Kauhu kiinnosti Kiveä ja Topeliustakin – kotimaisen kauhukirjallisuuden historia on hirveä

kuolemanusvaa

​Tietokirjailija Juri Nummelin on kirjoittanut aiemmin muun muassa pulp-kirjallisuudesta, elokuvan historiasta ja harvinaisista etunimistä sekä toimittanut antologioita novelleista ja Susikoira Roi -vitseistä.

KIRJALLISUUS | Juri Nummelinin Kuoleman usvaa ja pimeyttä – suomalaisen kauhukirjallisuuden historia on kiehtova ja tarpeellinen katsaus aliarvostettuun kirjallisuudenlajiin kotimaassa.

Kirsi Haapamatti, teksti ja kuva

(Verinen) käsi pystyyn sillä, joka lukee mielellään kauhukirjallisuutta ja myös kertoo siitä muille. Eikö kehtaa myöntää? Kauhukirjallisuus on aliarvostettu kirjallisuudenlaji. Ainakin jos siitä kertovasta kirjallisuudentutkimuksesta voi mitään päätellä. Genrestä on kirjoitettu Suomessa perin vähän. Siksi Juri Nummelinin teos Kuoleman usvaa ja pimeyttä. Suomalaisen kauhukirjallisuuden historia (Oppian, 2020) tuntuu kaikin puolin uudelta ja raikkaalta. Vaikka tietenkin se on karmaiseva ja hurmeinen.

Kirjassa kerrotaan useiden suomalaiskirjailijoiden kirjoittaneen kauhua, vaikka eivät sen kirjoittamisesta ole tutuiksi tulleetkaan. Aleksis Kivi, Zacharias Topelius, Uuno Kailas, Mika Waltari ja Katri Vala vain muutamia mainitakseni. Goottilaisen kauhukirjallisuuden perinteestä on osattu ammentaa myös meillä. 1920–1930-luvuilla elettiin jopa kauhukirjallisuuden buumia Suomessa. Joskus tunnutaan kuvittelevan, että suomalainen kauhukirjallisuus alkoi 1980-luvulla, mutta mitä vielä. Mika Waltarin Kristian Korppi -nimellä kirjoittama Kuolleen silmistä (1926) on kauhuklassikko.

Siltikin kauhukirjallisuus on iäti saanut kärsiä syrjintää. Arvosteleva kirjaluettelo -niminen Kouluhallituksen julkaisu ohjasi kirjastojen aineistohankintaa 1900-luvun alussa. Kauhun osa oli ainakin joskus jäädä listalta pois.

Kustantajat ovat osin myös koettaneet piilottaa teosten kauhun markkinoimalla kirjoja toiseen genreen kuuluvana. ”Ala-arvoisen kirjallisuuden” vastustamiseksi ollut jopa poliittista liikehdintää – erityisesti maaseudun kehittymättömien lukijoiden silmille ei haluttu viihdettä, salapoliisitarinoita, erotiikkaa ja kauhua. Itse asiassa poliittinen ilmasto on ollut aikamoinen tekijä kauhukirjallisuuden suosiolle kautta vuosikymmenten. Tämä tuntuu hassulta vuonna 2020, kun on vaikea kuvitella sensuurin iskevän fiktiokirjallisuuteen. Juri Nummelinin teosta lukiessa tulee samalla luotua katsaus politiikan historiaan.

* *

Kuoleman usvaa ja pimeyttä on paitsi hieno katsaus kauhukirjallisuuden historiaan ja sen vastaanottoon, myös suomalaisten kauhukirjojen hakuteos. Huomasin lukeneeni niistä aika monta. Harmi, että monesta kirjasta on nyt tämän tietokirjan myötä paljastunut liikaa. Spoilerivaroituksen Nummelin toki antaa esipuheessa.

Mainittakoon muuten erityisesti Kaj Korkea-ahon Paha kirja (Otava 2015), jonka olemassaolon olin ehtinyt melkein unohtaa. Luin kirjan sen ilmestyttyä, ja muistan sen karmeuden vaivanneen minua viikkoja lukemisen jälkeen. Nyt kun kirja mainittiin, tuo sama, epämääräinen outous palasi takaisin. Tämän enempää en Pahasta kirjasta paljasta, jos joku tahtoo sen lukea.

Kirjassa on myös kiintoisaa pohdintaa siitä, mitä kauhu on. Se on paljon moninaisempaa mitä äkkiseltään voisi esimerkiksi kauhuelokuvagenrestä päätellä. On splattereita, manattuja lapsia, menneisyyden tarujen hirviöitä ja mikä kauheinta, tappajanukkeja. Teos avaa kauhutarinoiden liki pohjatonta kirstua, joka kätkee sisäänsä kauhuja, joita emme haluaisi ajatellakaan. Ainakaan yöaikaan.

* *

Luin kauhukirjallisuutta hyvin paljon teini-ikäisenä. Kauhukirjallisuus tuohon aikaan tarkoitti pääasiassa Stephen Kingin tuotantoa. Aikuisena olen palannut genren pariin takaisin, erityisesti Marko Hautalan ja Tiina Raevaaran teosten houkuttelemana. Kingiä en ole enää lukenut.

Nummelin kirjoittaa kauhukirjallisuuden olleen suosittua ja sitä julkaistiin melko runsaasti aina 1950-luvulle asti, mutta 1960–1970-luvuilla oli hiljaista. Silloin kuitenkin julkaistiin hyvin paljon kirjallisuutta. Aiheina olivat maaltamuutto ja kaupungistuminen, yhteiskunnalliset muutokset ylipäänsä. Kauhu jäi sivuun.

Kirjassa mainitaan Stephen Kingin esittämä ajatus siitä, miksi sotien jälkeen kauhufiktio ei kiinnosta. Sodan kauhujen jälkeen ihmiset kaipaavat kaikkea muuta kuin elää niitä kauhuja uudelleen. On mielenkiintoista nähdä, hiipuuko dystopian suosio koronapandemian myötä. Kavahdammeko kohta tarinoita, joissa tappajavirus vaanii ja sivilisaatiot romahtelevat?

Plussaa kirja saa runsaista lainauksistaan. Miinusta pienestä fonttikoosta. Tosin kirjasinkokoa suurentamalla tämä 350-sivuinen kirja paisuisi tiiliskiveksi.

Juri Nummelin. Kuoleman usvaa ja pimeyttä. Suomalaisen kauhukirjallisuuden historia. Oppian, 2020.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This