Tampereen kaupunki uhkaa sulkea Pyynikinrinteen betoniseinän taakse

Kuva: Maire Riipinen

Maailman ympäristöpäivänä 5. kesäkuuta 2022 Tampereen Heinäpuistossa pidettiin juhla puiston ja Pyynikinrinteen kaupunginosan puolesta. Rap-taiteilija Eemeli Koivisto esiintyi. Johanna Peltolan vetämä sirkustyöpaja houkutteli perheitä. Mielipiteitä ilmaistiin. Vettä satoi. Disa Kamula juonsi.

Puutarhuri Ystävä Martikainen puhui Heinäpuiston erityislaatuisuudesta. Projektisuunnittelija Taru Huokkola esitteli Tampereen seudun työväenopiston syväsivistystä ja kestävää kehitystä koskevaa hanketta.

Omassa puheenvuorossani valmistelin seuraavaa, arkkitehti Lars Sonckin syntymäpäivänä 10. elokuuta pidettävää Heinäpuistojuhlaa, jossa on tarkoitus luovuttaa Heinäpuiston puolustamiseksi kerätty adressi Tampereen kaupungille. Alla oleva artikkeli on syntynyt tämän puheenvuoron pohjalta.

* *

Maailman ympäristöpäivänä on hyvä kysyä, mistä puhumme, kun puhumme ympäristöstä, tai mitä suojelemme, kun suojelemme ympäristöä. ”Ympäristö” on lievästi sanoen ympäripyöreä käsite; kaikki, mikä on jonkun ympärillä, on ympäristöä. Jos ympäristö on jotakin sellaista, jolle pitää tehdä jotakin, tai olla tietoisesti jotakin tekemättä, niin ympäristöä on hyvä tarkastella eriytyneemmin.

Ympäristö kannattaa ymmärtää suhdekäsitteeksi. Se on suhdekäsite kahdessa eri mielessä. Ympäristö on ensinnäkin luontosuhde, ihmisen taloudellisen ja kulttuurisen toiminnan suhde luontoon. Ja toiseksi se on sukupolvien suhde, joka syntyy luontosuhteessa elettäessä, kun kulloinkin aktiivisessa iässä olevat ihmiset päättävät, miten he suhtautuvat luontoon kohdistuvia toimiaan suunnitellessaan menneisiin ja tuleviin sukupolviin.

Ihmisen ja muun luonnon vuorovaikutus, siis talous ja kulttuuri, lähtee jokaisella hetkellä liikkeelle siitä, mitä aikaisemmat sukupolvet ovat tehneet, ja vaikuttaa seuraaviin sukupolviin. Siinä ei ole sinänsä mitään merkillistä, se on itsestään selvä asia. Mielenkiintoisemmaksi itsestään selvä näkökohta muuttuu vasta sitten, kun kysytään, miten sukupolvisuhteessa tuotetaan hyvää, miten huonoa elämää.

Maailman ympäristöpäivänä vuonna 2022 huonot puolet ovat painavia. Vanhempien polvien pahat teot vaikuttavat jo syntyneeseen nuoreen polveen ja vielä syntymättömiin ihmisiin kauheammalla tavalla kuin ehkä koskaan aikaisemmin.

* *

Nuoriso on perillä siitä, ketkä ovat saaneet aikaan sen tilanteen, jossa he nyt elävät. Tästä aiheesta tehdyistä tutkimuksista raportoidaan silloin tällöin sanomalehdissä. Tänään kerrottiin, että lähes joka toinen helsinkiläinen lukiolaistyttö koki voimakasta riittämättömyyden tunnetta ja yli puolet tunsi uupumusasteista väsymystä (ks. Muilu 2022). Vajaa viikko sitten raportoitiin tuoreesta Helsingissä, Oulussa ja Vaasassa tehdystä kyselyaineistolla täydennetystä ryhmähaastattelututkimuksesta. Se kertoo, että nuorten aikuisten mielestä Suomea rakennetaan vanhempien sukupolvien ehdoilla. Sitä rakennetaan väärin: 62 % ajattelee, että tulevaisuuteen pitäisi suuntautua tasa-arvoisuuden ja yhdenvertaisuuden varassa. (Ks. Parikka 2022.)

Nuorison syytös kohdistuu meihin heitä vanhempiin ihmisiin. Osoite on oikea ja syytös vakava. Voimme ehkä yrittää kiemurrella toteamalla, että kyse on ollut yhteiskunnan sellaisesta organisoitumisesta, johon useimmat meistä eivät ole voineet vaikuttaa millään tavalla. Se selitys ei auta. Olemme joka tapauksessa vähintään sietäneet järjestelmää ja myös monin tavoin tukeneet sitä. Olemme antaneet sille äänemme. Meidän ansiostamme nuoret ihmiset ovat joutumassa tilanteeseen, jossa heillä ei monien asiantuntijan mielessä ole elämisen mahdollisuuksia. Tulevia polvia ei ehkä tule.

Tässä ja nyt, Heinäpuistoa ja Pyynikinrinnettä maailman ympäristöpäivänä puolustaessamme, meidän on valitettavasti helppo nähdä, että huono sukupovisuhde on hallinnut asioita ja päässyt pilaamaan ympäristöä tavalla, joka uhkaa tehdä hyvä elämän elämisen mahdottomaksi kaikkialla maailmassa. Tässä vaiheessa kannattaa kysyä, minkälainen olisi se sukupolvisuhde, joka tekisi hyvän elämän mahdolliseksi. Mitä ympäristönsuojelu tarkoittaa sukupolvikysymyksenä?

Ympäristönsuojelu tarkoittaa sukupolvikysymyksenä menneiden sukupovien työn kunnioittamista ja tulevien sukupolvien hyväksi toimimista. Nuorten esittämien ajatusten inspiroimana tätä määritelmää on täsmennettävä: hyvän elämän mahdollisuuden vaaliminen vaatii menneiden sukupolvien työn valikoivaa kunnioittamista.

Vaatimuksessa menneiden polvien kunnioittamisesta ja tulevien hyväksi toimimisesta ei sinänsä ole mitään kovin kummallista. Kukapa ei olisi vanhempia kunnioittava kunnon ihminen ja vastuullinen kestävän kehityksen kannattaja? Ja mikäpäs siinä, ne ovat oikein kauniita ajatuksia, vaikka voivatkin joissakin tapauksissa johtaa moralismiin, tekopyhyyteen ja tyhjään puheeseen. Korkeamoraalisen lähtökohdan lisäksi on onneksi olemassa myös käytännöllisempi, välittömään hyvään tähtäävänä jopa itsekäs tulkintamahdollisuus sukupovien dynamiikasta.

Välittömän hyvän mahdollisuus on siinä, että nykyiset elinolot, esimerkiksi juuri tekeillä olevat asemakaavat, voidaan tehdä hyviksi parhaillaan eläville nykyisille ihmisille silloin, kun niitä laadittaessa kunnioitetaan vanhempien polvien työtä ja pyritään palvelemaan tulevia sukupolvia. Tässä on mielestäni hyvän ja huonon ympäristönhoidon eron kriteeri: jos menneitä ja tulevia sukupolvia kunnioitetaan, niin hyvä elämä on heti mahdollista, jos ei kunnioiteta, niin se ei ole mahdollista milloinkaan.

* *

Kunnioittaako Tampereen kaupunki menneiden sukupolvien työtä ja tulevien polvien elämänlaatua, jos se tänä vuonna päättää rakennuttaa kerrostalon Heinäpuiston päälle? Samoin tein sama kysymys on esitettävä myös niille menneiden sukupolvien ihmisille, joiden työn ansiosta Pyynikin kaupunginosa on sellainen kuin se nyt on.

Pyynikin kaupunginosa syntyi 1900-luvun ensivuosina kansanliikkeiden, silloisen Tampereen kaupungin ja kaupunkiarkkitehtuurin yhteistyönä. Idea luontoa kunnioittavasta, tuleville polville virkistystä tarjoavasta kaupunginosasta syntyi kansanliikkeissä ja materialisoitui arkkitehti Lars Sonckin laatimassa, vuoden 1902 arkkitehtuurikilpailun voittaneessa ja vuonna 1907 vahvistetussa Pyynikinrinteen asemakaavassa (ks. Turunen 2015).

Sonck kunnioitti vallitsevaa asemakaava-arkkitehtuuria ja aikaisempien arkkitehtipolvien työtä varsin radikaalisti valikoiden. Hän ei arvostanut 1800-luvun kaupunkiarkkitehtuuria, vaan haki vaikutteita kauempaa. Sonck innostui reilusti alle 30-vuotiaana perusteellisesti asemakaavoituksesta. Hän ei elänyt vanhemman sukupolven ehdoilla, vaan asettautui uudistusliikkeen johtoon. Sonck uudisti, mutta myös suojeli. Hän käytti omana aikanaan voimistuneesta tendenssistä nimeä ”moderni vandalismi”. Hän katsoi, että mammonan palvonta oli turmellut kaupunkeja. Sonck kirjoitti, että ”luonto on meidän paras kotipaikkamme ja kaikki mikä kaupungeissakin pyrkii säilyttämään sen kauneutta ja leikkisää vaihtelevuutta, kohottaa osaltaan esteettistä tunnetta ja voimistaa rakkautta kotiseutuun ja omaan kaupunkiin”. (Salokorpi 1981, 127–128.)

Vielä nyt, alkukesällä 2022, Sonckin idean ja hengen aistii Pyynikinrinteellä. Olen tavannut täällä perheitä, joiden nuorimmaiset ovat saman talon asukkaita viidennessä polvessa. Ihmiset rakastavat tätä harjua.

* *

Parhaan kotipaikan kunnioittaminen syntyy Pyynikillä Sonckin tarkoittamalla tavalla muun muassa siitä, että asemakaava on tehty harjuluonnon muotoja myötäileväksi. Kasvillisuudelle on jätetty tilaa niin paljon kuin mahdollista. Kadut laskeutuvat rinnettä alas kuin varovasti virtaavat purot. Kaavan perusidea toteutuu sen ansiosta, että Sonck on määrännyt nykyisen Heinäpuiston alueen rakentamattomaksi (ks. Turunen 2015, 24). Rakentamaton alue muodostaa avoimen rajakohdan, joka tekee Pyynikin alueista kaupunkiarkkitehtonisen kokonaisuuden.

Amurin ruutukaava, Pyynikintorin mahtava uusklassismi ja Pyynikinrinteen kaupunkiluonto kohtaavat nyt Heinäpuistossa, ja vain siellä. Samalla Heinäpuisto tekee itse Pyynikinrinteestä elävän kokonaisuuden. Sonckin suunnitelmien mukaisesti rakentamattomaksi jätettävä alue toimii avoimena rajana, johon rinnekaupunginosa yhdestä suunnasta katsoen päättyy ja toisesta suunnasta katsottuna ja kutsuvasti nähtynä alkaa. (Ks. Turunen 2015.)

Superlatiiveja olisi syytä välttää, varsinkin silloin, jos puhuu asiasta, jonka hyväksi on pitämässä puhetta, ja joka on luoneeltaan niin moniulotteinen, ettei se mahdu samoilla vertailu-ulottuvuuksille muiden asioiden kanssa. Tästä huolimatta minusta tuntuu perustellulta sanoa, että Pyynikinrinne on ylivoimaisesti arvokkain kaupunkikulttuurinen kokonaisuus Tampereella. Se on ainutlaatuisen arvokas kaupunkikulttuurin ja kaupunkiluonnon kohtaamispaikka koko maailmassa. Kaupunkiluonnon ja kaupunkikulttuurin kokonaisuus on tärveltävissä yhdellä ainoalla kerrostalolla, jos kerrostalo vain asetetaan juuri oikeaan paikkaan, eli Heinäpuistoon.

Heinäpuiston puolustajat ovat Tampereen kaupunkia puhutellessaan yrittäneet vedota myös kaupungin ilmaisemiin, erinäisiä ”vetovoimia” koskeviin intohimoihin. Paikkakunnalle pitäisi vetää myös matkailijoita, kaupunkiimme ihastumaan ja Tampereen menestyksen hyvää sanomaa levittämään. Jos Pyynikintorin alueelle joskus rakennetaan taidemuseo arkkitehti Erkko Aartin suunnitelman mukaisesti, niin siihen kuuluu näköalakerros, jolta avautuu näkymä Pyynikin rinteen suuntaan. Jos Heinäpuisto jää nykyiselleen, niin museossakävijän katse kantaa puiston yli rinteen kummastuttavan kauniiseen puiden ja puutalojen muodostamaan kokonaisuuteen. Jos kaupunki toteuttaa suunnitelmansa, niin katse pysähtyy elementtitalon seinään.

Elämä on ollut vuonna 1902 luultavasti hieman paikallisempaa kuin 120 vuotta myöhemmin, vaikka vilkasta Tampereella lienee ollut silloinkin. Pyynikkiä on silti voitu pitää ensisijaisesti tamperelaisten omaisuutena. Matkailijoita ei ollut määrättömästi. Nyt tilanne on se, että kuka tahansa voi tulla milloin tahansa mistä tahansa, kävellä Kivipunalan viertä, katsahtaa etelään ja aistia Pyynikin tuntua. Pyynikinrinne on ihmiskunnan omaisuutta entistäkin ilmeisemmällä tavalla.

Tampereella elettiin vuonna 1902 ja heti sen jälkeen aikaa, jota 120 vuotta myöhemmästä näkökulmasta katsoen tekee mieli sanoa suureksi. Kansalaisyhteiskunta oli syntymässä. Ihmiset, joilla ei ollut kansalaisoikeuksia, ja joiden työviikko oli kuusipäiväinen ja työpäivä yli yksitoistatuntinen, ajoivat vapaa-aikoinaan yhteisiä asioita. Suomi piti saada itsenäiseksi, valtiovalta kansanvaltaiseksi ja sana vapaaksi. Demokratia sai yhden suurimmista voitoistaan maassamme ja maailmassa, kun tamperelaiset julistivat vaatimuksensa marraskuussa 1905, eivät tosin kuitenkaan Heinätorilla eivätkä Pyynikintorilla, vaan Keskustorilla. Pyynkinrinteen kaava oli näiden pyrkimysten tulosta.

* *

Kaupunkiarkkitehtuuri koki Tampereella Pyynikinrinteen kaavan valmistumista seuranneina vuosina suurta aikaa. Sonckin toista suursaavutusta, Tampereen Johanneksen kirkkoa alettiin rakentaa 1902 ja se valmistui 1907. Tuomiokirkko herättää samoja tuntoja kuin Pyynikinrinne. Joku voi tosin pitää Kirkon ulkonäköä aavistuksen verran liian mahtipontisena (esimerkiksi minä ajattelen niin), mutta sisätilat ja Jussinkylään sijoittumisen tapa luovat aistimuksen, jossa pyhyys, huumori ja tuntu lähimmäisenrakkauden mahdollisuudesta hipaisevat tosiaan.

Maastoon sijoittamisessa Sonck on pyrkinyt tahallisesti tahattomuuden vaikutelmaan. Kirkko ei ole oikein missään sanallisesti ilmaistavissa olevassa suhteessa ympäröiviin katuihin. Harmonia vallitsee silti, tai juuri siksi. Sonck itse sanoi, että hänen suunnittelemansa kirkon sijainti on onnistuneempi kuin itse rakennus (Kivinen 1981b, 48). Omalla veikeällä tavallaan kirkon sijainnin ja itse kirkon onnistuneisuutta vertaileva lausunto kertoo, miten tärkeää asemakaavatyö oli Sonckille silloin, kun hän suunnitteli asemakaavan Pyynikinrinteelle.

Tuomiokirkko on kuin mättäälle kasvanut tatti. Se seisoo parhaassa pisteessä, mutta sitä ei voi epäillä kaavamaisesta suunnittelusta. Siitä ei voi epäillä Sonckiakaan. Arkkitehti Wivi Lönn kertoo, että Sonck ei käyttänyt työssään koskaan viivoitinta (Kivinen 1981a, 10). Kirkon sisällä Sonckin tekemien tila- ja materiaaliratkaisujen lisäksi myös freskot tehneiden taiteilijoiden työ vaikuttaa huumorin ja pyhyyden yhteistyönä syntyvään menneiden ja tulevien sukupolvien kunnioitettavuuden aistimukseen. Hugo Simberg lähti raamatunhistoriallisista teemoista ja päätyi ylistämään meidän tavallisten köynnöksenkantajien elämän hauskaa ylevyyttä (vrt. Kivinen 1981b, 56).

Tampere saa nauttia useista Sonckin töistä, joista kahta, nimittäin Johanneksen kirkkoa ja Pyynikinrinteen asemakaavaa, voi pitää hänen töistään tärkeimpinä. Pyynkinrinteen esiin nostaminen on erityisen perusteltua siksi, että se edustaa Sonckin ominta ja kiihkeimmin ajateltua tuotantoa. Sonck teki kaavatöitä vain lyhyen ajan, mutta se tapahtui hänen parhaana luomiskautenaan. Vuoden 1907 jälkeen hän ei enää julkaissut asemakaavasuunnitelmia (ks. Korvenmaa 1981b). Ehkä moderni vandalismi ja mammona osoittautuivat niin mahtaviksi vastustajiksi juuri kaava-alalla, että oli viisaampaa siirtyä kevyempiin töihin. ”Elämän tasapaino” ja ”omantunnon rauha” olivat ehkä saavutettavissa paremmin vähemmän toraisilla työaloilla (vrt. Korvenmaa 1981a, 122).

Arkkitehti Juhani Pallasmaa (1981, 4) kirjoittaa, että sekä Suomessa että ulkomailla on virinnyt kiinnostus vuosisadanvaihteen arkkitehtuuriin ja tämän kauden arkkitehdeistämme on ulkomaisia vierailijoita näyttänyt kiinnostavan Eliel Saaristakin enemmän juuri Lars Sonck. Tampereella vaikutti Sonckin lisäksi omalla tavallaan myös Saarisen henki, kun arkkitehti Bertel Strömmer tuli Saarisen toimistosta Tampereelle ja huolehti muun muassa Sonckin Pyynikin kaavan toteutumisesta. Arkkitehtuurin voimaa Tampereella kasvatti erityisesti vielä se, että arkkitehti Lönn perusti tänne toimistonsa. Tampereen rakennettuun ympäristöön paljon vaikuttanut arkkitehti Birger Federley toimi nuoruudessaan Lars Sonckin työtoverina. Suuria arkkitehtejä vilisi 1900-luvun alussa Tampereella kuin hyviä ihmisiä Aki Kaurismäen kauneimmissa elokuvissa.

Tampere ei vedä arkkitehtien parhaimmistoa puoleensa vuonna 2022 läheskään yhtä voimaperäisesti kuin reilut sata vuotta aikaisemmin. Toimittaja Raili Roth toteaa Aamulehteen laatimassaan haastatteluartikkelissa, että pula arkkitehdeistä hidastaa jo Tampereen kaupungin kaavoitustyötä. Tampereen yliopiston arkkitehtuurin professori Olli-Paavo Koponen kertoo, että valtaosa Tampereella valmistuneista arkkitehdeistä jättää Tampereen. ”Voisi luulla, että valmistuneet jäisivät, kun he tuntevat jo kaupungin ja ovat tänne hyvin verkottuneita”, hän sanoo.

Tampereen kaavoitusoloja ja kaupungin sidosryhmäsuhteita vain pintapuolisesti tuntevana ihmisenä arvelisin, että uudet arkkitehdit saattavat jättää Tampereen ehkä juuri siksi, että he tuntevat jo kaupungin ja ovat tänne verkottuneita.

Niin, miten siis on, kunnioittivatko Lars Sonck, noin 120 vuotta sitten eläneet kansanliikkeiden ihmiset sekä silloinen Tampereen kaupunki menneitä sukupolvia ja ajattelivatko he syntymättömien sukupolvien parasta? Tähän on helppo vastata ilman kirjallisia lähteitä, vain käymällä Pyynkin rinteellä. Kunnioituksen eetos on yhä aistittavissa siellä. Vastaus on kyllä. Ne ihmiset, joiden ansiosta Pyynikinrinne on sellainen kuin se vuoden 2022 kesällä yhä on, kunnioittivat luontoa ja vanhoja sukupolvia. He halusivat, että meidän olisi hyvä elää ja asua heidän jälkeensä.

Entä toimiiko nykyinen Tampereen kaupunki tulevien sukupolvien parhaaksi ja kunnioittaako se menneiden polvien työtä ja saavutuksia, jos se rakennuttaa talon Heinäpuiston päälle? Siihen kysymykseen minä en vastaa.

Pertti Julkunen

* *

Kirjallisuus

• Kivinen, Paula (1981a) Lars Sonck Elämänvaiheita. Lars Sonck’s life. Teoksessa Piironen 6–12.
• Kivinen, Paula (1981b) Varhaiskausi – kansallinen romantiikka 1894–1907. Early period – National Romanticism 1894–1907. Teoksessa Piironen, 13–62.
• Korvenmaa, Pekka (1981a) Lars Sonckin arkkitehtuuria 1905–1945. Architecture of Lars Sonck 1905–1945. Teoksessa Piironen, 63–126.
• Korvenmaa, Pekka (1981b) Työluettelo. Works. Teoksessa Piironen, 141–153.
• Muilu, Jaakko. (2022) Uhrataanko nuoret tehokkuudelle? Helsingin Sanomat sunnuntaina 5.6.2022.
• Parikka, Valtteri (2022) Tutkimus maalaa hälyttävän kuvan nuorten jaksamisesta. Helsingin Sanomat tiistaina 31.5.2022.
• Piironen, Esa (1981) Lars Sonck. Arkkitehti. Käännökset. Translations. English Centre. Helsinki: Suomen rakennustaiteen museon monografiasarja.
• Roth, Raili (2022) Hiedanrantaan ei löydy suunnittelijaa. Aamulehti // Maanantaina 9. toukokuuta 2022.
• Salokorpi, Asko (1981) Lars Sonckin kaupunkisuunnitelmat. Lars Sonck’s town plans. Teoksessa Piironen, 127–140.
• Turunen, Kristiina (2015) Urheilukentästä kaupunginosaksi. Pyynikinrinteen kaupunginosan syntyminen 1902. Historian pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua