti paikalleen ja muuttui sitä kautta. Muistan, kun meillä oli harjoitukset ja moni tuli myöhässä paikalle. Vaahtosin, että näin ei voi kerta kaikkiaan toimia, tähän pitää sitoutua ja ajoissa pitää olla paikalla. Kirsi rauhoitteli minua harjoitusten jälkeen, että ei tämä nyt niin vakavaa ole, ihmisillä on paljon asioita elämässään. Illalla kävelin Pielisensuunkatua pitkin kotiin ja mietin, mikä minuun oikein on mennyt. Nyt tätä hymyilyttää muistella, oma suhtautumiseni teatteriin oli jo tuolloin niin äärimmäistä.”

Esa-Matti Smolander
teatteriohjaaja
Helsinki

”Kun mietin musiikkiteatteria, tulee ensimmäisenä mieleen liikeimprovisaatio- ja tanssiharjoitukset, jotka olivat tärkeä osa esitysten työstöä. Kehostani hieman vieraantuneena nuorena ihmisenä koin laajenevani ja oivaltavani paljon, kun pääsin tutkimaan omaa liikeilmaisuani ja ilottelemaan sillä. Kehollinen revittely ja leikki ovat muodostuneet sitä kautta tärkeiksi elementeiksi roolihahmojen rakentamisessa itselle näin myöhemminkin.”

Sanni Hirvonen
sosionomi
Joensuu

”Seison lattialla lantionlevyisessä asennossa ja kuvittelen olevani puu. Ulotan juureni maan keskipisteeseen saakka. Lattia on ystäväni, se kannattelee minua. Oksani kurottuvat kohti maailmaa, päälakeni kohti taivasta. Olen vahva, juurtunut, järkähtämätön. Muutaman minuutin takainen epävarma lukiolaisen kehoni tuntuu kaukaiselta. Tämä uusi keho on voimakas ja rauhallinen. Tässä on hyvä olla.

Mieleen on jäänyt vaikuttavana myös kuuma tuoli -harjoite. Että miten tuoliin äsken istui lukiokaveri ja nyt siinä puhuikin ihan eri hahmo! Ja muut kyselivät. Tunnelma oli jotenkin vaikuttava, kunnioittava. Hahmojen vastauksia kuunneltiin tarkkaan, jotkut syvenivät ihan äkkisyviksi. Käytän itse harjoitetta työssäni todella paljon.”

Milla Hilke
teatteri-ilmaisun ohjaaja
Helsinki

Tanja Matilainen ja Milla Hilke (Avaruusromua, 2008). Kuva: Siiriliina Riikonen

”Niinivaaran lukion musiikkiteatteri oli tärkeimpiä lukioaikaisia kokemuksiani. Ihailin ja ihailen edelleen Kirsin kykyä luoda opiskelijoiden kanssa kokonainen uusi maailma, joka imaisee tekijät täysillä mukanaan. Musiikkiteatteri oli itselleni henkinen koti ja turvapaikka, joka kannatteli arjen kasvukipujen keskellä. Joka kevät syntyi yhdessä tehden jotain ihmeellistä. Kokemus yhteisöllisyydestä oli niin vahva, että koen sen olleen suurimpia syitä hakeutua itse teatterialalle.

Omien lukioaikojen jälkeen on ollut ihanaa käydä keväisin katsomassa musiikkiteatterin esityksiä. Vaikka sittemmin esityspaikkakin on vaihtunut, saan joka kerta kiinni siitä samasta tunteesta ja villistä, palavasta energiasta: olemme tässä yhdessä, kaikki on mahdollista. Tänä iltana syntyy lumoava näytelmä. Itkemättä en ole selvinnyt kertaakaan. ”

Liina-Maija Paavilainen
teatteri-ilmaisun ohjaaja
Helsinki

”Olen ollut tekemässä valoja yhtä lukuun ottamatta kaikkiin projekteihin vuodesta 2003 ja nähnyt kaikki muutkin, joten muistoja on kertynyt. Kerrotaanpa nyt sitten vaikka eväsretkestä ohjaajan kanssa vappuaattona 2003. Tein Ilona-näytelmän valaisua opinnäytetyönäni. ja käytössäni oli oppilaitoksen valokalustoa, jolla saatoin toteuttaa tavallista vaativampiakin visioita. Olin toteuttanut usvakoneella ja näyttämön taustaverhoa sopivasti valaisemalla sumuisen, tuulessa huojuvan metsän, jossa sitten pidimme ohjaajan kanssa paussia pitsaa syöden.

Niinivaaran musiikkiteatterissa on näin valomiehen näkökulmasta parasta se, että pääsee näkemään ja kokemaan aitiopaikalta, kuinka kukin näytelmä elää ja kehittyy esitys esitykseltä. Teatterin improvisaatioon nojaava tekotapa antaa näin itsellenikin sekä vapautta että vastuuta muokata omaa tekemistäni kulloisenkin esityksen mukaan. Valopöydänkin takana on oltava valppaana ja varautuneena yllätyksiin.”

Hannu Vuorjoki
esitysteknikko, muusikko
Joensuu

”Miulla on tosi lämpimät muistot kaikista proggiksista: jo ennen Niikalle pääsyä kävin kattomassa yhden esityksen ja rakastuin tuohon musiikkiteatterikonseptiin! Päätin sillon, että jos Niikalle pääsen, haluan olla joka kevät mukana tuossa teatterissa ja näin sitten tein. Joka kevät oli ihanaa päästä luomaan jotain aivan uutta ihan tyhjästä ja nähdä omin silmin, miten esitys muuttui ja muovautui joka läpimenolla sekä esityksellä.

Omista esityksistä etenkin on jäänyt mieleen oman abikevääni projekti, joka oli samalla silloisen Niikan viimeinen. Hyppäsin muusikon roolista näyttelijän rooliin ja haasteista huolimatta se oli ehkä paras valinta, mitä olisin voinu tehä: pääsin ilmaisemaan itteäni lavalla ihan uuella tavalla ja kehittämään monia pieniä roolihahmoja. Lisäksi halusin päästä laulamaan vielä kerran tässä teatterissa ja sain sen: pääsin esittämään päähenkilön jumalhahmoa, joka lauloi ja tanssi pitkin näyttämöä! Biisinä oli Mas Que Nada, ja Kirsi halusi, että laulan sen nimenomaan alkuperäisellä portugalin kielellä. Olihan se aikamoinen haaste, mutta haaste otettiin vastaan ja siellä sitten lavalla pyörittiin Madonna-mikin kanssa ottaen katsekontakteja yleisöön ja esittäen jumalatarta. Ai että oli ihanaa aloittaa meijän näytelmä tuolla kohtauksella!

Uskomatonta, että teatteri täyttää jo 25 vuotta! Miulla oli suuri ilo olla mukana kaikissa lukioaikani proggiksissa ja ihanaa nähdä, että se on edelleen voimissaan.”

Oona Immonen
laulaja-lauluntekijä
Helsinki

”Olin pari vuotta muusikkona teatterin bändissä. Näytelmien rönsyilevä tyyli ja improileva näyttelijäntyö tuntuivat välillä olevan pahemman kerran törmäyskurssilla bändin vetäjän Päivin täsmällisyyden kanssa. Kaikista hauskinta oli, kun Päivi oli sopinut jonkun iskun musiikille ja sitä ei koskaan tullut, kun repliikit muuttuivat alati. Tuntui, että Kirsi kävi suputtamassa näyttelijöille, että improtkaa vain ja sopimassa Päivin kanssa tarkan iskun. Siinä sitä sitten oltiin bändin kanssa milloin nolona ja milloin nauramassa, kun ei ihan lähtenytkään niin kuin piti. Oli myös hauskaa tanssittaa kokonaista näyttelijäkaartia siinä oudossa teatterikuplassa.”

Juri Jänis
äänisuunnittelija
Helsinki

Fyysisiä harjoituksia Wivi Lönn -ryhmässä 2016. Kuva: Kirsi Jaatinen

”Yläkouluikäisenä kävin teitä katsomassa, ja orkesterin asemointi ja itse musiikki on jäänyt ehkä eniten iholle. Näytelmät olivat välittömiä ja rouhevia, oli vaikuttavaa katsojana ympäröidä näyttämö. Esitysten jälkeen käveli mietteissään kotiin. Kun itse tulin Niikalle, aloitin teatterin orkesterissa ja sävelsin sellolla jäiden lähdön sekä pääsin itse laulamaan siihen mikkiin, josta aikoinaan olin lumoutunut. Seuraavat vuodet olin lavalla.

Projektit alkoivat puistotapaamisella, ja siitä jatkui kollektiivinen luova kyteminen. Sie olit mainio kuuntelija ja dramaturgi. Nautin suuresti prosessista, ja oli helppo hyväksyä eri ratkaisut. Harjoitukset ryhmän synnyttämiseksi ja ilmaisun virittämiseksi antoivat voimaa ja tekivät keväästä hyvän paikan elää.

Sitten rakennettiin tila, siinä oli kipinää ja odotusta. Läpimenoista jokainen oli erilainen, mikä sai luottamaan elävään näytelmään ja lopulta nauttimaan epävarmuudesta. Esityksistä muistan elävästi juoksun lavan ja takahuoneen välillä, eri asuissa, eri varmuudella. Ohi mennessä kosketettiin toisia ja supistiin. Ujuttauduin myös orkesterin sekaan soittamaan viulua ja mitä milloinkin. Odotettu ensi-iltajuhla vietettiin vanhalla vesitornilla.

Lempinäytelmäni oli varmaankin Wivi Lönn. Päähahmoni oli Hanna Parviaisen kylmä suomenruotsalainen äiti, joka oli nainen naistenoikeuksia vastaan. Miulla oli painava viktoriaaninen mekko ja onnuin. Pahin paikka oli miten saisin mekossa laahustettua hiljaa orkesterin taakse viuluni luo ja vielä soitettua sitä. Se oli mahtavan kutkuttavaa, ja osa yleisöstä tajusikin tämän pienen yllätyksen. Viimeisessä kohtauksessa olin yksi runojen puhujista ja tanssin ystäväni kanssa salin peilien verhot auki. Lopuksi, kuten tapana on, juostiin kaikki riehakkaassa letkassa lavalle.

Wivi oli juhlatarina uudessa koulussamme. Jokaisen esityksen jälkeen pukuhuoneessa lusikoitiin onnellisen tohinan keskellä täytekakku. Se oli myös abivuoteni. Se kevät oli ihana.”

Sara Lammi
muusikko
Joensuu

Kuva ja juliste 2016: Noora Muikku.

”Jokaiseen teatteriin (Jäiden lähtö, 2014, Menestys, 2015, Wivi Lönn, 2016) liittyi samanlainen upea kokemus siitä, että sai olla osa jotain suurta. Euforian tunne, jonka onnistuneista suorituksista (treenit, näytös, yksilösuoritus) sai, auttoi jaksamaan pitkinä treeni- ja esityspäivinä. Joskus joku teatteria tekemätön päivitteli, eikö ota päähän olla koululla 14 tuntia putkeen, mutta ihan väsyneimpiä hetkiä lukuun ottamatta teatteri oli aina nautinto. Harvemmin iltaisin kykeni heti nukkumaan, kun kotiin pääsi, koska oli niin täynnä jos jotakin tunnetta.

Muistan erityisen hyvin erään positiivisen kokemuksen musiikin luomisesta. Teimme Lönniä, kun Kirsi oli pyytänyt meiltä leikkimökkimusiikkia. Leikkimökkimusiikkia. Ohjeistus hämmensi ja nauratti, mutta nokkahuilun ja C-duuriasteikon kanssa lähdimme rämpimään. Lopulta ensimmäisessä draama- ja musiikkiryhmän tapaamisessa esittelimme tekeleemme, ja mieleen jäivät näyttelijöiden ja Kirsin hymyt, naurut ja innostus kappaleestamme. Olimme onnistuneet ja luoneet jotain, joka toimi!

Lönn-läpimenojen keskivaiheilla olin reissussa. Uskoin siihen, että näytelmä valmistuu varmasti, mutta en tiennyt, mitä minun pitäisi odottaa, kun tulen takaisin. Niin moni asia saattoi mennä yhdessä läpimenossa uusiksi. Kontrasti oli odotetusti suuri, kun tulin taas treeneihin keskelle paljon valmiimpaa näytelmää. Tämä poissa ollut muusikko joutui kyseisessä proggiksessa lavallekin, kun ei ollut paikalla sanomassa ei, kun vapaaehtoisia kysyttiin. Se näytelmän kuroutuminen kokoon oli muuten joka vuosi yhtä ihmeellistä ja hämmentävää.

Joskus harmitti, koska Suomen MM-jääkiekkomatseja jäi väliin. Onneksi oli älypuhelimet ja välillä suhteellisen pitkiäkin musiikittomia taukoja näytöksessä.”

Silja Siltovuori
muusikko, opiskelija
Joensuu

Selina Laubert tuonelan joutsenena (Niin metsä vastaa, 2017). Kuva: Kimmo Kuikka

”Joka vuoden viimeinen esitys oli meille näyttelijöille hehkuva hetki, erityisesti Wivi Lönn ja verhojen avaus lopuksi.”

Selina Laubert
musiikkialan opiskelija
Lontoo

”Keväällä 2016 tehtiin Wivi Lönn -näytelmää, jossa näyttelin itse arkkitehti Lönniä. Puskin kahdenkeskisessä juttutuokiossa Kirsin kanssa, että näyttämölle on saatava lyhtypylväs ja lopuksi Lönnin jugendikkunat on saatava näkymään vanhan salin peileistä. Kumpikin haave toteutui. Uskon myöskin vahvasti, että ystävystyin yhteen parhaista tovereistani funktionalismi vs. jugend -tanssinumeron ansiosta, ja siitä kiitän näytelmää.

Näytelmää tehdessä keväällä isäni menehtyi. Ukkovainaa pääsi kuitenkin ensi-iltaan, uurnassa, äitini Skodan takakontissa matkalla tuhkauksesta. Äitini tuli onnistuneen ensi-illan jälkeen kukittamaan ja supisi: ”isäs on takakontissa!”. Isäni kävi aikoinaan itse yhteiskoulun lukion, joten vanhan koulun parkkipaikalla piipahdus oli varmasti mieleinen pysäkki viimeisellä matkalla.

Näytelmästä jäi elämään spektaakkeli nimeltä Bobrikovin murha, jota vieläkin esitetään kiertävänä näytöksenä ympäri Joensuuta erinäisissä illanviettotapahtumissa. Eläköön Niinivaaran Musiikkiteatteri!”

Ilona Burtsoff
valokuvaaja
Helsinki

Ilona Burtsoff Wivi Lönnin roolissa 2016. Kuva: Ville-Veikko Markkanen

Ikkunatanssi (Wivi Lönn ja rumuuden lähettiläät, 2016). Kuva: Ville-Veikko Markkanen

”Olin mukana Niinivaaran musiikkiteatterissa neljä vuotta. Musiikkiteatteri oli hyvin merkittävä osa lukiokokemustani. Näytelmiä tehdessä sain kokemuksen omasta tekijyydestä ja aktiivisuudesta. Siitä, että saimme oman äänemme kuuluviin ja saimme kertoa tarinoita, jotka kumpusivat meistä ja joita halusimme kertoa. Tällainen kokemus omasta tekijyydestä oli äärimmäisen voimauttavaa ja itsevarmuutta antavaa: sai kokemuksen siitä, että pystyi itse olemaan osana luomassa jotain merkityksellistä ja muut aidosti myös kuuntelivat, mitä itsellä oli sanottavaa. Musiikkiteatterissa emme oppineet vain näyttelemistä tai roolityötä vaan myös kohtausten rakennusta, tarinan kerrontaa ja aiheiden käsittelyä taiteen keinoin. Teatterissa ryhmähenki ja yhdessä luominen oli myös aivan taianomaista. Monesti tuntui, että tarina syntyi kuin itsestään. Kirsi opetti kuuntelemaan omaa kehoaan ja ainakin itse loin aivan uudenlaisen suhteen kehooni ja kehollisuuteen. Teatterissa merkityksellistä ei ollutkaan vain teatteri vaan myös kaikki muu, mitä se opetti: ryhmässä toimimista, itsensä kuuntelemista, vastuunottoa, aktiivista tekijyyttä, merkityksellisten aiheiden käsittelyä ja vaikka mitä muuta. Teatterin teko oli itselleni kokonaisvaltainen sosiaalisesti, henkisesti ja fyysisesti merkittävä kokemus, jota on lähes mahdotonta selittää. Merkityksellisiä hetkiä musiikkiteatterin parissa oli tuhansittain.

Yksi mieleeni jäänyt hetki oli, kun sain lausua lavalla Minna Canthin kuuluisat ja upeat repliikit: ”Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha –” ”Niitähän minun pitikin ampua”. Nämä repliikit ovat niin täynnä voimaa ja kritiikkiä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta kohtaan.

Viimeisenä vuonna loin hahmokseni leikkisän Pesukarhun. Pesukarhun roolissa jokin vain loksahti paikalleen. Alusta asti roolin teko oli luontevaa ja äärimmäisen kiinnostavaa. Roolityö oli hyvin kehollista ja pääsin heittäytymään hyvin erityiseen liikekieleen, ilmeisiin ja tapaan puhua. Bändi vielä sävelsi ihastuttavan hahmoani täydentävän tunnussävelen. Tämä on roolisuoritus ja teko, jota en tule koskaan unohtamaan. Roolin iloisuus ja lapsenmielinen into auttoivat myös selviämään ylioppilaskirjoitusten ja pääsykokeiden aiheuttamasta stressistä. Kyseisen näytelmän Sostakovits on vaikuttavin musiikkikappale, minkä olen koskaan kuullut.

Kerttu Puhakka 2018. Valokuva ja juliste: Ilona Burtsoff

Tärkein muisto, joka toistuu useita kertoja, oli se tunne, kun oli lavalla ja tiesi tekevänsä jotain merkityksellistä. Se tunne, että pystyi seisomaan esityksen ja työnsä takana ylpeästi. Se, että tunsi itse voimakkaita tunteita lavalla, mutta myös heräsi yhtä voimakkaita tunteita muiden työstä, muiden kertomista tarinoista ja tiesi, että tässä tarinassa on jotain merkityksellistä.

Ilman näitä vuosia Niikan musiikkiteatterissa en nyt olisi tässä opiskelemassa teatterialan ammattilaiseksi. Nuo vuoden sytyttivät palon teatteria kohtaan ja näyttivät ainakin minulle kuinka merkityksellistä teatteri voi olla niin tekijöilleen kuin myös katsojille. Ja kuinka voimakas työkalu teatteri on hyvinkin erilaisten teemojen, yhteiskunnallisten ja yksityisen, käsittelyssä ja ymmärtämisessä. Mie oon äärimmäisen kiitollinen kaikille, joiden kanssa miulla oli ilo päästä tekemään teatteria kuin myös kaikille niille, jotka ennen minuu oli luomassa tätä upeaa musiikkiteatterin kulttuuria ja perintöä sekä myös kaikille niille, jotka ovat ja tulevat jatkamaan sitä miun jälkeen. Niinivaaran musiikkiteatterilla on aina erityinen paikka miun sydämessä.”

Aida Piirainen
opiskelija
Helsinki

”Olen ollut mukana ensin musapuolella 2017 näytelmässä Niin metsä vastaa, sitten sen jälkeen vuoteen 2020 asti näyttelijänä. Ensimmäisestä näytelmästä muistoihin ovat jääneet varsinkin bändikellarin pimeydessä tapahtuneet karhumörinät, joita tuona vuonna harrastimme paljon. Näyttelemisestä mieleen on jäänyt varsinkin vuonna 2019 Onhan kukittu kerta Ellen Thesleffin voimakas taiteilijasielu, ”Minä en ole mikään naistaiteilija. Minä olen taiteilija, ja haluan koko maailman kuulevan sen!”, sekä 2018 ”Kulkuri ja Lasisilmä” roolini peikkona kahden muun peikkosisaren sekä yhden noidan kanssa. Niinkin lyhyessä ajassa meidän Noita ja Peikot -jengi hinkkautui hyvin tiiviisti yhteen, ja roolit elävät edelleen keskuudessamme. ”Hei, peikko”, saattoi monesti kuulua koulun käytävillä ohi kulkiessa sekä edelleen varmaan sitten joskus 30 vuoden päästä tulevaisuudessa.

Muistan aina sen tunteen, kun odottaa lavalle menoa, ja sen, kun se tapahtuu. ”Nyt sitä mennään!” Sen sydäntähakkaavan tunteen kun yhtäkkiä on noin 100 ihmisen ympäröimänä. Se läsnäolo tuntuu luissa ja ytimissä. Vaikka se on tavallaan aika karmea tunne, siinä on jotain huumaavaa. Sitä jään kaipaamaan.

Niikkateatterin maaginen pyöreä näyttämö on jäänyt vahvasti mieleeni, niin myös lattioilla pyöriminen, juhlasalin haju, ja se tietynlainen odotus, kun näyttämö on kasattu ja ensi-ilta lähestyy. Se, miten kaikki puhaltaa ylpeinä yhteen hiileen. Se, miten prosessin aikana oppii paljon itsestään ja omasta maailmastaan, sekä muista ihmisistä. Siellä oppii löytämään itsensä, oman voimansa. Se on sanoinkuvailematon kokemus. Näytelmä yhtä äkkiä vaan ilmestyy, kaikesta alkukaaoksesta huolimatta. Kirsi ja Päivi ovat todellisia sankareita, kun jotenkin ihmeellisesti se aina vaan onnistuu. Joka iltana on syntynyt aivan mahtava näytelmä! Kiitos kaikille jotka ovat olleet osallisina, oli se sitten näyttelijänä, muusikkona, ohjaajana, katsojana, tai suurenmoisten valojen tai äänien hallitsijana. Kiitos Niinivaaran musiikkiteatteri.”

Annika Tolvanen
kevään 2020 ylioppilas ja vuoden taiteilija

”Niikkateatterin henki on maailman turvallisin ja voimakkain. Ensimmäisellä tunnilla mennään huoneeseen, jossa tuskin tunnemme toisiamme, ja viimeisessä esityksessä halaamme toisiamme, koska tiedämme, että saimme olla vain tämän lyhyen ajan yhdessä. Onneksi Niikkateatteri ei lähde ihmisestä, vaikka ihminen lähtis Niikkateatterista.”

Johanna Leppänen
lukiolainen, JYK
Joensuu

”Niikkateatterissa on jotain taianomaista. Kliseisesti: Sitä ei voi ymmärtää, jos sitä ei ole itse kokenut. ”Vaatimattomasti”: Niikkateatteri pelasti elämäni. Sain tärkeitä, toivottavasti elinikäisiä, ystävyyssuhteita ja mielettömän kasvattavia sekä ikimuistoisia kokemuksia lavalla ja harjoituksissa, mutta kyse ei ole ainoastaan siitä. On kyse siitä, kuinka niikkateatterilaiset suhtautuvat maailmaan, toisiinsa ja taiteeseen. Kuinka olemme yhtä jäseniemme erilaisuudesta huolimatta – tai sitten sen ansiosta. Olen sanaton kiitollisuudesta ja siitä surusta, minkä tästä yhteisöstä poistuminen tuottaa. Ilman Niikkateatteri-vuosia olisin paljon heikompi.”

Linda Halonen
kevään 2020 ylioppilas, JYK
Joensuu

Katsojien kommentteja

”Lämpimänä ja aurinkoisena toukokuun iltana teatterinne käsitteli nuoruuteen ladattuja odotuksia ja nuoruudenrakkauksia, joista joku toteutui vasta vanhuuden koitettua. Esityksessä laulettiin Liljankukkaa, joka palaa vieläkin mieleeni. Koskettavasti jäi samasta esityksestä mieleen myös pienenä palvottu poika, joka ei nuoruudessaan täyttänytkään hänelle lastattuja odotuksia. Sinä olet meille pettymys, syyti lähipiiri horjuvalle pojalle. Tästä on kai jo lähes parikymmentä vuotta? Esityksen tarinat olivat oikeasti oppilaiden sukutarinoista koottuja, muistelen kuulleeni. (Kaukana paratiisista, 2004).

Vuosi sitten toteutitte Suomen taiteen tarinan. Järnefelt, Schjerfbeck, Thesleff, Jansson… Saitte ison kaaren hienosti haltuun. Nuoret näyttelijät olivat tehneet upeaa taustatyötä selvittäessään yksityiskohtia näiden taiteilijoiden ajasta ja elämästä. Tekemisen prosessissa elänyt vapaus ja lämpö välittyi katsomoon asti. Me katsojat istuimme ringissä näyttelijöiden ja tapahtumien ympärillä, ja se loi tilaan erityisen keskittymisen ja lisäsi kokemuksen merkityksellisyyttä. Me katsojat pääsimme näin osaksi sitä kaikkea emmekä jääneet vain etäisiksi sivustakatsojiksi. Tuli vahvasti kokemus, että kaikkien nuorten, kaikkien aikuistenkin pitäisi saada mahdollisuus tällaiseen draamaprosessiin, joka kasvattaa, lujittaa, luo yhteyttä ja vahvistaa ihmisyyttä.”

Katri Kovasiipi
toimittaja
Tampere

”Esitykset ja niihin mukaan pääseminen oli myös vaihto-opiskelijoille tärkeä juttu. Musiikin ja valojen toteutus ohjauksesi lisäksi on aina ollut onnistunut. Siitä kiitokset myös toteuttajille. Lavasteiden yksinkertaisuus on yleensä sopinut hyvin esityksiin. Sopivat puvut ovat ilmeisesti tai ainakin usein löytyneet kotoa, kummeilta, mummeilta, sukulaisilta. Samoin muu rekvisiitta.

Kirsi, näiden näytelmien myötä on Suomeen saatu taiteellisesti lahjakkaita teatterilaisia. Eli kipinä, jonka sytytit, roihahti. Jaksoit kannustaa, tukea ja löytää luovuuden idut.”

Marjatta Haapaniemi
ylihoitaja, eläkkeellä
Joensuu

”Sairaalatangon muistan ja biisejä muistan kaikista teatteriesityksistä vieläkin…’Rakastan sinua, mutta sinä olit himo minä kaipaus…’(Södergran) En halunnut lukioon. Ainut, miksi edes salaa haaveilin, oli että voisi sit päästää näyttelee, noh tiet vei muualle, mut tanssin kautta päädyin lavoille kyllä heh, mut hyvin suunniteltu teatteriesitys on jotain aivan uniikkia…”

Johanna Kellomäki
tanssija, ilma-akrobaatti ja sirkusopettaja
Turku

”Kaukana paratiisista oli kyllä vaikuttava, sen muistan. Äitinikin liikuttui ja kehui sitä silloin kovasti.”

Katariina Tuhkanen
kotiäiti ja kitaristi
Joensuu

”Nähnyt pari esitystä, kummankaan nimeä en muista. Sori siitä. Mutta toisesta niistä muistan oikein hyvin Liina-Maija Paavilaisen veret seisauttavan pistäytymisen stagella.”

Hannu Porkka
muusikko
Joensuun kaupunginorkesteri

Panis ageluicus eli kodittomien kuoro (Jäiden lähtö, 2014). Kuva: Kimmo Kuikka

”Panis Angelicus Jäiden lähdön(2014) lopussa oli ikimuistoinen ja kohottava hetki, me pienet ihmiset joilla mahdollisuus kokea ja kohottautua korkeuksiin sekä oliko se Jumala ei nuku (2012) näytelmän musiikin luomat toiseudet, maailmojen ja kulttuurien esiinmarssi oli komea kokonaisuus, silloin ajattelin, että miten ihmeessä voikin olla pienen maalaiskaupungin lukion musiikkiteatteri näin hyvin toteutettua, monipuolista ja tasokasta, kuin ammattiteatteria. Ja yhteiset ja yhteisölliset lopputanssit kruunasi illan. Ja ne lukuisat oppilaiden omia sukujuuria tutkivat tarinat, niin paljon merkityksiä, oppilaille eheyttävää ja voimauttavaa terapeuttista ilmaisua. Aivan mahtavaa, koulun tärkeintä antia ihmislapsille.”

Anu Lehtola-Donner
taideterapeutti, työyhteisövalmentaja
Joensuu

”Roopen iljettävä pedofiiliukko jäi kummittelemaan uniini. Miten niin hurmaava ja mukava nuorukainen voi muuttua näytelmässä niin iljettäväksi. En muista näytelmää enkä vuotta. Anteeksi Roope.”

Tarja Laubert
opettaja
Joensuu

”25 vuotta, huh! Pitkä taival, upeita ja monia, monia ennakkoluulottomia produktioita, jotka suurella intohimolla ja itsensä toteuttamisen tulella aina työstetty. Mukana ollut paljon upeita taiteilijasieluja ja sittemmin Suomen eturivin näyttelijäkaartiinkin yltäneitä nuoria. Itselle monista katsomistani produktioista Wivi Lönnin elämää peilaava näytelmä monella tapaa mieleen painuvin.”

Ville-Veikko Markkanen
rumpali, medianomi
Lohja

”Timon (teatteriohjaaja Timo Ventola) ja minun ystävyys on alkanut Niinivaaran lukion salissa teatterinne esityksen yhteydessä. Satuimme samaan teatterinne näytäntöön ja istuimme vierekkäin. Ehdimme jutella siinä, varmaan ennen esitystä ja esityksen jälkeen, Timo ehkä muistaa tämän paremmin. Siitä ajattelen ystävyytemme alkaneen, ja se on säilynyt tiiviinä sen jälkeen.”

Maria Korkatti
teatteri-ilmaisun ohjaaja
Kuopio

”Wivi Lönn. Unohtumaton loppukohtaus, kun pimennysverhot nousivat kauniiden ikkunoiden edestä ylös. Koko esitys oli kaunis!”

Minna Hoffrén
pianonsoiton opettaja
Joensuu

”Olen useampaan otteeseen ollut katsomon puolella. Kaikki näkemäni esitykset ovat olleet vaikuttavia, ajatuksia herättäviä ja hyvin erilaisia ilmaisutapoja sekä tekniikoita yhdistäviä loistavine ääni- ja valaistusmaailmoineen. Kerran (2017, Niin metsä vastaa) olin kulissien takana kirjailijan roolissa inspiroimassa tekijöitä. Koska minä olen minä ja koska olen kirjoittanut mitä olen, tuolloin keskusteltiin esimerkiksi maan tavasta ja korruptiosta, erilaisista tavoista tehdä talousrikoksia, veronkierrosta, kuvitteellisista ja todellisista kainuulaisista kaivoksista, ympäristöongelmista ja -rikoksista. Koin, että nuorissa on tulevaisuus, sillä sen verran hyviä kysymyksiä ja oivalluksia he tekivät. Ja esitystä katsoessani hämmästyin, kuinka aiemmasta kirjailijatapaamisesta oli noussut kaikenlaista esitykseen, kuten kaivosasioita ja veronkiertoa syvällisesti ymmärrettynä ja esitettynä. Todellakin, nuorissa on tulevaisuus!”

Alia Dannenberg
talousalan yrittäjä

”Vuoden 2018 kuningatar vei kuumeisen riivatulla tanssillaan mukanaan jonnekin hulluuden rajamaille – oli upea näytelmä muutenkin.” (Kulkuri ja lasisilmä, kuningattarena Rico Muranen ja musiikkina Šostakovitšin valssi)

Niina Holopainen
lukion lehtori
Joensuu

”Musiikkiteatteri on joka kevät sytyttänyt valon pimeyteen, jonka olemassaoloa en aiemmin edes ollut havainnut.”

Anu Haapalainen
lukion lehtori
Joensuu

Rakennusmiehet valmiina tuhoamaan mansardikattoisia taloja (Wivi Lönn ja rumuuden lähettiläät, 2016). Kuva: Kimmo Kuikka

* *

Jälkisanat

Musiikkiteatterimme syntyi Niinivaaralla 1995, ja ensimmäisellä kerralla soittimena olivat vain rummut. Perustimme myös yhdistyksen, kun julkaisimme levyn Edith Södergranin säkeitä sanoin ja sävelin. Niinivaaran musiikkiteatteriyhdistys ry on teatterin aatteellinen ja taloudellinen tukija. Teatteri toimi 20 vuotta Niinivaaralla, ja nyt on oltu viisi vuotta Papinkadulla.

Opiskelijat sanovat teatteria Niikkateatteriksi, ja esitysten jälkeen he yhä vielä ovat vaeltaneet Niinivaaralle jakamaan kokemusta. Ei ole Ilosaarirock enää Ilosaaressa eikä Niikkateatteri Niinivaaralla.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua