Kukkivat katveet -seminaarissa puhuttiin vähälevikkisen kirjallisuuden merkityksestä

Kustantajien paneelissa keskustelivat Tiina Lehikoinen (vas.), Päivi Koivisto, Antti Kasper ja Tommi Parkko. Kuva: Mikko Saari

Pirkkalaiskirjailijat järjesti Kirjailijaliiton ja Suomen arvostelijain liiton SARVin kanssa Kukkivat katveet -seminaarin perjantaina (25.4.2025) Tampereen Kulttuuritalo Laikussa. Vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuki lakkautettiin vuosi sitten. Tällä tuella kirjastot saattoivat hankkia vähälevikkistä kirjallisuutta, siis sellaista, joka ei ole kaupallisesti niin merkittävää, kuten runoutta, selkokirjoja ja lasten- ja nuortenkirjoja. Tuki oli euromääräisesti valtion mittapuulla lähes olematon, 860 000 euroa, mutta mahdollisti monen kirjan päätymisen kirjastojen valikoimiin.

Seminaarissa vähälevikkisestä kirjallisuudesta oltiin kutsuttu puhumaan toimijoita kirjallisuuden koko kentältä. Avauspuheenvuoron piti taideneuvoston puheenjohtaja, kirjailija Juha Itkonen. Ohjelmassa oli kolme paneelikeskustelua, joissa kuultiin niin kustantamoiden edustajia, kirjailijoita kuin muita alan toimijoita erilaisista vähälevikkiseen kirjallisuuteen liittyvistä kysymyksistä. Antoisien keskustelujen päätteeksi saatiin vielä kuulla kirjailijanakin keskusteluihin osallistuneen Elsa Töllin runoutta.

Tilaisuudessa muistutettiin myös siitä, että Muodonmuutoksia ry on perustanut kansalaiskeräyksen, jolla pyritään korvaamaan poisleikattu vähälevikkisen kirjallisuuden tuki. Keräyksestä löydät lisätietoja Muodonmuutoksia ry:n sivuilta.

Kirjailija Juha Itkosen mukaan lukuaikapalvelut keikauttavat kirjailijan toimintamallia outoon asentoon. Kuva: Mikko Saari

Itkonen kirjallisuuden ja kulttuurin ekosysteemistä

Itkonen aloitti puheenvuoronsa hämmästyttävällä havainnolla hiljattain lukemastaan Sirkka Turkan elämäkerrasta: vielä vuonna 2004 Turkan uusi runokokoelma oli arvioitu Ilta-Sanomissa. Nykyisellään ajatus tuntuu mahdottomalta.

Kaudestaan Taideneuvoston puheenjohtajana Itkonen totesi, että ensimmäiset puoli vuotta oli jokseenkin normaalia, mutta sen jälkeen on eletty pelkkää poikkeustilaa. Ensin koronapandemian myötä, sitten hyvin kulttuurivihamielisen hallituksen alaisena. Itkonen myönsi, että edunvalvontaa voi tulosten perusteella pitää epäonnistuneena, mutta totesi, että kaikki argumentit on kyllä käytetty. Ministeri Sari Multala oli kuitenkin vankkumaton: ostotuki piti poistaa, eikä asiassa ollut minkäänlaista liikkumavaraa.

Kirjallisuuskentän muutosta Itkonen pitää uhkaavana. Lukuaikapalvelut keikauttavat kirjailijan toimintamallia outoon asentoon. Kun kirjallisuutta myydään metritavarana eli rahantulo perustuu kuunteluminuutteihin, yhtäkkiä tiiviys ei kannatakaan. Itkonen kertoi editoineensa juuri tulevan romaaninsa käsikirjoitusta ja poistaneensa tekstiä. Mutta kannattaako? Ovathan ne poistetutkin kohdat kuitenkin ihan hyviä ja lukuaikapalvelussa tuottavat arvokkaita kuunteluminuutteja. Joillekin runouden lajeille äänikirjamuoto toimii hyvin, Itkonen toteaa, mutta aikapohjainen hinnoittelu estää tämän käytännössä.

”Munia saa vain, jos raaskii pitää kanoja”, Itkonen siteerasi vanhaa Anna-lehden kolumniaan. Ei ole mahdollista poistaa kirjallisuuden kentältä kaupallisesti kannattamatonta kirjallisuutta ja jättää jäljelle vain sitä osaa kirjallisuudesta, joka elättää itsensä kaupallisesti kannattavana. Kaikki kytkeytyy toisiinsa ja kaikkea ruohonjuuritason toimintaa tarvitaan, jotta voi olla kaupallisesti menestyvää kirjallisuutta.

Kustantajien näkökulma

Poesian Tiina Lehikoisen vetämässä Kustantajat monimuotoisuuden puutarhureina -paneelissa kuultiin ääniä kolmesta erilaisesta kustantamosta. Kustantaja Päivi Koivisto edusti pientä laatukustantamo Teosta, kaunokirjallisuuden kustannusjohtaja Antti Kasper suurta Otavaa ja Tommi Parkko pienenpientä runouteen keskittynyttä Parkko Kustannusta.

Lehikoinen nosti heti alkuun esiin eron Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä: Ruotsissa ja Norjassa kustannustoimintaa tuetaan toisin kuin Suomessa. Parkko taas muistutti, että määrällisesti ja laadullisesti tarkasteltuna runous voi paremmin kuin koskaan: runokirjoja ilmestyy lähemmäs tuhat vuodessa, kun huomioidaan kaikki omakustanteet.

– Runous voi hyvin, mutta runoilija voi kuolla nälkään, Parkko kuittasi.

Teoksen näkökulmasta runous ei itse asiassa ole hankalaa: runokirjat eivät tee rahaa, mutta eivät tappiotakaan. Hankalampaa on laadukas käännöskirjallisuus, jos siihen ei saada käännöstukea. Baabel-sarjan korkeakirjalliset käännöskirjat ovat kalliita tehdä ja ostajakunta pieni. Novelleista kriitikot usein pitävät kovasti, mutta ostajat eivät niinkään. Esseet sen sijaan myyvät parhaimmillaan erittäin hyvin.

Kasper muistutti, että isojenkin kustantamojen tausta on usein ihanteellinen: ne on perustettu tekemään jotain merkityksellistä ja edistämään kirjallisuutta. Puhtaasti kaupallisista syistä harvoin perustetaan kustantamoa. Parkko totesi, että pienissä kustantamoissa raha merkitsee enemmän, senttejä saa laskea tarkemmin kuin isommassa kustantamossa, jossa on enemmän pääomaa taustalla. ”Kulttuuriteko”-sanaa Parkko sanoi inhoavansa aivan erityisesti: aina jos tekisi mieli sanoa niin, osta mieluummin se kirja.

Kaikissa kustantamoissa nähtiin, että monenlaiselle kirjallisuudelle on tilaa. Korkeatasoinen proosa voi olla kaupallisesti menestyvää, eikä toisaalta helppolukuinen tarkoita huonoa: vaikkapa dekkareissa voidaan käsitellä vetävän juonen ohella yhteiskunnallisia kysymyksiä, muistutti Teoksen Koivisto. Runoudessakin on helposti avautuvaa ja sellaista, joka ei avaudu välttämättä edes tekijälle itselleen, veisteli Parkko, ja totesi T. S. Eliotin Joutomaan myyvän hyvin, vaikka sitä ei todella ymmärrä kukaan.

Median rooli nousi esiin. Toisin kuin Turkan elämäkerrassa muistellussa 2000-luvun alussa, kritiikkejä ilmestyy lehdissä vähän ja kirjojen luenta voi kritiikissä olla mitä vain loistavasta kustantamon tiedotteiden kopiointiin, Lehikoinen tiivisti. Nykyään runokirja voi joutua odottamaan kritiikkiä yhdeksän kuukautta, eikä moni perusromaani edes saa kritiikkiä.

Kritiikki on Kasperin mielestä olennaista etenkin taidekirjallisuudelle, jota on vaikea nostaa maksetulla markkinoinnilla, eikä sitä oikein blogi- ja somemaailmakaan nosta. Maksetulla markkinoinnilla voidaan sitten kyllä tukea hyviä kritiikkejä saanutta kirjaa. Somessa lukuromaanit saavat paremmin nostetta.

Parkolle Helsingin Sanomat on ainoa lehti, jonka kritiikeillä on merkitystä myynnin kannalta. Kun runoutta ilmestyy satoja teoksia joka vuosi, kritiikillä on Parkon mielestä merkittävä seulontatehtävä. Tässä Runografi on kunnostautunut, mutta toimittajat eivät tunnu nykyään oikein hahmottavan, mistä runoutta tulee: se kun on siirtynyt isoilta kustantamoilta enemmän marginaaliin. Tätä varten runous tarvitsee kritiikkiä.

Runous kaipaa myös luovaa markkinointia: Parkko on kiertänyt Suomea Tupperware-kutsujen kaltaisissa runotilaisuuksissa, joissa Parkko luennoi puolet ajasta runoudesta ylipäänsä ja kertoo toisen puolen kustantamonsa kirjoista kiinnostavia anekdootteja. Tällaisten tilaisuuksien myynti voi olla parempaa kuin yksi päivä isoilla kirjamessuilla.

Kirjakaupoissa käännösrunous ei juhli: Helsingissä on kolme Parkko Kustannuksen käännösrunoja myyvää kirjakauppaa, Turussa ja Kuopiossa yhdet, eikä muualla yhtään.

Yksi kirjailijapanelisteista, lavarunoilija Elsa Tölli, esitti seminaarin päätteeksi runoja julkaistuista teoksistaan ja uutta materiaalia muistikirjansa sivuilta. Kuva: Mikko Saari

Kirjailijat marginaalissa

Kirjailijanäkökulmaa päivään toivat Marginaalin ilo ja vapaus? -paneelissa keskustelleet Hannu Mäkelä, Elsa Tölli ja Sinikka Vuola, joita haastatteli Jyrki Vainonen. Alussa pohdiskeltiin vähälevikkisen kirjallisuuden luonnetta. Vuola muistutti, että vaikka keskusteluissa on puhuttu paljon runoudesta ja novelleista, huomattava osa myös romaanikirjallisuudesta on lopulta vähälevikkistä.

Vuola ei itse sinänsä tavoittele olevansa jotain marginaalia, jota kukaan ei lue tai ymmärrä, mutta kun genrekarsinat tuntuvat ahtailta kirjakauppoja ja kirjastoja varten tehdyiltä lokeroilta, rajoja tulee ylitettyä ja eri genreistä ammennettua. Tällaisena hybridikirjailijana on harvoin joulumyyntien supernimi, Vuola tokaisi. Toisaalta 101 tapaa tappaa aviomies -kirjan yhteydessä Vuola oli ollut varma, että kirjaa ei ole mahdollista kääntää, mutta niin vain se on ilmestynyt ranskaksi ja tulossa unkariksi ja tanskaksi.

Vuola muistuttikin, että kannattaa tehdä oma visio edellä ja laskelmoimatta, silloin voi tulla iloisia yllätyksiä. Marginaalisssa ja avantgardessa pitää hyväksyä lähtökohdat ja osata olla vertailematta itseään valtavirtaan.

Tölli aloitti uransa marginaalista, kun lavarunoilijataustalta syntyi itse omakustanteena tehty esikoisteos. Tanssiva karhu -voiton myötä toisen kirjan julkaisikin sitten Otava. Tölli kuvaili loikkaa omakustanteesta Otavalle iloiseksi kokemukseksi, mutta liittyihän siihen kysymyksiä siitä, miten pitää kiinni taiteellisesta visiosta isolla kustantamolla. Käsikirjoitus oli kuitenkin jo valmiiksi olemassa ennen Otavan mukaantuloa ja työ on edennyt teoksen ehdoilla. Rikastumaan ei isollakaan kustantamolla päässyt, Tölli luonnehti maksaneensa kirjalla suunnilleen yhden kuun vuokran.

Pitkän linjan kirjailija ja kustantamoalallakin työskennellyt Mäkelä on kirjoittanut hiljattain kirjan suomalaisen runouden historiasta. Mäkelä luonnehti runouden olleen hänelle tärkein kirjallisuuden laji aina. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä kuivemmaksi muuttuu, Mäkelä kuvaili, ja sanoi siirtyneensä fiktiosta lähes tyystin faktioon. ”Runous annetaan, proosa kirjoitetaan”, Mäkelä kiteytti.

Kirjailijat olivat yksimielisiä siitä, että valtavirran ulkopuolelta löytyy tekemisen iloa ja vapautta. Töllin mukaan ilo ja vapaus on yhtä intohimoista kuin aiemminkin, vaikka taiteilijana toimimisen sanotaankin käyvän yhä vaikeammaksi. On tylsää keskustella, mitä hyötyä taiteesta on huoltovarmuuden kannalta, Tölli kuvaili, mutta rakkaus lajiin elää ja kukoistaa nimenomaan marginaaleissa. Vuolalle ilo nousee diversiteetistä, se on etenkin lukijan kannalta tärkeintä. Nauttia voi Runografin arvosteluista tai Max Seeckin valtavirtadekkareista. Ilo syntyy siitä, että hetkessä on vapaus lukea valitsemiaan tekstejä ilman hierarkiaa. Mäkelälle kirjoittaminen ei ole vain ilo, vaan tapa pysyä hengissä.

Kun Vainonen tiedusteli vähälevikkisen kirjallisuuden tulevaisuudennäkymiä, kirjailijat eivät olleet kovin pessimistisiä. Koska kirjoittaminen on tärkeää kirjoittamisen itsensä vuoksi ja pieni osa teksteistä ylipäänsä julkaistaan, kirjoittaminen ei tule loppumaan. Kun kirjoitetaan, myös julkaistaan. Runoilijat ovat mestareita keksimään erilaisia julkaisumuotoja ja alustoja, Vuola muistutti. Marginaalista taidetta ilmestyy varmasti eri tavoin ja keinoin. Jotain mielenkiintoista toimintaa tulee varmasti. Tölli suositteli tukemaan kaikkea: ei pelkästään vähälevikkisiä kirjallisuudenlajeja itsessään, vaan myös pieniä kirjastoja, liikkeitä, ilmaisia tapahtumatiloja, myyjäisiä, tapahtumia ja kaikkea muuta, joka muodostaa kirjallisuuden rakenteet.

Riittääkö vaikealla kirjallisuudella sitten kykeneviä lukijoita? Mäkelä arveli, että lukutaitoisia ja -haluisia on aina, mutta he ovat aina olleet ja tulevat olemaan vähemmistö. Tölli kertoi esiintyvänsä paljon kuulijoille, jotka eivät ole lukeneet runoutta. Häntä vaivaa puhe runouden vaikeasta lähestyttävyydestä. Miten voitaisiin kultivoida tunnetta lukemisen syvällisyydestä ja perusteellisuudesta lähtökohdista riippumatta? Lukea voi tarkkaan, vaikka ei olisi mikään ammattilainen.

Taiteessa on kyse siitä, että ollaan vähän käsittämättömien, epämukavien ja tunteita herättävien asioiden äärellä; se on taiteen ydinasia, Tölli sanoi. Vuola arveli, että ymmärtäminen on synonyymi kontrollille ja hallitsemiselle. Taidetta on kuitenkin vaikea lähestyä kontrollin kautta. Toisaalta Vuolalta riitti ymmärrystä sillekin, että vaativan työpäivän jälkeen lukija voi kaivata jotain kevyttä. Kevytkään ei ole huonoa: hyvän genrekirjallisuuden tekeminen on vaikea laji.

Vuola totesi lopuksi, että monimuotoista sanataidetta tarvitaan. Muuten lukijakunnan käsitys kirjallisuuden mahdollisista muodoista kapenee. Jos näkee aina vain samanlaista, on vaikeampi ymmärtää, että muutakin voi olla. Diversiteetti johtaa siihen, että lukijoilla on parempi ymmärrys siitä, mitä kirjallisuus on. Vuolan mukaan valtion olisi syytä tukea kaikenlaista toimintaa mahdollisimman monimuotoisesti. Tarvitseeko sähköautoja tukea miljoonilla? Ei voi jäädä vain puolustusmenoihin, maatalouteen tai yritystukiin, muutakin on tuettava.

Päivän kolmannessa paneelissa Saara Henrikssonin (vas.) johdolla keskustelivat Antti Salminen, Minna Al-Taeshi ja Maaria Ylikangas. Kuva: Mikko Saari

Laajempi kirjallisuuden kenttä

Vähälevikkiset lajit osana kirjallisuuden kenttää -paneelissa keskustelivat kriitikko Maaria Ylikangas, Hämeenkyrön kulttuuri- ja kirjastopalvelupäällikkö Minna Al-Taeshi ja luovan kirjoittamisen professori, kirjailija Antti Salminen. Paneelia veti kirjailija Saara Henriksson, jolla on myös omaa kokemusta opettajana kirjallisuuden kentällä. Keskustelu alkoi kysymyksellä, näkyykö jaottelu vähälevikkiseen ja muuhun kirjallisuuteen panelistien työssä. Al-Taeshin mukaan kirjastoissa asiakaskunta määrittelee mitä lainataan, mutta toisaalta kirjastossa panostetaan myös paikalliseen kirjallisuuteen, jossa varsinkin on monipuolisesti erilaisia tekijöitä. Ylikankaan mukaan kriitikon työssä ratkaisevaa on oma kiinnostus, eikä Salmisenkaan työssä tällä jaottelulla ollut merkitystä.

Omassa lukuharrastuksessaan Ylikangas kuvaili hakeutuvansa erikoisten kirjojen pariin. Myyvä ei tarkoita automaattisesti huonoa, mutta marginaaleissa tapahtuu usein jotain taiteellisesti keskeistä. Salmisen mukaan asetelma on keskustelulle turhan kaksinapainen: kysymys on myös erilaisista mikro- ja sivukulttuureista, joissa kirjoja tehdään ja laajoista kulttuurisista kudelmista teosten ympärillä. Al-Taeshi totesi lukijana kyllästyvänsä, jos lukee vain tietynlaisia kirjoja koko ajan. Marginaali tarjoaa mielenvirkistystä.

Kritiikistä keskusteltiin tässäkin paneelissa. Kirjastoissa kritiikki voi näkyä lainauspiikkeinä, sopivasti puhuttava kritiikki saa ihmiset hakemaan käsiteltyjä kirjoja kirjastoista. Salminen totesi omien kirjojensa menestystä seuranneena, että kritiikit näkyvät nimenomaan lainaus- ja varausmäärissä, mutta eivät niinkään myynnissä. Ylikangas oli samaa mieltä: etenkin käännöskirjallisuuden ja runojen kohdalla kritiikki ei saa ihmisiä suurissa määrin ostoksille. Yhdeksi pullonkaulaksi Ylikangas nosti kirjakaupat, joissa kritiikin kohteina olleita kirjoja ei nosteta esille. Myyntipöydät täytetään toisenlaisin perustein. Miten silloin kritiikki voisi näkyäkään myynnissä? Salminen arveli, että ristiriita lainaamisen ja ostamisen välillä voi selittyä myös sillä, etteivät kirjoja ostavat ihmiset lue ostamiaan kirjoja ja lukijat eivät osta, vaan lainaavat kirjastosta.

Kysyttäessä vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen lakkauttamisesta, Al-Taeshi totesi että kyllähän se on vähentänyt. Pääasiassa hankinnoissa mennään lainausten mukaan. Pienemmissä kirjastoissa joudutaan pohtimaan tilakysymyksiäkin hankintoja tehdessä. Toisaalta Al-Taeshin mukaan kirjasto haluaa tukea vähälevikkisten kirjojen tekijöitä, eikä kirjaston suunnalta odoteta, että kustantamot tulisivat vastaan alennuksin. Myös lahjoituksia tekijöiltä otetaan vastaan, mutta ei Al-Taeshi lahjoituslinjallekaan haluaisi tässä mennä. Ylikangas muistutti, että kirjastoa voi tukea paitsi käyttämällä sitä, myös äänestämällä kuntavaaleissa tahoja, jotka eivät halua leikata kirjastojen määrärahoista.

Kirjallisuuden opetuksen nähtiin tukevan marginaalisempia kirjallisuuden lajeja hyvin. Salmisen mukaan kirjoittamisen opetusohjelmat pyrkivät luomaan luottamusta ja intoa kirjoittamiseen, vaikka tavoitteena ei olisikaan tulla ammattikirjoittajaksi. Opetuksen ja opiskelijuuden pääpaino on jatkuvan elämänmittaisen kirjoittajuuden tukeminen; se ei toki auta niitä, jotka haluavat olla kirjailijoita, mutta eivät halua kirjoittaa, Salminen totesi, ja pohti, onko lukijoista enemmän pulaa kuin kirjoittajista. Lukemista ja lukemisen taitoja voidaan kultivoida monin eri tavoin ja kirjoitusopinnoissakin on paljon kyse lukemisesta. Ylikankaan mukaan yksityiskohtainen, nyansseja oivaltava lukutaito on mediassa ylipäänsä kovin vähän esillä. Sitä pitävät näkyvillä lähinnä kriitikot. Jotenkin sietäisi tukea lukijuutta, joka voisi olla kiinnostunut runoista, esseistä ja Olga Tokarczukista, Ylikangas pohdiskeli.

Lisää Pirkkalaiskirjailijoiden tapahtumia täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua